Ylä-Lapin kiista maiden omistuksesta ja hallinnasta on tähän mennessä jatkunut yli 40 vuotta. Tämä kiista on saanut vapaasti jatkua, valtio ja kunnat eivät ole siihen aikaisemmin puuttuneet, vaikka kiista koskee nimenomaan valtion maiden omistuksen ja käytön sekä kuntien asukkaiden perusoikeuksien rajoittamista saamelaiskulttuurin turvaamisesiki. Nyt sitten Suomen hallitus on viimein tiedostanut asian merkittävyyden ihmisoikeuksien kannalta kun se haluaa käynnistää yhdessä saamelaiskäräjien kanssa totuus ja sovintoprosessin.

Saamelaiskäräjien politiikkaa ei ole tähän mennessä vaivannut vain ihanteiden ja ja todellisuuden välinen ristiriita. Eri ulottuvuudessaan se on joutunut kohtaamaan kysymyksen vapaan talouden ja saamelaisdemokratian suhteesta ja arvojärjestyksestä. Saamelaiskäräjiä edeltänyt saamelaisvaltuuskunta kohotti ihmisoikeudet ja maanomistus sekä hallintaa koskevat kysymykset saamelaispolitiikan asialistan kärkeen. Sittemmin saamelaisten asenteet saamelaisten sosiaaliseen kehitykseen ovat korostaneet vuoroin kohti saamelaiskelinkeinojen säätämistä saamelaisten monopoliksi, vuoroin demokraattisten instituutioiden luomista perinteisen lapinkylähallinnon paaluiksi. Pekka Aikion puheenjohtajakaudella etusija oli maakysymyksissä kunnioittamatta saamelaisiakin vanhemman väestön laillisia maaoikeuksia. Se teki mahdolliseksi kiistan puhkeamisen. Alettiin himoita Inarin ja metsäsaamelaisten historiallisia alueita. Seurauksena oli saamelaiskäräjien käynnistämä aktiivinen syrjintä Inarin ja metsäsaamelaisia kohtaan. Alettiin puhua statuksettomista saamelaisista, joilta sananvalta oman kulttuurinsa suojaamiseen haluttiin rajoittaa.

Nyt nykyisen Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikion johdolla vanha meno näyttää jatkuvan kuitenkin sillä erotuksella, että hänen johdollaan toimiva saamelaiskäräjät on tehnyt Suomen hallitukselle aloitteen totuus ja sovintoprosessin käynnistämisestä tilanteen rauhoittamiseksi. Tällainen esitys on saanut jossain määriin kauan kiusatuilta statuksettomilta inarinsaamelaisilta myötätunnon ilmaisuja. Tällä aloitteella totuus ja sovintoprosessin käynnistäneet toivovat herättävän henkiin historian oravanpyörässä luhistuneet lapinkylät. Se ei kuitenkaan tule onnistumaan nykyisen inarinsaamelaisia syrjivän saamelaismääritelmän asettamisissa rajoissa, koska heitä ei haluta tunnustaa katkeamattoman sukupolvelta toiselle jatkuneen polveutumisen perusteella lapinkylän osakkaiksi.

Aloitteen tekijä Saamelaiskäräjät ei varmaankaan ole ymmärtänyt sitä, että tällainen prosessi vaatii pitkäaikaista sitoutumista kiistan eri osapuolilta ja että kiistan osapuolet tunnustavat toisilleen neuvotteluoikeuden. Kyse ei ole nyt siitä, että joku voittaa tai joku toinen kukistuu. Prosessin on luotava turvallinen ilmapiiri, jossa paikalliset vastuulliset, uudistusmieliset johtajat pääsevät rakentamaan vapauden instituutioita ja muokkaamaan lainsäädäntöä kohti rauhanomaista ratkaisua.

Vapauden ja luottamuksen tulee saada pysyvä olotila alueella, jonka perinteeseen se on aina kuulunut. Inarin saamelaiset, joilla on ylpeä perintö, hyvät luonnonresurssit ja taitava koulutettu väestö kykenee täysin ilman kolttien ja pohjoissaamelaisten poliittista ohjaustakin siirtymään kohti perinteistä lapinkylähallintoa ja elämään sovussa kaikkien toisten alueella asuvien ihmisten kanssa. Kysymys on siitä suodaanko heille se mahdollisuus vai ei.

