Tämä vuosi on historiallinen: 100 vuotta sitten tapahtui ensimmäinen suuri poliittinen muutos saamelaisten kohdalla, saamelaiset alkoivat tiedostaa olevansa yksi sama kansa, joka oli historiallisen kehityksen pakottamana jakautunut monen valtion alueelle. Paljon on tämän jälkeen saamelaisten kohdalla tapahtunut pohjoismaissa.

Itse tulin saamelaispolitiikkaan ensimmäisen kerran mukaan vuonna 1959, siis yli puoli vuosisataa sitten, jolloin pidettiin Inarissa kolmas pohjoinen saamelaiskonferenssi. Tuolloin tapasin pitkään mukana olleita saamelais- ja suomalaisvaikuttajia Suomesta ja muista pohjoismaista ja pääsin heidän kanssaan keskustelemaan saamelaisten ongelmista omalla äidinkielelläni. Tällaisia saamelaisvaikuttajia konferenssissa oli Suomesta mukana Oula Aikio, Erkki Jomppanen, Matti Sverlov, Jaakko Sverlov, Nilla Outakoski ja Juhani Högman. Silloisista suomalaisista vaikuttajista oli mukana prof. Erkki Itkonen, Paavo Ravila jne. Ensimmäisen saamelaiskomitean jäseniä olivat Erkki Jomppanen, Nilla Outakoski, Matti Sverlov ja Oula Aikio.

Sen jälkeen kun olin aloittanut valtion kalantutkimuksessa 1960-luvun lopussa ja jouduin näkemään ja kokemaan hyvin syvästi saamelaisten heikot vaikuttamismahdollisuudet aloin osallistua saamelaispolitiikkaan kirjoittelemalla lehtiin kalastajasaamelaisten huonosta kohtelusta. Näin myös miten Kemijoen latvalle rakennettavat Lokan ja Porttipahdan tekoaltaat herättivät suurta huolta paikallisen saamelais- ja muun väestön keskuudessa. Samaan aikaan alkoi rajan takaa Norjan puolelta kuulua huolestuttavia tietoja Altajokeen rakennettavasta vesivoimalaitoksesta. Varsinaisesti minut sysäsi saamelaispolitiikkaan viisi eri asiaa:

Ensimmäinen oli Inarinjärven vedenpinnan säännöstelyn haitalliset vaikutukset inarinsaamelaisille ja koltille, joiden kesäkalastusalueet sijaitsivat Tsuolisvuonossa.

Toinen asia oli se, että metsähallitus myi siihen aikaan Inarinjärveen laskeville jokialueille tuhansittain virkistyskalastuslupia, mikä johti taimenkannan liialliseen verotukseen.

Kolmas huolestuttava seikka oli suunnitelmat pohjoisten kuntien kalavesien jakamiseksi.

Neljäntenä asia, joka huolestutti monia silloisia saamelaisaktivisteja, oli metsähallituksen avohakkuiden ulottuminen suojametsäalueen tuntumaan.

Viidentenä asiana oli Tenojoen kalastuskysymykset, joista sain hyvää ja asiantuntevaa opastusta. Niinpä Tenojokivarren kalastajasaamelaisten heikko asema sai minut hakeutumaan Suomen merimiesunionin asiamieheksi. Merimiesunionin asiamies Ylä-Lapissa voi kuulostaa yllättävältä, mutta selitys on että tämä ammattiliitto ajoi myös kalastajien etuja legendaarisen johtajansa Niilo Wällärin johdolla. Monelle nykyihmiselle hänen nimensä ei sano mitään, mutta kerrottakoon että hänen mukaansa nimetty cocktail sisälsi kolme ainesosaa: jäitä, vettä ja lakkoja.

Myöhemmin vielä paljastui, että Norjan vesivoimahallituksen suunnitelmat Altajokeen rakennettavien voimaloiden lisäksi olisivat koskeneet myös Tenojokeen laskevan Karasjoen vesistön suurimman latvajärven kääntämisen Altajokeen rakennettavan voimalan talviaikaisen juoksutuksen lisävesiksi.

Näiden esille edellä nostamien ongelmien lisäksi huolta tunnettiin saamenkielen ja kulttuurin huonosta tilanteesta. Kun saamelaiskomitea asetettiin 1970-luvun alussa, meillä kaikilla aktivisteilla oli suuria odotuksia oman saamelaislainsäädännön aikaansaamisesta. Suomessa oli jo tuohon aikaa ilmestynyt runsaasti erilaisia saamelaisia ja lappalaisia käsitteleviä teoksia, julkaisuja ja kirjoituksia. Niiden katse oli kuitenkin suuntautunut ajassa taaksepäin, kun me taas katsoimme eteenpäin.

