Osallistuin muutama vuosi sitten erääseen tilaisuuteen, jossa pohdittiin myös saamelaisten asemaa. Sain kuulla, että saamelaiset ovat ikään kuin kansa joka on vailla isänmaata. Jäin pohtimaan onko saamelaisten asiat todella näin huonosti. Tarjoutuuhan ainakin kolme tai peräti neljä kansallisvaltiota olemaan alueellaan asuvien saamelaisten isänmaa. Ongelma olisi siis siinä, että saamelaisilla ei ole ikiomaa isänmaata, sellaista, joka olisi kaikille saamelaisille yhteinen ja vain heidän omansa. Ja sellainen pitäisi siis saada kun kaikilla muillakin on jo.

Luettuani monien suurempien kansojen historiaa minulle on valjennut vähitellen, että saamelaisten haave omasta valtiosta ja pyrkimykset sen toteuttamiseksi eivät paljoa poikkea siitä, miten suuremmat kansat ovat luoneet kansallisuusaatteidensa innoittamina omat valtionsa. Saamelaisten hanke kulkee kuitenkin jälkijunassa, koska kansallisvaltioiden muodostamisen suuri aalto on jo asettunut. Lisäksi saamelaisten olisi ehkä syytä tunnustaa eräitä tosiasioita: vaikka saamelaiset laskettaisiin valtakunnanrajoja huomioimatta, olemme pieni kansa ja yleensä vähemmistö.

Paikallisesti ja alueellisesti voimme muodostaa eräin paikoin enemmistön, mutta jos tavoitteeksi otetaan saamelainen hallinto kokonaisissa maankolkissa, ei voida sulkea silmiä siellä asuvilta muilta väestöryhmiltä. Tällä en halua millään lailla hillitä saamelaisten kamppailua oikeuksiensa puolesta, vaan ainoastaan pidätellä ylilyöntejä jotka eivät edistä, vaan haittaavat saamelaisten asiaa.

Kansallisuusaatteet

Suurten kansojen aate on ollut se, että kansalla tulee olla isänmaa ja että siellä tulee puhua kansan omaa kieltä, yhtä tai useampaa virallista kieltä. Yksikielisyys on ollut ihanne kansallisaatteen valtakaudesta lähtien. Kansallisuusaate eli nationalismi on siinä määrin kiehtova ja lumoava, että se tekee meille tepposet ja saa meidät uskomaan että yksikielisen isänmaan periaate on ollut johtava peräti kautta historian. Tässä ajatteluamme yksiviivaistavat Suomessa yhä vaikuttavat kielitaistelun aikaiset iskulauseet kuten "Yksi maa ja yksi kieli" ja "Suomessa puhutaan Suomea". Todellisuudessa useimmissa maissa on toteutunut huomattavasti monivivahteisempi monikielisyys.

Yksikielisyystavoite on johtanut sekä kaunisiin että kauhistuttaviin tuloksiin. Historian suuressa kuvassa kansojen pyrkimys oman kielensä ja kulttuurinsa kohottamiseksi aina valtionrakentamisen asteelle näyttäytyy edistyksellisenä niin kauan kuin on kyse oikeutetusta itsepuolustuksellisesta kulttuuri- ja oikeustaistelusta. Jos tavoitteeksi nousee oman kielen ja ryhmän nostaminen muiden yläpuolelle, asettuminen muiden herroiksi sortamaan näiden kieltä, kulttuuria ja oikeuksia, alkujaan edistyksellinen pyrkimys ja liike muuttuvat takaperoisiksi.

Jos omassa valtionrakennushankkeessaan - usein hyvin kalliilla hinnalla - onnistuneen kansan alueella elää muitakin, vähemmistöasemaan jääviä kieli- ja kulttuuriryhmiä, mikä todellisuudessa on pääsääntö, kansallisen kieli- ja kulttuurinousuprojektin kunniallinen loppuun saattaminen ja monikansallisen kansakuntakokonaisuuden vakaus edellyttää näiden vähemmistöryhmien etujen turvaamista. Tämä on kehys, jonka sisällä saamelaisten tulee ajaa kieleen ja kulttuuriin liittyviä etujaan. Yhtä lailla kuin suomalaisten saamelaisiin kohdistama oikeuksien polkeminen vahingoittaa suomalaisia, omien saamelaisten vähemmistöjen unohtaminen, kieltäminen ja sortaminen ei edistä vaan vahingoittaa saamelaisuuden asiaa.