Suomessa on tällä hetkellä selvä intressi levittää demokraattisia arvoja, koska vakaat ja vapaat inarinsaamelaiset eivät synnytä ihmisoikeuksia loukkaavia ideologioita. Inarinsaamelaiset rohkaisevat esimerkillään toisiakin ihmisiä rauhanomaiseen paremman elämän tavoitteluun. Ja nyt on viimeinkin toiveikkaita merkkejä, että Ylä-Lapissa halutaan vapautua tästä samaa väestöä koskevan kiistan painolastista.

Suomessa saamelaisjohtajat ovat julistaneet yli 40 vuotta saamelaisten itsemääräämisoikeutta, koska kukaan ulkopuolinen ei sovi olemaan herra heidän omiksi väittämillä alueilla eikä kukaan ansaitse joutua orjaksi. Näiden ihanteiden ajaminen oli aikoinaan tehtävä joka loi saamenkansan. Se on näiden miesten ja naisten kunniakas saavutus. Nyt siitä on tullut saamenkansan olemassaolon turvaamisen kiireellinen vaatimus ja aikamme kutsumus muistamatta kuitenkaan, että se samalla johtaa mielivaltaan tällä menolla statuksettomia saamelaisia kohtaan, joita syrjivän politiikan johdosta ei pidetä saamelaisten sisarina ja veljinä. Tämä on häpeätahra, joka osoittaa suurta piittaamattomuutta ihmisoikeuksien kunnioittamisessa.

Siksi Suomen hallituksen on reagoitava myönteisesti tähän kutsuun sillä edellytyksellä, että statuksettomat saamelaiset tunnustetaan samaan kansaan kuuluviksi ja sovittelun etsimisessä osapuoleksi. Suomen poliittiseen linjaan kuuluu tukea kaikkiin prosessiin osallistuvien demokraattisten liikkeiden ja laitosten kasvua kaikissa saamelaisten ryhmissä ja sen lopullisena päämääränä on lopettaa toisiin saamelaisiin kohdistuva mielivalta ja syrjintä Ylä-Lapissa ja muualla.

Tällaiset voimakkaat käyttämäni ilmaisut kuvastavat meidän kaikkien saamelaisten yhteisiä ihanteita ja arvoja, joita pidämme itsestään selvinä. Sen sijaan ei ole yhtä ilmeistä heijastavatko ne todellisuudessa realistista asennetta Saamelaiskäräjien tai valtion puolelta.

Saamelaisten itsehallinnon kehitys ja historia on osoittanut, että demokratian rakentaminen tyhjästä ei ole ollut helppoa. Jotkut väittävät myös, että koko demokraattisen saamelaisen itsehallinnon luominen on ollut suuri erehdys. Tästä on hyvänä esimerkkinä se, että saamelaiset eivät näytä äänestämistä pitävän keskeisenä arvona. Siitä on konkreettisena esimerkkinä alhainen äänestysvilkkaus. Mutta ei siinä kaikki. Vaikeissa oloissa kamppaileva saamelaisdemokratia ei kerta kaikkiaan näe tarpeelliseksi suojella inarinsaamelaisten perusoikeuksia ja historiaa. Tämä jos mikä osoittaa, että demokratian vienti heimovaltaisen väestön keskuuteen ei ole ollut hyvä ajatus alkuunkaan. Sen sijaan demokratia näyttää menestyvän paljon paremmin alueen kunnissa asuvan väestön piirissä, jossa saamelaiset ovat mukana kuntien valtuustossa ja hallinnossa.

Sen sijaan nykyinen saamelaisdemokratia sen sijaan vahingoittaa niitä yleviä tavoitteita jonka perustamiseksi koko saamelainen itsehallintojärjestelmä luotiin. On naivia yrittää kaapata inarinsaamelaisten historialliset oikeudet osaksi saamelaisten kollektiivisia maaoikeuksia ja uskoa samalla, että tässä ollaan kaikkien saamelaisten asiaa edistämässä. Niinpä suora siirtyminen demokratiaan on osoittautunut pelkäksi haaveeksi ilman toimivien instituutioiden rakentamista, jotka ylläpitäisivät lakia ja järjestystä, antaisivat alueen ihmisille itsekunnioitusta ja suojelisivat omistusoikeutta. Kokemus on osoittanut, että demokratian luominen tyhjästä ei ole helppoa. Pyrkimys suureen vallan keskitykseen on kokemukseni mukaan vahingollinen niin politiikassa kuin sitä mahdollistavissa organisaatioissa.