Kiinnostus meidän asiaamme kohtaan ei näytä laimenevan. Tiedon tuottamisen osalta tilanne on kuluneen lähes puolen vuosisadan osalta sikäli muuttunut, että tänä päivänä saamelaiset tuottavat itse itselleen tärkeää tieteellistä tietoa. Jokainen uusi todenmukainen tieto Ylä-Lapille elintärkeistä asioista joita nuoret tutkijamme tuottavat ovat uroteko joka ansaitsee syvää kiitollisuutta. Ehkäpä joku heidän joukostaan nouseva historioitsija valottaa ja arvioi aikanaan puolueettomasti sitä panosta, jonka heitä edeltävät sukupolvet antoivat puolustaessaan saamelaisen ja lappalaisen alkuperäisväestön etuja saamenmaan vapauden, rauhan ja edistyksen nimessä.

Saamelaiskomitean mietintö oli tärkeä välietappi, josta nykyinen saamelainen itsehallinto lähti liikkeelle. Mietinnön jälkeen onkin paljon tapahtunut; on istunut komiteoita, työryhmiä jne. selvittelemässä saamelaisten asioita, ja itsehallinnosta on kertynyt runsaasti kokemusta. Saamelaispolitiikassa mukana olleena poliitikkona ja tarkkailijana lähes 60- vuoden perspektiivissä olen joutunut monia asioita ja käsityksiäni tarkistamaan. Erityisesti tämä koskee aikaa vuodesta 1852 tähän päivään. Olen katsonut välttämättömäksi arvostella saamelaiskäräjien politiikkaa, joka pitkälti perustuu historian eräiden osien heikkoon tuntemiseen tai tosiasioiden kieltämiseen. Suuressa mittakaavassa saamelainen itsehallinto Suomessa on ollut jos ei nyt suorastaan menestystarina, niin kuitenkin erinomainen saavutus. Mitä tulee tämän itsehallinnon sisäänrakennettuihin ongelmiin ja viime vuosien vastoinkäymisiin, kannattaa muistaa että kaikki kokemus on arvokasta, sekin, joka ei ole myönteistä, jos se osataan ottaa opiksi.

Kolonialismin kevytversio

Mutta palataanpa hiukan ajassa taaksepäin, kun kerran ollaan viettämässä 100-vuotisjuhlavuotta ja kun vietämme saamelaisten kansallispäivää.

Lappalaisten sivistäminen oli alkanut uskonnollisena käännytystyönä jo keskiajalla. Tyylin saneli kunkin ajan kirkollinen suunta. Katolinen käännytystyö oli joustavaa, puhdasoppisuuden aikana Lapin apostolit käyttivät jopa nyrkkiä ja keppiä, Lapin apostoleista suurin, Lars Levi Laestadius, saarnasi väkevästi synnistä ja armosta. Oli tyyli tai ote mikä tahansa, uskonpuhdistuksen periaatteiden mukaisesti valtiovalta kantoi vuosisatojen ajan huolta ennen kaikkea siitä että alkuperäiskansankin jäsenet oppivat lukemaan ja omaksuvat kristinuskon alkeet voidakseen palvella jumalaa omalla kielellään.

Pelkästään hyvää hyvyyttään pohjoiseen kurkottavien valtakuntien papit ja virkamiehet eivät lappalaisia ohjanneet oikeaan uskoon ja sivistykseen. Tavoitteena oli varmistaa jo ennen keskiaikaa alkanut lappalaisten verotus ja vahvistaa oman valtakunnan alueellinen läsnäolo. Lappalaisten verotus perustui varsinkin alussa joskus väkivaltaan, mutta usein pelkkä voiman näyttäminen riitti. Lappalaiset oppivat aikaa myöten, että pienemmänkin seurueen suojassa liikkuvan verovoudin takana oli valtion voima, ja näin se mitä lappalaisista oli puristettavissa turkisten ja muiden vero- ja kauppatavaroiden muodossa saatiin helpommin ja tehokkaammin. Verottajat taas oppivat, että jos ote kävi liian kovaksi, verolähde uhkasi kuivua kun lappalaiset muuttivat naapurivaltakunnan hallitsijan suojelukseen. Näin saatu apu saattoi tosin olla laiha, koska jopa kolmen valtakunnan lappalaisiin kohdistuvalle yhteisverotukselle pantiin viimeinen piste vasta vuonna 1826.

