Aluksi

Saamelaisen itsehallinnon eri vaiheita seuranneena voin sanoa, että sen toiminta on ollut jatkuvaa sekoilua totuuden ja utopian rajamailla. Harjoitetussa politiikassa ei ole ollut yleisesti hyväksyttyä vakiintunutta järjestystä, vaan sen on korvannut jatkuva juonittelu inarinsaamelaisia kohtaan. Tästä johtuu, että epävarmuus tulevaisuudesta heijastuu tällä hetkellä hyvin voimakkaasti saamelaispolitiikan kenttään. Meillä saamelaisilla on se käsitys - ja monien tosiasioiden pohjalta uskotaan saamelaisten olevan oikeassa siinä, että suomalaiset ovat saamelaisten pahimpia sortajia. Todellisuus ei kuitenkaan ole näin mustavalkoinen. Usein toistetun romanttisen käsityksen mukaan saamelaiset tarvitsevat suojelua ainutlaatuisen, esimerkillisen luontosuhteen turvaamiseksi. Todellisuus tässä kuten muissakin asioissa on kuitenkin toinen.

Saamelaisten tilanteessa ja yleisessä mielipiteessä 1950-luvun alussa tapahtuneen kehityksen valossa saamelaisia kohtaan alettiin tuntea aktiivisesti suurempaa mielenkiintoa. 1970-luvulla saamelaisten edunvalvonnassa kuvaan astui uusi sukupolvi. Remmiin astuneet nuoret miehet tekivät kuitenkin kohtalokkaan virhearvion, jonka seurauksena ideologia esti näkemistä mitä Suomessa ja muualla maailmassa oli todellisuudessa tapahtumassa. He valitsivat saamelaisten ja suomalaisten kiistan päänäyttämöksi Ylä-Lapin kolmen pohjoisimman kunnan alueen ja piirsivät rintamalinjansa saamelaismääritelmän avulla niin, että saamelainen väestö jakautui kahtia. Saamelaisten ja suomalaisten välinen ristiriita pelkistyi saamelaisten tulevaisuutta koskevaan erimielisyyteen.

Unelma itsehallinnosta

Saamelaiset vaativat heille omaa, suomalaisesta hallinnosta erillistä asemaa ja koko alueella toimitettavien vapaiden vaalien pohjalta muodostettavalle saamelaisten parlamentille oikeutta itsenäisesti päättää politiikan suunnasta saamelaisalueella, joka oli tarkoitus pian liittää Ruotsin ja Norjan saamelaisalueisiin yhdistetyksi Saamenmaaksi. Aluksi mikään poliittinen puolue ei ottanut tätä vakavasti. Suostuminen saamelaisten vaatimuksiin olisi merkinnyt antautumista, omasta valtiollisesta suvereniteetista osittain luopumista. Valtion vastaveto oli saamelaisasioiden neuvottelukunnan perustaminen, joka oli tarkoitettu jonkinlaiseksi valtion ja saamelaisten väliseksi keskustelukerhoksi.

Saamelaisten ehdotukset olisivat merkinneet suomalaisen valtajärjestelmän purkautumista saamelaisalueella. Nämä kysymykset jäivät selvittämättä, koska maan hallitus ei missään vaiheessa antautunut tällaisten populististen vaatimusten edessä tosimielessä neuvotteluihin saamelaisten ehdotuksista. Pitämällä kiinni omista vaatimuksistaan saamelaiset ottivat Ylä-Lapin väestön jakamisen politiikkansa lähtökohdaksi, saamelaisten oman alueen kytkemisen mahdollisimman kiintein sitein Ruotsin ja Norjan saamelaisten poliittiseen ja taloudelliseen yhteisöön ensisijaisena tavoitteena saada luoduksi yhteinen saamenmaa. Vaikka tämä tavoite halutaan kiistää, se toistuu jatkuvasti eri aikoina Pohjoismaiden saamelaisneuvoston julkaistuista kannanotoista. Suurten poliittisten ratkaisujen perusteeksi vaadittiin yhä pontevammin oikeiden tietojen levittämistä. Oikeilla tiedoilla tarkoitettiin tietysti saamelaisille edullisia tietoja - epäedulliset levisivät kyllä omalla painollaan.