Suomen nousu ensin kansakunnaksi ja sitten itsenäiseksi valtioksi on esimerkki kielen ja kulttuurin voimasta ja edistyksellisestä roolista. Suomea ei kuitenkaan synnytetty pelkästään kielen, kulttuurin ja sitkeän tahdon voimalla, vaan tapahtumien kulku on nähtävä kokonaisuutena, ennen kaikkea unohtamatta teknistä ja taloudellista kehitystä. Matkassa oli myös hyvä annos onnea ja siihen liittyen taitoa hyödyntää "historiallisia ikkunoita". Machiavellin sanoin: "Onni suosii rohkeaa". Suomenkielen nostaminen kansankielestä hallinto- ja sivistyskieleksi on menestystarina, jonka nopeaa lopputulosta sen alullepanijat hämmästelisivät, jos vielä olivat elossa. 1930-luvun kielitaisteluun liittyi vähemmän kauniita piirteitä, ja ainakin saamelaisten osalta suomalaisessa, pääosin suomenkielisessä mutta kuitenkin monikielisessä kansakunnassa riittää vielä töitä.

Unelma Suur-Saamesta

Saamelaisen nationalistisen liikkeen kiihkeimmän osan päätavoitteena on yhtenäisen saamelaisvaltion luominen kolmen pohjoismaan ja mahdollisesti myös Venäjän eräiden pohjoisten osien alueella. Vaikka tämä enimmäistavoite sisältyy enemmän tai vähemmän selvästi ilmaistuna useisiin saamelaiskonferenssien julistuksiin, sen olemassaolo jaksetaan aina kiistää. Kuitenkin eräät saamelaisaktivistit käyttävät usein ilmaisuja, jotka viittaavat ja tähtäävät tähän tavoitteeseen. Alempana tavoitteena tai välitavoitteena on valtionomaisen muodostelman ja valtaelimen rakentaminen kunkin saamelaiskäräjien toimintavaltion alueelle.

Tämän tavoitteen realistisuudesta voidaan olla montaa mieltä. Toisaalta se näyttää hyvinkin epärealistiselta, mutta niin näyttäytyi Suomenkin itsenäisyyskin vielä 50-70 vuotta ennen toteutumistaan. Tosin Suomen itsenäistyminen liittyi niin suuriin murroksin koko Euroopassa, että jopa vielä välittömästi ennen itsenäisyysjulistusta täyden itsenäisyyden tavoittelu näyttäytyi enemmistön silmissä epärealistisena ja jopa vahingollisena, kaiken vaarantavana hankkeena. Enin mitä toivottiin, oli laajennettu ja taattu autonomia Venäjän helmassa. Toisin tunnetusti kävi.

Nyt elämme kuitenkin toisenlaisia aikoja, ja kansallisuusaate on ansaitusti joutunut huonoon valoon, varsinkin kaikenlainen kansalliskiihkoilu, jossa on opittu näkemään vainojen ja sotien alkusiemen. Ruandan ja Balkanin tapaisia konflikteja harva meistä toivoo, jos ylipäätänsä kukaan. Siksi on vastuutonta ajaa asioita suuntaan ja tielle, jonka lopussa sellaiset kauhut odottavat. On vaikea nähdä miten saamelaiset, jotka ovat usein alueillaan vähemmistö, voisivat nousta oman, itsekantavan valtion muodostajiksi ja sitä kannattavaksi väestökerrokseksi.