Suomi oli osa Ruotsin valtakuntaa vuoteen 1809, jolloin se liitettiin autonomisena osana Venäjään. Tällöin osa lappalaisista siirtyi Suomen suuriruhtinaan alamaisiksi. Suuriruhtinas oli sama henkilö kuin Venäjän tsaari. Korostettakoon että kaikki suomalaiset olivat tuolloin alamaisia, kansalaisuudesta ruvettiin puhumaan vasta myöhemmin.

Suomi julistautui itsenäiseksi 1917. Nuoressa tasavallassa tavoitteena oli tehdä lappalaisista tyytyväisiä ja hyviä Suomen kansalaisia. Vaikka Suomi piti lappalaisia omine kulttuureineen eksoottisena rikkautena, heidän katsottiin edustavan alkukantaisempaa, väistyvää elämänmuotoa. Lappalaisiin kohdistuvat erilaiset sivistämispyrkimykset kohensivat heidän olojaan, mutta kiihdyttivät samalla alkuperäiskansan kulttuurista sulauttamista.

Käsitykset siitä, onko Suomen Lapissa harjoitettu kolonialismia, riippuu kolonialismin määrittelystä. Keskusvallan näkökulmasta Lappi oli Suomen syrjäisin osa, jossa olosuhteet olivat poikkeukselliset. Silti Suomi kehitti Lappia valtakunnan täysiarvoisena osana, ja lappalaisilla oli esimerkiksi yhdenvertainen oikeudellinen asema kuin muilla alamaisilla, ja heitä valittiin myös käräjäoikeuksien lautamiehiksi. Kun Suomessa toteutettiin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, se koski erotuksetta myös lappalaisia. Kolonialismin räikeimpiä ilmiöitä Lapissa ei ole esiintynyt, mutta keskusvaltion ja valtaväestön suhteessa alkuperäiskansaan on kuitenkin ollut ilmeisiä kolonialistisia piirteitä. Lähinnä voisi puhua valtaväestön ekspansiivisesta kulttuurihegemoniasta jonka osana on tehty järjestelmällistä, alkuperäisvähemmistöön kohdistuvaa assimilointityötä. Kirkon ja ennen kaikkea koululaitoksen kautta harjoitetun sivistystyön kautta suomen kieli alkoi vallata alaa saamen kieleltä. Tehokkaana apuvälineenä tässä oli asuntolajärjestelmä, jossa lappalaisten lapset vieroitettiin omasta kielestään ja vanhempiensa elämäntavasta. Tämän olen aikoinaan ummikkosaamenkielisenä joutunut raskaasti kokemaan. Lappalaisuuteen liitetyn alkukantaisuuden ja alempiarvoisuuden seurauksena lapset ja pian myös heidän vanhempansa alkoivat omaksua suomen kielen arki- ja kotikielekseen ja jopa häpeämään omaa lappalaisuuttaan.

Alkuperäiskansan ja valtaväestön väliset seka-avioliitot olivat yleisiä. Yleensä lapinkieli väistyi näissä avioliitoissa suomenkielen tieltä viimeistään lapsien kohdalla.

Saamelaisliike

Asteittainen luopuminen lapinkielestä eli saamesta, tai täsmällisemmin sen eri murteista, ei ollut yhtä nopeaa kaikkialla ja kaikilla. Osa lappalaisista menetti oman kielensä kokonaan, osalle se jäi kotikieleksi, osa säilytti sen täyden taidon ja aktiivisen käytön. Sivumennen sanoen moni lappalainen on taitanut myös naapurimaiden kieliä omien käyttötarpeidensa mukaisesti.

Lappalainen kulttuuriliike oli toiminut täydellisen sulautumisen vastavoimana jo 1800-luvulta lähtien. Sen juuret olivat ennen kaikkea Pohjois-Ruotsin kristillisesti suuntautuneissa kansankorkeakouluissa joissa opiskeli myös lappalaisia. Liike synnytti lapinkielisiä lehtiä ja pienessä määrin kirjallisuutta. Ihanteena oli kohottaa lappalaisten aineellista ja ennen kaikkea henkistä sivistystasoa, niin että lappalaiset eivät ainoastaan voisi palvella jumalaa omalla kielellään, vaan myös toimia oman maansa hyvinä ja aktiivisina kansalaisina. Liikkeen piirissä haluttiin päästä eroon nimityksestä lappalaiset, jonka katsottiin kantavan alentavaa leimaa. Tilalle otettiin nimitys saamelaiset.