Haaskatun ajan vuoksi Suomen saamelaisilla ei todellisuudessa ole ollut edes paria vuosisataa, vaan 70 toisen maailmansodan jälkeistä vuotta, joiden aikana olemme voineet pohtia nykyajan inhimillisen vallankäytön ongelmia, jonka saamelaiset ovat kokeneet heitä syrjiviksi. Tämä ei tarkoita sitä, että valtion maanomistuksen kiistanalaisuus olisi onnistuttu ratkaisemaan. Kysymyksen luonteen vuoksi ongelmaan ei ole olemassa mitään ehdotonta ratkaisua. On vaikea sanoa, olemmeko tällä hetkellä lähellä sellaista optimiratkaisua. Olen varma siitä, että nykyistä mallia voisi yhä merkittävästi parantaa ottamalla mukaan statuksettomat saamelaiset. Totuus ja sovitteluprosessi ei asiaa ratkaise ellei mukaan oteta todelliset asianomaiset Inarin- ja metsäsaamelaisten edustajat ja suoda heille yhdenvertainen mandaatti olla mukana tässä tärkeässä totuus ja sovintoprosessissa.

Saamelaisten ja lappalaisten välisistä suhteista

Lappalaisten ja saamelaisten kesken ei ole ollut aikaisemmin suoranaisia avoimia yhteenottoja tai kiistoja oikeuksista. Sen sijaan niitä on ollut poromiesten kesken ja porosaamelaisten tunkeuduttua Suomen alueella valtavine porotokkineen 1800-luvulla useaan eri otteeseen, jotka vaiheet ovat olleet yhteiskunnallisia kriisejä.

Parhaimmillaan norjalaisten suurporonomistajien poroja oli tuolloin 1800-luvun alkupuolella Inarin ja Utsjoen alueilla noin 91000 poroa, kun koko muun Lapin alueella poroja oli samaan aikaan yhteensä vain noin 25000. Tai Utsjoen asukkaista (300) oli parhaimmillaan puolet norjalaisia porosaamelaisia, joiden kotimaa oli siis Norja, mutta jotka saattoivat laiduntaa Suomessa valtiolta alueita vuokraamalla porojaan. Se perustui Suomessa 1751 Strömstadin rajasopimuksen perusteella, joka mahdollisti laiduntamisen yli rajojen tietyin edellytyksin, kunnes se jouduttiin lopettamaan uudella Norjan rajasulkusopimuksella 1852.

Suomen Lapissa Inarin ja Utsjoen alueella eniten kärsivät 1800-luvun invaasiosta kalastajalappalaiset, peuran pyynti ja sama toistui myöhemmin Enontekiön alueella sinne myöhemmin tulleesta invaasiosta, jonka syy oli myös laidunalueiden puute Norjassa.

Sen sijaan lappalaisten nousu valtion kaavailemia hankkeita ja omistuksen siirtoja vastaan on nostattanut ajoittain vilkkaankin keskustelun, jota oikeusministeriön eduskunnan vaatimuksesta rahoittamat maaoikeustutkimukset ovat hälventäneet tuoden tutkittuja uusia ja selvitettyjä tosiseikkoja keskusteluun. Kiivaudesta on jäljellä ajoittain toistuva inttäminen ja viittaus niihin tietoihin, jotka on kumottu ja olosuhteisiin, jotka perustuvat pikemminkin poliittisiin tavoitteisiin kuin todettuihin tosiseikkoihin. Tässä mainittua keskustelua voisi kuvata lappalaisten oikeustaisteluksi valtion hankkeita vastaan asiassa, jota on pidetty lähinnä poliittisena.

Eniten keskustelua ovat herättäneet saamelaisalueelle suunnitellut maaneuvostot tai neuvostot kulloisenkin nimikkeen mukaan. Joistakin nämä ehdotettuine valtaoikeuksineen muistuttavat eniten intiaaneille varattuja reservaatteja tai Neuvostoliiton aikoinaan saamelaisiakin varten perustamia neuvostoja ja kolhooseja, jotka veivät lopulta kaikki oikeudet Neuvostoliiton saamelaisilta.