Vielä vaikeampi on nähdä, miten tämä voisi tapahtua ilman että siihen liittyisi ja ilman että siitä aiheutuisi väestöryhmien välisiä selkkauksia, väestösiirtoja ja pakolaisuutta. Voisin itsekin kannattaa ajatusta Suur-Saamesta, ellei tällaisia ja muitakin ongelmia olisi odotettavissa. Nykytilanteen valossa tavoite vaikuttaa epärealistiselta ja seurauksiltaan kaikille osapuolille suorastaan vaaralliselta. Siitä huolimatta tämä vain puolittain julki lausuttu tavoite kummittelee saamelaispolitiikan horisontin alapuolella, vetäen puoleensa ja aiheuttaen torjuntaa. Siitä voimaa ammentavat saamelaispoliitikot ruokkivat Saamenmaa-mielikuvia hankkiakseen kannatusta itselleen. Vertauskuvana voisi sanoa että he muhinoivat peiton alla itsensä pirun kanssa, näyttäen peiton alta vain naamansa, joka julistaa että kyse on pelkästään oikeustaistelusta, alkuperäiskansaoikeuksista, ei sen enempää.

Voimme kysyä, onko tämä peli eduksi vai vahingoksi saamelaisille. Realistinen tilanneanalyysi ja tavoitteiden asettaminen sen mukaisesti konkreettisemmalle tasolle voisi olla tervetullut askel kohti terveempää saamelaispolitiikkaa. Konkreettisempiin asioihin keskittyminen ja näin ehkä saavutetut tulokset lisäisivät saamelaisliikkeen vetovoimaa, ja tekisivät parhaassa tapauksessa lopun myös siitä ikävästä ja vahingollisesta tilanteesta, joka on päässyt kehittymään valtiovallan ja saamelaiskäräjien välille. Toisaalta saamelaiset äänestäjät turhautuvat myös siihen, että saamelaiskäräjien aika ja energia menee pelkästään käytännön asioiden junailuun, etenkin jos valtiovalta pitää käräjien budjetin rahahanat hyvin tiukalla. Tällainen on tilanne ainakin Ruotsissa ja Norjassa.

Kaikkein kiihkokansallisimpia saamelaisia valtionrakentajia voidaan joka tapauksessa lohduttaa sillä, että Suomen historia näyttää kuinka tärkeitä kieli ja kulttuuri olivat autonomian suojelussa ja itsenäisyyden tavoittelussa. Jos näitä asioita tosissaan tavoitellaan, tavoitetta ei välttämättä saavuteta radikaalilla elämöinnillä. Talon rakentaminen ei ala kurkihirrestä vaan perustasta. Näin saamelaisten kielten ja kulttuurimuotojen vahvistaminen edistää myös saamelaista valtionrakentamista, jos kuka sitä kaipaa.

Saamen kielen, tai ennemmin kielten, ja saamelaisen kulttuurin, tai ennemminkin kulttuurien kehittäminen on tietenkin ja nimenomaan ensiarvoisen tärkeää, olipa vaikuttimena sitten kaukaiset haaveet tai maanläheisempi saamelaisten etujen edistäminen tässä ajassa.

Vertailuna Snellmanin toiminta ja suomalaisuusliike

Voimme ottaa vertailukohdaksi sen tilanteen jossa suomalaisuusliike oli 1800-luvun puolessavälissä. Tähän luo mielenkiintoisen ikkunan J.J. Nervanderin arvosteleva kirje nuoruudenystävälleen J.V. Snellmannille. Päiväämätön kirje on ajoitettu toukokuuhun 1846.

Kirjeen kirjoittaja Johan Jakob Nervander (1805-1848) oli suomalaisen fysiikan uranuurtaja. Jo Turun akatemiassa, nykyisen Helsingin yliopiston edeltäjässä, lahjakas nuorukainen osoitti ennätyksellistä ahkeruutta. Läheisimpiin opiskelutovereihin kuului mm. Runeberg ja Snellman. Runeberg valitsi tunnetusti runouden päätyökseen, mutta myös sekä nuori Snellman että Nervander harjoittivat runoutta.