Nimitys saamelainen levisi hiljalleen myös yleiskieleen, mutta Lapin alkuperäisväestöä kutsuttiin kuitenkin kauan tavallisimmin lappalaisiksi. Etnonationalistisen saamelaissuuntauksen saadessa tuulta siipiensä alle kansainvälisistä virtauksista se sai liittolaistensa tuella ajettua läpi ajatuksen, jonka mukaan "lappalainen" oli kaikin puolin alentava, loukkaava ja poliittisesti epäkorrekti nimitys. Korrekti nimitys kaikista lappalaisista oli "saamelaiset". Tämän kautta nimitys "lappalaiset" alkoi hiljalleen pudota pois yleisestä kielenkäytöstä ja sen tilalle tuli "saamelaiset". Tämä nimityksen vaihdos heijasti ilmiselvästi USA:n tapahtumia, joissa nimitys "negro" vaihdettiin ensin nimitykseen "black" (musta) ja sitten nimitykseen "Afro-American" (adfrikkalaisamerikkalainen, nykyään African American), ja nimitys "indian" (intiaani) nimitykseen "native american" (syntyperäinen amerikkalainen).

Kehitys Norjassa

Kun nimitystä saamelaiset käytetään sen laajimmassa merkityksessä, pitää paikkansa että saamelaiset ovat neljän valtion alueella elävä alkuperäiskansa. Sata vuotta sitten myös saamelaisliike ylitti valtakuntien välisen rajan, kun Norjan ja Ruotsin saamelaisten edustajat kokoontuivat Trondheimissa. Voimme liioittelematta sanoa, että saamelaisliike sai myöhemmin toisenkin voimasysäyksen Norjasta. Tämä voimasysäys, joka muutti saamelaisliikkeen ratkaisevasti radikaalimpaan suuntaan, tuli Altasta.

Suomen saamelaisparlamentti oli valittu ensimmäisen kerran 1972. Samoihin aikoihin alkoi Norjan Altassa kyteä konflikti, joka puhkesi avoimeen, väkivallattomaan siviilivastarintaan vuonna 1979, kun Norjan saamelaiset tukijoineen vastustivat Finnmarkin läänin länsiosassa sijaitsevan Alta-joen valjastamista vesivoimakäyttöön. Altan tapahtumat eivät olleet Norjan nykyisen saamelaislainsäädännön pohjimmainen syy, mutta kylläkin liikkeelle sysääjä.

Norjan hallitus saavutti vesivoimahankkeen läpiajamisella sen että puoliturha hanke toteutui, ja lisäksi tahtomattaan sen, että valtion oli pakko ryhtyä ensimmäistä kertaa tarkistamaan suhtautumistaan saamelaisiin ja kehittämään saamelaislainsäädäntöä. Hankkeen vastustajat eivät saavuttaneet tavoitettaan sikäli, että hanke toteutettiin, vaikkakin hiukan korjatussa muodossa. He sysäsivät kuitenkin liikkeelle yhteiskunnallisen mobilisaation ympäristön ja alkuperäiskansan oikeuksien puolesta jättäen näin pysyvän jäljen Norjan ja koko saamelaisliikkeen historiaan. Altajoen tapahtumat johtivat melko pian siihen, että Norja ratifioi 1990-luvun alussa ensimmäisenä maana silloin tuoreen ILOn alkuperäiskansasopimuksen.

Kehitys Suomessa

Molemmat maailmansodat tiesivät perinpohjaisia mullistuksia ja kovia kärsimyksiä Suomen saamelaisille. Talvisodan alkamisesta 1939 huhtikuuhun 1945 Lappi oli käytännössä sotatoimialuetta. Hävitystyö oli perusteellista. Sodan jälkeen myös saamelaisalueelle perustettiin hallanarkoja asutustiloja luovutetuilta alueilta siirtyneiden pakolaisten asuttamiseksi (vrt. pika-asutuslaki 1940, maanhankintalaki 1945 ja maankäyttölaki). Saamelaisten osalta tämä toiminta rajoittui Petsamon kolttasaamelaisiin, jotka asutettiin Sevettijärven, Nellimin ja Keväjärven alueelle.