Kaikki ehdotukset ovat lähteneet ainakin kahdessa perussuhteessa virheelliseltä pohjalta. Ne ovat sivuuttaneet tai ottaneet hyödyntämisen kohteeksi sekä lappalaisten että saamelaisten yksityiset, laajat oikeudet alueella, ja ne ovat ohittaneet lappalaisten asutushistorian ja sen mukaiset oikeudet ja oikeusaseman tyystin. Se ei ole voinut johtaa mihinkään järkevään tiedostavassa demokratiassa.

Pohjoismaista Norjan harjoittamat toimet ja säätämä Finmarksloven saamelaisalueiden hallintoa varten sekä myös Ruotsin uusin oikeuskäytäntö poronhoidon laiduntamisalueista ja alueiden omistuksesta ovat välillisesti johtaneet keskusteluun Suomessakin, vaikka maiden historiat poikkeavat ainakin viimeisen parin sadan vuoden ajalta varsinkin.

Usein julkisen keskustelun ongelma on asenteellisuus. Tiedotusvälineet ovat vasta vähitellen tottuneet selvittämään tässä asiassa tosiseikat eivätkä vain välittämään valmiiksi masinoituja kuvia oikeuksista ja historiasta. Aina voidaan niiden vaikutusta hälventää haastattelemalla sellaisia henkilöitä, jotka puolustavat vanhentuneita tietoja ja aiempia asetelmia tai vain valtaa aiheuttaen siten yleisölle vaikeuksia ymmärtää selvitettyä historiaa ja muuttunutta tilannetta.

Tieteellisen tutkimuksen paradigma on tuottaa uusia, tarkempia ja tarkempia tuloksia aiempaan nähden. Sellaisia ovat nyt tiedot, ettei Suomessa ole ollut missään vaiheessa kollektiivista omistusta Lapin alueella, etteivät lappalaisoikeudet ole kuuluneet muille kuin asukkaille ja tiloille, ettei kielellä tai etnisyydellä ole ollut mitään vaikutusta asutukseen tai omistukseen ja ettei Suomessa ole ollut yksinoikeuksia lappalaiselinkeinoihin sekä että luotettavimpia lähteitä ovat maakirjat veroluetteloiden ollessa elinkeinojen tuottojen tietoluetteloita ja verotettujen luetteloita ensi sijassa.

Yksi ajoittain hämminkiä aiheuttanut seikka on ollut väite siitä, että saamelaiset ovat yhtenäinen, pohjoismainen kansa. Sellaiseen ei saa tukea valtioiden erilaisesta historiasta parin viime vuosisadan ajalta. Saamelaisten ja kveenien oikeudellinen asema on erilainen eri pohjoismaissa.

Suomen osalta voidaan käyttää termiä lappalainen, joka on vakiintunut kuvaamaan samaa asutushistoriaa saamelaisen käsitteen kanssa. Sen moderni sisältö viittaa siis vain kielen kautta tapahtuvaan määrittelyyn, sillä vielä 1700- ja 1800-luvulla lappalainen viittasi molempiin lukuun ottamatta sitä, että porosaamelaiset tunkeutuivat laiduntamaan Suomeen aina lokakuulla talveksi Norjan laidunten ehtyessä. Se perustui 1751 Strömstadin rajasopimukseen, ja se loppui käytännössä 1852 rajasulkusopimukseen.

Tämän päivän kveenejä ovat siis lappalaiset, joihin historiallisesti ovat lukeutuneet saamelaiset. Saamen kieli on ilmestynyt rekistereihin aluksi 1900-luvun alussa esimerkiksi Enontekiöllä ja sitten vasta 1960-luvulla systemaattisesti henkilön kotikieltä kuvaamaan. Siten saamelaisuuden yhdistäminen kieleen on myöhäinen seikka ja ilmiö. Lappalaiset ovat puhunet vuosisatojen kuluessa samaa kieltä kuin nykyiset saamelaiset.

Suurin ryhmä Suomessa alkuperäisen väestön ulkopuolella ovat paimentolais- eli porosaamelaiset, jotka ovat muuttaneet suurin joukoin Suomeen pääasiassa Norjasta 1800-luvulla eri vaiheissa.