Syyskuussa 1827 tapahtuneen Turun palon jälkeen akatemia muutti jo samana vuonna Helsinkiin. Keväällä 1830 nämä nuoret yliopistomiehet perustivat Lauantaiseuran, kirjallisuuspiirin ja keskusteluseuran joka sai nimensä siitä että tämä kokoontui vuorottain kunkin jäsenen asunnossa. Aluksi aihepiirinä oli kirjallisuus ja filosofia, mutta aikaa myöten pääaiheeksi nousi kansallisen Suomen synnyttäminen. Seuran muista jäsenistä mainittakoon Matthias Alexander Castrén, Fredrik Cygnaeus, Elias Lönnrot, Fredrika ja Carolina Runeberg (kirjailijan vaimo ja sisar) ja Zacharias Topelius. Lauantaiseuran toiminta hiipui kun Runeberg, ilmeisesti siihen painostettuna, oli muuttanut Porvooseen 1837.

Kirjeen vastaanottaja Johan Vilhelm Snellman (1806-1881), jota suomalaiskansallinen historiankirjoitus haluaa kutsua Juhanaksi, oli saanut filosofian dosentin viran yliopistossa 1835, mutta erosi siitä hallintoa koskevien erimielisyyksien takia 1839. Pääteoksensa Läran om staten" (suom. Valtio-oppi) Snellman julkaisi 1839. Ulkomailla oleskelun jälkeen Snellman ei saanut uutta virkaa yliopistossa, ja 1843 hän muutti Kuopion toimien siellä yläalkeiskoulun rehtorina. Seuraavana vuonna hän perusti Kuopiossa Saima-nimisen ruotsinkielisen lehden ja suomenkielisen Maamiehen Ystävä-lehden.

Saiman sisältämän yhteiskuntakritiikin vuoksi viranomaiset lakkauttivat Saiman lehden ilmestyttyä kolme vuotta. Kun lakkautus toteutui vuoden 1846 viimeisenä päivänä, voimme todeta että tässä puheena oleva Nervanderin kirje Snellmanille on kirjoitettu Saiman ollessa lakkautusuhan alainen, mutta ennen lakkautusta. Nervanderin kirje Snellmanille löytyy kokonaisuudessaan täältä.

Snellmanin johtamaa suomalaiskansallisen suuntauksen kannattajia kutsuttiin fennomaaneiksi. Nervander ilmoittaa olevansa puolueeton fennomanian suhteen; Hän ei lukeudu fennomaaneihin, mutta ei liioin esiinny julkisesti sitä vastaan. Snellmanin fennomaniaa hän kritisoi liioiteltuna intoiluna:

"Sinä rakentelet itsellesi paljon loisteliaampia fennomaanisia pilvilinnoja kuin todellisuuden maailmassa on, että Sinä esität sen takia asiasi sangen usein sävyssä, joka pelottaa pois enemmän väkeä kuin se houkuttelee Sinun sotalippujesi alle, joiden ympärillä on suureksi osaksi varsin kevytaseisia ja kurittomia kannattajia, eivätkä nämä ole läheskään niin luotettavia kuin heidän käytöksensä perusteella voisi etukäteen luulla, jos kysymys on muusta kuin helposta hetkellisen kunnian saavuttamisesta. Useita kunnioitettavia poikkeuksia on, mutta nämä poikkeusyksilöt eivät ole suinkaan valmiita astumaan koko askelta, ja jos Sinä haluat, kuten vakaasti uskon, asiallesi hyvää menestystä, etene hieman lähempänä ydinjoukkojesi tasalla!"

Kaikki varhaiset fennomaanit olivat ruotsinkielisiä. Osa oli juuriltaan suomenkielisiä, mutta kieleltään ruotsalaistuneita. Osa fennomaaneista osasi jotenkuten suomea. Myöhemmin heidän piirissään tuli jopa kunnia-asiaksi yrittää oppia suomea (ja jopa lapinkieltä), ja sukunimien suomalaistamisesta muodostui todellinen kansanliike. Varhaisten fennomaanien suomen taito jäi silti puutteelliseksi. Kirjeessään Nervander toteaa, että kansan kielen ja kulttuurin nostaminen kuuluu sille itselleen, eikä kansan ulkopuolisille, jollaisina Nervander näki fennomaanit. Hän vertaa tilannetta oikeusprosessiin, todeten että suomalaisuuden nostamisprosessi kuuluu ainakin kantajan itsensä eikä asianajajien hoidettavaksi, muistuttaen kylmästi Snellmania tämän suomenkielen taidon vajavuudesta:

"Sinä, R. Tengström, Elmgren, Berndtson ette pysty ymmärtämään suomenkielistä kirjaa ilman sanakirjaa ettekä kirjoittamaan virheettömästi liuskaakaan, oletteko Te suomen kielen luonnollisia asianajajia? Te kaikki olette enemmän tai vähemmän loikkareita germaanisen ja ruotsalaisen sivistyksen puolelta. Jos sotajoukolla ei voi olla kotimaisia päälliköitä, vaan ne on etsittävä muukalaisten riveistä, ei taistelua voida voittaa. Milloin demokratia on voittanut aristokraattien johdolla? Onko irlantilaisilla englantilaisia johdossaan, kun he taistelevat Irlannin itsenäisyyden puolesta? Onko puolalaisilla venäläisiä? Ei, herätteen ja painostuksen on lähdettävä suomalaisista itsestään. Jos sitä ei ilmene, liikehdintä on ennenaikaista. Mitä karummasta maaperästä suomalaisuus kasvaa, sitä varmemmin se luontuu oloihinsa. En luota tässä kysymyksessä herrasmiehiin, vaan talonpoikiin. Suomalaisuuden ruotsalainen imettäjä voi vain antaa lapsen koetella voimiaan. Jos lasta aina vain kannetaan, se toki on hellyyden paraatia, mutta ei opeta sitä koskaan kävelemään itse."

Nervander ilmoitti pitävänsä ruotsin kieltä välttämättömänä kuorena joka suojaa suomen kielen säilyttämissä ytimenä, johon senhetkiset epäsuotuisat olot eivät pääse vaikuttamaan. "Kuori lahoaa, mutta ydin ei vahingoitu pitkän talven aikana, vaan itää, kun aika on kypsä." Hän toivoi Snellmanilta malttia odottaa. "Jokin odotuksen vuosisata enemmän tai vähemmän ei vaikuta asiaan kansan elämässä, kunhan sillä tämän odotuksen jälkeen on paljonkin varmemmin menestymisen toiveita, mutta tämä tulevaisuus voidaan varmaankin tuhota hutiloimisella käden käänteessä, enkä minä halua osallistua tähän tuhoisaan hutilointiin, vaan olla varma menestyksestä. Mikään teoria, mikään hyvä tarkoitus ei tässä asiassa rauhoita omaatuntoa. Vain menestys, lopullinen ja täydellinen, vapauttaa vastuusta: jos epäonnistuu, ei vain saa rikollisen mainetta, vaan on rikollinen. Älä sen takia koskaan sano, että "Sinun omatuntosi on kevyt, koska Sinun sanasi ovat olleet parhaiden ajatuksia". Niin helposti ei osteta omantunnon rauhaa kansojen asiassa, ja vain Meidän Herrallamme sitä paitsi on sinettileimasin, jolla leimataan "parhaiksi" ne, jotka Hän sellaisiksi osoittaa."

Nämä varoitussanat ymmärtää parhaiten, kun näkee niissä viittauksen kohtelulle ja kohtalolle jonka venäläiset soivat heitä vastaan kansalliselta pohjalta kapinoinneille puolalaisille. Nuorina opiskelijoina Snellman, Nervander, Runeberg ja heidän ystävänsä olivat innokkaina seuranneet puolalaisten vuoden 1830 kansannousua venäläisiä vastaan ja juoneet maljoja sen menestykselle. Into oli vaihtunut vakavuudeksi kun kansannousu murskattiin Venäjän armeijan voimalla.