Saamelaisalueen kalavedet ovat toisen maailmansodan jälkeen huomattavasti köyhtyneet ja tuhoutuneet. Suomi teki Neuvostoliiton kanssa välirauhan aikana kertakaikkiseen korvaukseen perustuvan sopimuksen Inarinjärven vedenpinnan säännöstelystä. Toteutuessaan säännöstely tuhosi taimenen ja siian nuoruusvaiheille tärkeän pohjaeläimistön, minkä johdosta kalansaaliit vähenivät romahdusmaisesti (saalis 1948: 250 t- saalis 1971:80 t). Erityisesti Inarinjäven vedenpinnan säännöstely vaikutti erittäin haitallisesti Inarinjärveä kalastavien inarinsaamelaisten elämään: kalansaaliit romahtivat, pyydysvahingot lisääntyivät räjähdyksenomaisesti.

Kemijoen voimataloudellinen rakentaminen aiheutti monenlaisia kielteisiä vaikutuksia myös vesistön latvoilla asuvien saamelaisten taloudelle. Kemijokeen rakennettiin voimaloita lähinnä etelän energiantuottajiksi, sillä hinnalla että arvokalakannat tuhoutuivat tai menettivät eri syistä kalastuksellisen merkityksen. Laajat Lokan ja Porttipahdan tekojärvet (yht. 631 neliökilometriä) upottivat alleen maankuuluja kalavesiä (esim. Sompiojärven), joita altaiden roskakalatuotanto tuskin korvaa. Samalla tekojärvet hukuttivat parhaita porojen kesä- ja talvilaitumia niin, että Lapin paliskunnan pololuku tippui 1960 -luvun alun 10 000 päästä pysyvästi 4000 poron tasolle.

Tekojärvien tuloksena saamelaiskulttuurin levinneisyysraja pakeni jälleen Jäämeren suuntaan. Puunjalostusteollisuus, uitto, kalastusteknologian parantuminen, lisääntynyt meripyynti Jäämerellä, vesistöjen saastuminen ja turistikalastus ovat edelleen supistaneet saamelaisalueen jokien (Kemijoki, Tornionjoki, Teno ja Näätämö ehkä tärkeimmät) kalastusmahdollisuuksia.

Saamelaisalueen luontaistalouksien ja metsätalouden edut ovat joutuneet ristiriitaan etenkin toisen maailmansodan jälkeen, jolloin satunnaiset korkeasuhdanteet, taloudellinen kasvupyrkimys, työllistämisongelmat, metsätalouden koneistaminen ja valtion ja talouselämän kasvu ovat luoneet taloudelliset, teknologiset, sosiaaliset ja institutionaaliset edellytykset Lapin reunametsien hakkuisiin.

Metsien käsittelyä ei ole ohjannut pitkäjänteinen ekologis-taloudellinen ajattelu tai huoli saamelaisen kulttuuri-ekosysteemin säilymisestä, vaan pikemminkin sopeutuminen kulloisiinkin menekkimarkkinoihin.

Suomalainen isojako ja saamelainen kulttuuri

Vuoden 1976 lopulla hallitus antoi kaikessa hiljaisuudessa eduskunnalle lakiesityksen Inarin, Enontekiön ja Utsjoen kunnissa suoritettavaa vesialueiden rajankäyntiä sekä kalastamista pohjoisilla vesialueilla koskevaksi lainsäädännöksi, joka perustui asiaa tutkineen ns. hallitusneuvos Kemppaisen toimikunnan mietintöön (komiteanmietintö 45/1975). Lakiesitys olisi toteutuessaan saattanut päätökseen suomalaisen isojaon, josta annettiin pohjoisia alueita varten oma laki v, 1925. Lakiesityksessä oli luvattu ottaa huomioon yksityisten tilojen oikeus myös vanhoihin kylien ulkopuolisiin kalastuspaikkoihin eli apajapaikkoihin, jotka sijaitsivat jakamattomilla vesialueilla. Tällainen malli koski kaikista parhaimpia vesialueita ja olisi jättänyt maattomille saamelaisille luontaiselinkeinon harjoittajille vain toisarvoisia vesiä.

Mikäli lakiesitys olisi toteutunut, kalastus olisi tukehtunut yksityisten rantoihin ja yksityisten kala-apajiin. Se olisi tullut lisäämään vastakohtaisuuksia maata omistavien ja omistamattomien saamelaisten välillä.