Vaikka Nervander maalaili Snellmanin silmien eteen vuosisatojen aikaperspektiivin kansojen kehittymisestä, Nervander toi kirjeessä avoimesti esille syvän pessimisminsä sen suhteessa, kehittyisikö suomenkieli milloinkaan sille asteelle että yksin sen varaan voisi rakentaa kansakunnan ja valtion. "Enemmistön kieli ei ole vielä missään maassa, ei itsenäisessäkään, onnistunut täysin syrjäyttämään sivistyksen elävää kieltä. Epäilen sen takia kokeilun onnistumista ensimmäisen kerran Suomessa."

Snellmanin vaikutus

Ajan ja onnistumisen suhteen Nervander oli kuitenkin väärässä. Kun Snellman osoitti hänen olleen väärässä, Nervander oli jo kuollut. Silti ei välttämättä ole liioiteltua ajatella, että onnistuminen oli osaltaan Nervanderin ansiota. Nuoruudenystävän kirjeessään esittämä kritiikki sattui epäilemättä kipeästi Snellmaniin. Olisiko liioiteltua ajatella, että Nervanderin kirje sai Snellmania aikaa myöten harkitsemaan strategiaansa uudestaan, vaikka se ei tapahtunut heti? Olemmekohan Snellmanille liian armollisia jos sanomme, että tämä suomalaisen kansakunnan peruspilari iän karttuessa ei vain kehittynyt tavanomaiseen tapaan nuoresta kuvanraastaja-radikaalista yhteiskuntaa pystyssä pitäväksi kipsipäiseksi konservatiiviksi, vaan hänessä tapahtui todellista viisastumista.

Nervander kuoli äkillisesti maaliskuussa 1848 koleratartuntaan. Välirikosta huolimatta Snellman otti nuoruudenystävänsä poismenon kovasti. Saiman lakkauttamisen jälkeen Snellman jatkoi julkaisutoimintaa muissa lehdissä, joiden perustamiseen ja toimittamiseen hän osallistui. Venäjän tsaaria edustava kenraalikuvernööri luonnehti julkaisutoimintaa yhteiskuntakriittiseltä osaltaan vallankumoukselliseksi. Jo Saimassa Snellman oli kuitenkin ottanut päälinjakseen Suomen tulevaisuuden rakentamista suomalaiskansalliselle perustalle mutta uskollisena suuriruhtinas-hallitsijalle, siis Venäjän tsaarille. Luopuen pinnallisemmasta radikalismista hän syvensi tätä linjaansa käyttäen taitavasti avautuvaa historiallista ikkunaa.

Hallitsijakautensa alussa uudistusmielisen Aleksanteri I:n noustua valtaistuimella 1855 Snellman nimitettiin jo seuraavana vuonna yliopiston professoriksi ja 1863 senaattoriksi. Asemassaan senaatin finanssi- eli valtionvaraintoimituskunnan päällikkönä Snellman vaikutti ratkaisevasti siihen että vuonna 1860 käyttöön otetun Suomen markan arvo irrotettiin 1863 Venäjän ruplasta.

J.V. Snellmanin ehkä keskeisin ja kestävin saavutus oli suomenkielen nostaminen Suomen viralliseksi kieleksi ruotsin kanssa. Tie tästä Suomen itsenäistymiseen ei ollut suora eikä sileä, mutta se on selvästi nähtävissä. Jo 1858 oli määrätty, että kirkon- ja pitäjänkokousten pöytäkirjat oli laadittava suomeksi seurakunnissa, joissa suomi oli saarnakielenä. Vuonna 1863 Aleksanteri II antoi Snellmanin esityksestä julistuksen, joka nosti suomenkielen samanarvoiseksi ruotsinkielen kanssa kaikissa suomenkielistä väestöä välittömästi koskevissa asioissa. Siitä edespäin oli jokaisella suomenkielisellä alamaisella oikeus jättää omassa asiassaan toimituskirjat viranomaisille ja tuomioistuimille omalla äidinkielellään. Lisäksi viranomaisille annettiin 20 vuoden siirtymäaika järjestää asiansa niin, että virastot kykenisivät itse tuottamaan asiakirjansa myös suomenkielisinä.