Saamelaiskomitea ja sen ehdotukset

Näiden esille nousseiden ongelmien johdosta Suomessa asetettiin vuonna 1971 saamelaiskomitea, jonka esittämiin lukuisiin ehdotuksiin kuului mm. saamelaislaki. Se sisälsi vaatimukset saamelaisoikeuksista, saamelaisen kulttuurialueen rajaamisesta ja saamelaisten luonnonvaraisten elinkeinojen suojaamisesta. Mietintö sisälsi myös ehdotuksia saamelaisten tietynasteisesta päätösvallasta omia elinkeinojaan koskevissa asioissa, ennen kaikkea ns. uudistuvien luonnonvarojen käytössä (poronhoitoa, kalastus, metsätalous, metsästys, marjastus jne.), myös matkailuteollisuutta koskevissa ratkaisuissa. Käsite saamelainen määriteltiin paitsi etnisyyden myös elämänmuodon perusteella. Saamelaiseksi komitean mietinnön mukaan olisi voitu lukea jokainen joka harjoittaa saamelaiselinkeinoja ja haluaa samaistua saamelaisiin. Lakiehdotuksessa esitettiin myös vahvistettavaksi saamenkielen asema ja opetus: saamelaisalueella äidinkielenään saamea puhuvalla olisi mm. oikeus virallisissa asioissaan (mm. oikeudessa sekä valtion ja kuntien virastoissa) tulla kuullksi omalla kielellään.

Tällaisena laki olisi sisältänyt saamelaisen kielellisen, alueellisen ja kulttuurisen identiteetin säilymisen perusehdot: 1) saamenkielelle olisi osoitettu elävä funktio, 2) saamelainen kulttuurialue, tosin vain Suomessa, sekä 3) alueen luontaiset, ekologisesti tarkoituksenmukaiset elinkeinot suojattaisiin, 4) saamelaishallinto olisi ollut mahdollista uudelleen rakentaa vanhojen saamelaisten instituutioiden, lapinkylä- eli siita-laitoksen pohjalta, 5) elinkeinorakenne olisi voitu edelleen säilyttää yhteisölliseen maan nautintaan perustuvana, 6) saamelaisille olisi voitu osoittaa osuus alueen puhtaasta tuotosta, esim. turismista, 7) koulutetuille saamelaisille olisi voitu vähitellen saada vähitellen työpaikkoja omalla alueella, 8) saamelaisten omalle yhteistyölle oman kielen, elinkeinojen ja muun kulttuurin kehittämisessä olisi saatu taloudellinen ja yhteisöllinen perusta.

Sen lisäksi todettiin, että saamelaisten erityisoikeudet eivät tietenkään saa erottaa heitä niistä oikeuksista, jotka kuuluvat enemmistölle. Omalla alueellaan saamelaisille luvattiin taata edelleen mm. mahdollisuus samanlaiseen koulutukseen ja terveydenhoitoon kuin mikä kuuluu kaikille Suomen kansalaisille.

Saamelaiskomitean mietinnön ilmestymisestä on kulunut yli 40-vuotta. Tänä aikana on tehty monia esityksiä saamelaisten olojen ja vaikutusmahdollisuuksien parantamiseksi. Osa saamelaiskomitean ehdotuksista on toteutunut, osa toteutunut puoliksi tai ei ollenkaan. Joka tapauksessa saamelaisilla on ollut vuodesta 1975 lähtien oikeus valita neljän vuoden väliajoin pidettävissä vaaleissa omaan parlamenttiin 21 jäsentä. Itsekin tulin kuusi kertaa valituksi.

Saamelaisuuden tuleva asema

Saamelaisuus on vähemmistön kielen ja kulttuurin identifikaatiota, sen mieltämistä ja siihen samaistumista. Moni tekee sen jo ulkopuolella perinteisten elinkeinojen ja kenties elämäntavankin. Näidenkään puuttuminen ei estä saamelaisuuteen identifioitumista; se on siis jotakin enemmän kuin vain ulkoisia tunnusmerkkejä niin tärkeitä kuin nekin ovat.

Viime vuosikymmeninä on kiinnitetty huomiota alkuperäiskansojen asemaan. Sielläkin, missä demokratia lähti kehittymään, alkuperäiskansat ovat usein jääneet poljetuiksi sosiaalisen järjestelmän pohjalle. Heiltä on riistetty maat, heidän omat yhteiskunnalliset järjestelmänsä oli murrettu.

Viime vuosikymmenet ovat olleet muutenkin kiihkeiden tapahtumien aikaa Lapissa. Norjan öljylöydöt, aluevesirajakysymykset ja kaiken taustalla kytevä pelko luonnonvarojen ehtymisestä ja ilmastonmuutoksesta ovat nostaneet pohjoisten alueiden strategista, poliittista ja taloudellista ominaispainoa. Etelästä työntyvä teknologisten kulttuurien paine on muuttanut saamelaista kulttuuri-ekosysteemiä länsimaistamalla tarpeita ja arvostuksia, raiskaamalla metsiä, valjastamalla ja allastamalla vesistöjä, perustamalla turistikeskuksia, kaivamalla mineraaleja ja teollistamalla ja koneistamalla pientuotantoa.

Suhteellisen suljetut taloudelliset ja sosiaaliset yksiköt ovat muuttuneet raha-, työvoima- ja pääomamarkkinoiden myötävaikutuksella ulospäin suuntautuneiksi ja siten koko kulttuuri on tullut avoimemmaksi ja alttiimmaksi yleiseurooppalaisille ja yleismaailmallisille vaikutuksille, etenkin ylivoimaiselle teknologialle, esimerkkinä moottorikelkat, pienlentokoneet, mönkijät ja kännykät. Tuskin voidaan enää puhua samassa mielessä kuin ennen saamelaisesta luontaistaloudesta, vaan on puhuttava jo hyvin pitkälle länsimaistuneesta taloudellisesta rakenteesta ja elämäntavasta.

Nämä muutokset asettavat haasteita myös saamelaisliikkeelle. Sen monikulttuurisuus-ulottuvuus on hieno voimavara, vähänpä me saamelaisparlamentin jäsenet osasimme ajatella että yhteistyö kaukaisten maanosien alkuperäiskansojen kanssa olisi joskus lähes arkipäivää. Samalla on kuitenkin syytä kysyä, onko saamelaisliikkeen strategiaa hallitseva etnonationalistinen aatesuunta käynyt liian puristavaksi sotisovaksi joka kahlitsee sen menestystä kotikentällä.

ILOn alkuperäiskansayleissopimuksen on ratifioinut pohjoismaisista saamelaisvaltioista ainoastaan Norja. Suomessa asiasta käydään parhaillaan vilkasta keskustelua. Sopimus on nähty ehdottomaksi edellytykseksi sille, että saamen kielen ja saamelaisen kulttuurin säilyminen saataisiin taattua. Sopimuksen ratifioinnin välttämättömyyttä perusteltaessa vedotaan perinteiseen elämäntapaan, saamelaiseen luontosuhteeseen ja saamelaiseen poronhoitoon.

Suurin osa Suomen lähes 10 000:sta saamelaisesta asuu tänä päivänä muualla kuin saamelaisalueella. Valitettavasti elävän saamen kielen ja kulttuurin kannalta kieltä ylläpitäneet sukuyhteisöt alkavat olla kohta historiaa. On kysyttävä elävöittääkö niitä ILOn yleissopimuksen tai pohjoismaisen saamelaissopimuksen ratifiointi tai saamelaiskäräjälain muutoksetkaan.

Lopuksi

Olisi surullista päättää tämä esitys näin alavireisiin ajatuksiin. Pitkän saamelaispoliittisen perspektiivinä perustella näkemykseni on, että Suomen saamelaisen itsehallinnon menestyksekäs tulevaisuus edellyttää strategian muutosta. Palautan mieliin mitä tasavallan presidentti Sauli Niinistö sanoi 3.4.2012 Inarissa ottaessaan kantaa ILOn alkuperäiskansoja koskevan yleissopimuksen ratifiointiin. Hän edellytti osapuolten välille kansallista sovintoa. Hän antoi myös epäsuorasti ymmärtää, että sitä ennen on turha jatkaa ILOn yleissopimuksen ratifioinnin valmistelua.

Ennen kuin tuon esille oman kantani ILO-sopimuksen ratifiointiin on syytä hoitaa yksi asia alta pois: Salassa valmisteltu, viimeistä sanaansa myöten lukkoon lyöty ja eduskunnalle kumileimasimella allekirjoitettavaksi tarjottu ehdotus pohjoismaiseksi saamelaissopimukseksi joutaa saman tien roskakoriin.