Rinnan virastoissa, oikeusistuimissa ja kirkon piirissä käytetyn suomenkielen kanssa kaunokirjallisuudella oli keskeinen merkitys suomalaisessa kansakunnanrakentamishankkeessa. Suomenkielisen kaunokirjallisuuden ensi askelet ja Aleksis Kiven kova kohtalo on hyvin tunnettu. Saamelaisesta kirjallisuudesta voisi todeta, että vaikka monia saamenkielisiä kirjoja on viime vuosina julkaistu, toistaiseksi kukaan saamelainen kirjailija ei ole romaanin muodossa kuvannut erämaissa elävää saamenkansaa ja sen tyypillisiä luonteenominaisuuksia syvällisesti ja totuudenmukaisesti.

Saamelaisista on toki kirjoitettu ulkopuolisille myös saamelaisten toimesta, ja saamelaisten kirjoittamia romaaneja on jo runsaasti. Saamelaisten kuvaus kaunokirjallisuudessa kärsii kuitenkin yksiulotteisuudesta. Saamelaisia on herätelty itsetietoisuuteen, mutta vain sanan pinnallisemmassa merkityksessä, kansalliseen ylpeyteen. Sen sijaan kaunokirjallisuutemme ei ole herättänyt kansallisen itsetietoisuuden itsekriittistä osatekijää, joka on itseymmärryksen ehkä tärkein ainesosa. Provokatorisilla heitoilla lappalaisista saamelaisten vihollisena ei itseymmärryksen tiellä pitkälle pötkitä.

Snellmanin kansallisuusfilosofialla olisi varmaan paljon sanottavaa tämän päivän kuumaan keskusteluaiheeseen lappalaisista/saamelaista, jotka kulttuurinsa ytimen ja historiallisilta juuriltaan ovat yhtä ja samaa kansaa, mutta jonka vanhin osa, lappalaiset, on ahtaalla ja kieliperusteisella saamelaismääritelmällä suljettu saamelaisuuden ulkopuolelle.

Saamelaisen kulttuuriautonomian sisältö

Saamelaiset ovat saaneet kulttuuriautonomian, mutta tältä puuttuu edelleenkin kulttuurinen ja yhteiskunnallinen sisältö. En ole huomannut että tätä olisi pohdittu saamelaiskäräjien hallituksessa tai että asiasta olisi keskusteltu yleiskokouksessa tai jossain käräjien järjestämässä seminaarissa. Sen sijaan on Ruotsin saamelaisia kopioiden on ehdotettu saamelaiskäräjävetoista totuuskomissiota. Komissio ei kuitenkaan voi ratkaista ongelmaa jota voisi luonnehtia saamelaiskäräjäjärjestelmän sisäisen tyhjyyden ongelmaksi.

Tyhjyys ei ole täydellistä, mutta silti vakavaa laatua. Se peittyy varsin pitkälle sen mekkalan alle jota saamelaisella nationalismilla elämöiminen ja suoranainen vouhkaaminen synnyttää. Aito toiminta ja pohdiskelu loisivat aidon poliittisen johtajiston. Johtajistoa taas ei anneta ulkoa, se syntyy saamenkansan sisäisen kehityksen myötä. Vasta pohdiskelun ja toiminnan vuorovaikutuksesta syntyy saamelaisten kansallinen tietoisuus, joka on välttämätön uskottavalle ja laadukkaalle poliittiselle toiminnalle.

Laadukkaasta poliittisesta toiminnasta puheen ollen en voi olla kommentoimatta sen räikeintä vastakohtaa. Olen jo kauan ihmetellyt miten Suomen Saamelaiskäräjät ei ainoastaan hyväksy Suohpanterroria ja sen kaltaisia taideanarkistisia ja väkivaltamielikuvia levitteleviä ilmiöitä, vaan suorastaan tukee niitä omina taiteellisina esitaistelijoinaan. Asia käy ymmärrettävämmäksi jos saamelaiskäräjien hyysäämässä, toistaiseksi vielä taiteellisiin ilmentymiin rajoittuneessa saamelaisanarkismissa näkee saamelaiskäräjien oman aatteellisen köyhyystodistuksen. Räiskyvä, kitkerä suopunkiterrorismi on siinnyt käräjien luomassa todellisen vaihtoehdon puutteessa, näköalatyhjiössä. Siitä on muodostunut saamelaisen etnonationalismin ideologinen nyrkki.