Pitkäaikaista komiteatyötä ei voida palkita ratifioinnilla pelkästä osoitetusta ahkeruudesta, eikä edes säälistä. Tuloksena on kaiken kaikkiaan onneton sekava asiakirja, jonka laatijat ovat sokeutuneet muun muassa kansainvälisen oikeuden eräille valtiosopimuksia koskeville perusvaatimuksille, valtioiden sisäistä yhtenäisyyttä ja kansojen oikeuksia koskeville perusasioille, eri pohjoismaiden kiinteistöoikeuksien perustavaa laatua oleville eroille sekä alkuperäiskansaoikeuksien ja muiden ihmisoikeuksien välisille suhteille.

Lisäksi on huomioitava saamelaisten asiantuntijoiden huomautukset siitä, että ehdotetun pohjoismaisen sopimuksen, joka on omassa tekstissään määritelty minimitasoksi, takaamat oikeudet alittavat monin kohdin ILO:n alkuperäiskansasopimuksen numero 169 tarjoaman tason, joka sekin on kyseisen sopimuksen mukaan minimitaso. Tutkijoiden mukaan pohjoismainen sopimus vähentäisi pahimmillaan saamelaisten oikeuksia.

Kaikki nämä puutteet huomioiden pohjoismaisen saamelaissopimuksen ratifiointi ei olisi vain turhaa vaan myös vahingollista, joten eduskunnan on tässä tajuttava vastuunsa ja hylättävä ratifiointiehdotus.

Sen sijaan ILO:n alkuperäiskansasopimus ratifiointi Suomen toimesta on edelleen vakavasti harkittava vaihtoehto. Kaikista muunsuuntaisista puheista huolimatta tämä sopimus on edelleen kiistattomasti kansainvälisen alkuperäiskansaoikeuden keskeisin tukipilari ja lähde. Perusedellytys ratifioinnille on kuitenkin, että sekä Suomen valtio että saamelaiskäräjät sitoutuisivat vastuulliseen ja syrjimättömään kansalliseen alkuperäiskansapolitiikkaan. Olen tähän asti suhtautunut ILO-sopimukseen kriittisesti ja avoimen torjuvasti, kysyen presidentti Niinistön tavoin soveltuuko sopimus Suomen olosuhteisiin. Sopimus veisi Suomelta myös kansallista liikkumatilaa alkuperäiskansakysymysten ratkaisuissa. Tästä syystä yksi vaihtoehto on edelleen panosta sopimuksen periaatteiden yhä parempaan soveltamiseen vaikka Suomen valtio ei ratifioisikaan sopimusta. Kun asiat on saatu kuntoon, ratifiointi ei ehkä lopultakaan olisi ongelma.

Saamelaisliikkeen ja saamelaiskäräjien osalta strateginen suunnanmuutos merkitsisi syrjinnän lopettamista ja kaikkien alkuperäiskansaryhmien asettamista samalle viivalle, että niillä olisi oikeus itse määrätä omat jäsenkriteerinsä ja omat jäseneksi hyväksymismenettelynsä, ja oikeus tehdä nämä päätökset itse. Luonnollisesti tämä oikeus koskisi yhtä lailla pohjoissaamelaisia yhteisöjä. Jokainen ryhmä suuntautuisi oman historiallisesti perustellun alueensa asioihin, ja mikäli nykytilanne asettaisi tälle esteitä, aluejakoja soviteltaisiin.

Uusi, kansallisen sovun alkuperäiskansapolitiikka ei siis tarkoittaisi sovun etsintää vain Suomen saamelaiskäräjien ja Suomen valtion välillä. Politiikkaan kuuluisi yhtä olennaisena keskinäisen sovun ja rakentavien ratkaisujen etsintä kaikkien Suomen alkuperäiskansaryhmien välillä, riippumatta siitä perustuuko näiden asema ensisijaisesti katkeamattomaan läsnäoloon ja periytymiseen alueen alkuväestöstä, vaiko väestöryhmän käsitykseen itsestään alkuperäiskansana. Pohjoissaamelaisena en pelkää tällaista kehitystä, vaan näen siinä Suomessa asuvien saamelaisten paremman tulevaisuuden suunnan.

Lähteinä olen käyttänyt mm. Suomen antropologi nro 2/1977 teemanumeroa "Saamelaiskysymys". Siinä julkaistuja Matti Sarmelan, Ilmo Massan ja Jouni Kitin kirjoituksia. Sen lisäksi olen käyttänyt lähteenä "Saamelaiskomitean mietintö 1973: 46. Muina lähteinä olen käyttänyt Gunnar Petterssonin blogikirjoituksia.

Näillä ajatuksilla toivotan kaikille hyvää saamelaisten kansallispäivää.

Takaisin