Presidentinlinnassa nähtiin, ettei saamelaisanarkismi kunnioita suomalaisen yhteiskunnan hyvien tapojen rajoja. Saamelaiskäräjien järjestäytymiskokouksessa puolestaan todistettiin, että se ei kunnioita myöskään saamelaisia arvoja. Olisikohan niin, että saamelaiskäräjät elättää suopunkiterrorismin muodossa rinnallaan kyytä, joka tulee vahvasti myötävaikuttamaan nykymuotoisten käräjien loppuun? Ja miten inarinsaamelaisten tulisi suhtautua siihen, että käräjien avajaiskokouksen mielenosoituksessa oikean karvansa näyttänyt räyhälinjan aktivisti on ollut perustamassa inarinsaamelaisille kilpailevan rinnakkaisjärjestön, jonka väliaikaisena puheenjohtajana hän toimii?

Olen sitä mieltä että saamelaishallintoa ei voida rakentaa tosiasialliseen kansalliseen tyhjiöön. Ulkoiset vertauskuvalliset tunnusmerkit, kuten liput ja kansallispuvut - olivatpa nämä sitten perinteisiä, uusvanhoja tai luomisvoimasta kertovia uusluomuksia - eivät riitä. Muualta kopioidut mielenilmaisumallit luovat säpinää vähäksi aikaa, mutta eivät voi korvata järkevän poliittisen linjan puutetta. Saamelaista hallintoa kannattelevan ja muovaavan, todellisen painoarvon omaavan kansallistietoisuuden luomista ei voi erottaa todellisuuspohjaisen, asiapitoisen saamelaispoliittisen linjan luomisesta.

Saamelainen itsehallinto ei voi toimia nimensä veroisesti, jos se supistuu siihen että saamelaiset äänestäjät saavat määrävuosin valita ketkä nationalistit mekkaloivat valtiovalta vastaan äänestäjien antamalla valtakirjalla. Saamelaiskäräjillä tarvitaan niin yleistä kuin paikallista tietämystä, tietoisuutta ja vuorovaikutuskykyä konkreettisten asioiden tasolla ennen kuin saamelainen kulttuuri-itsehallinto voi toimia tavallisen saamelaisen kulttuurinkantajan puolesta.

Nyt näyttää pikemmin siltä, että saamelaiskäräjien poliittinen johto yrittää viimeiseen asti estää saamenkielistä väestöä saamasta ja kehittämästä omaa kulttuuriaan ja kieltään, millä se voisi ilmaista oman tahtonsa, tarpeensa ja pyrkimyksensä. Mitä pitemmälle oikeutettujen vaatimusten toteuttamista lykätään sitä korkeammaksi taistelu ja sitä jyrkemmäksi muuttuu kielen puolesta käytävä taistelu.

Jo vuonna 1844 Snellman julkaisi Saimassa - ruotsinkielellä - ajatuksiaan kielestä: "Arvellaan ehkä: äänne kuin äänne, kieli kuin kieli, ne vain ilmaisevat eri tavoin samoja ajatuksia. Mutta ihminen ei ilmaise sanoissaan vain ajatuksiansa, hän uskoo ja tuntee, tietää ja tahtoo sanoissaan, hänen ajatuksensa, hänen koko järjellinen olemuksensa liikkuu ja elää kielessä. Kuinka siis voisikaan kansakunnan henkisyys ilmaista itseään millään muulla kielellä kuin omallaan?" Snellman teroitti myös, että kansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä. Tähän vakaumukseen sisältyy, ettei kansakunnan pidä pyytää eikä tavoitella muuta kuin sitä minkä saavuttamiseen ja säilyttämiseen sillä on riittävästi valtaa. Suosittelen saamelaiseliitille, että se ottaisi Snellmanin sanoista vaarin.