Monet saamelaiset ovat ihmetelleet miksi valtio on jatkuvasti torjunut saamelaisten ehdotukset. Samalla nuoret saamelaiset ovat menestyksellisesti osoittaneet kuinka Suomen alkuperäisväestö taistelee poliittisen toimintavapauden puolesta pahaa valtiota vastaan. Tällainen itsenäisyystaistelu on ollut monelle saamelaisille ja saamelaisten ystävälle mieltä ylentävä kokemus. Toisin sanoen saamelaispolitiikasta voi sanoa, että niin se on jos siltä näyttää. Tätä ulkopuolisten tarkkailijoiden on ollut vaikea tajuta.

Saamelaisten ja valtion käsitykset itsehallinnon perusteluista ovat osoittautuneet yhteensopimattomiksi. Molemmat ovat vakuuttaneet haluavansa toimia siten, että saamelaiset ja suomalaiset voisivat elää rauhassa ja sovussa toistensa rinnalla. Todellisuudessa molemmat hyväksyivät vallitsevan tilanteen, status quon suhteiden perustaksi. Vaikka osapuolet käyttivät samoja sanoja, he tarkoittivat eri asioita. Saamelaiset toivat esiin, että alkuperäisväestöllä pitäisi olla vapaus valita oma yhteiskunnallinen järjestelmänsä eli palata vanhaan kollektiiviseen lapinkylähallintoon. Paikalliset suomalaiset taas eivät voineet hyväksyä sitä, että vähemmistö kaappaisi vallan itselleen, mikä merkitsisi vallankumouksen väistämätöntä etenemistä. Eräät suomalaiset poliitikot vastasivat, ettei heidän tarkoituksensa ole estää muutosta sinänsä, vaan ainoastaan huolehtia siitä, että muutokset eivät johtaisi saamelaisten ja muun väestön väliseen selkkaukseen.

Vastakkainasettelu ja eristäytyminen

Saamelaiskäräjien ajaman itsehallinnon kehitys synnytti ja vahvisti lappalaisten keskuudessa asennetta, jonka mukaan heitä on petetty ja nöyryytetty. Tilanteesta, jossa voittopuolisesti porosaamelaiset aktivistit lupasivat lappalaisille näiden tilanteen ratkaisevaa kohentumista- kunhan eivät keikuta venettä omilla vaatimuksillaan - tultiin tilanteeseen jossa lappalaiset huomasivat että heidän maahanmuuttajina kokemat porosaamelaiset ja koltat sanelevatkin heille ehtoja. Lopulta päädyttiin asetelmaan, jossa porosaamelaiset ja koltat vaativat että heidät tunnustettaisiin alueen aidoksi ja ainoaksi alkuperäiskansaksi, samalla kun he yhä kiihkeämmin väittivät kaikkien lappalaisten olevan suomalaisten uudistilallisten perua. Tämä on puolestaan se tekijä, joka jakaa lappalaiset kahteen eri leiriin: saamelaisstatuksen omaaviin ja statuksettomiin. Tämä koetaan erityisesti inarinsaamelaisten keskuudessa erityisen nöyryyttävänä.

Saamelaiset eivät katso tarvitsevansa statuksettomia inarinsaamelaisia ja siksi he ovat valmiita valitsemaan eristäytymispolitiikan. Ideologisesti tämä oppi ja pyrkimys ilmenevät sen seikan korostamisena, että saamelaiset eivät ole suomalaisia. Viime aikoina tästä on johdateltu idea, että Suomen oikeusjärjestelmä - ja erityisesti KHO:n tuomiovalta - ei koskisi saamelaisia.

Väite, jonka mukaan saamelaiset eivät olisi suomalaisia, perustuu ensinnäkin kahden asian, kansallisuuden ja kansalaisuuden, sekaantumiseen. Toisekseen taustalla on kiihkonationalismille täysin tyypillinen ajattelun yksiulotteisuus, ajatus että jonkinlaisen luonnonlain mukaan ihmisellä on oltava kansallisuus, ja että niitä voi olla vain yksi. Saman ajattelun mukaan jokaisella kansalla on oltava oma valtio, ja kullakin valtiolla voi olla vain yksi oma kansa - suomalaisilla Suomi, saamelaisilla Saamenmaa. Tämä kiihkosaamelaisten nationalistinen ajatusmalli on periaatteessa ihan sama ja ihan yhtä yksioikoinen kuin "valkoista valtaa" ajavilla ääriliikkeillä, jotka ajavat asiaansa väkivallalla ja voimalla uhoamalla.

Saamelaisten eristäytyminen ei ole kuitenkaan minkään alueella olevan toimijan edun mukaista. Siksi valtion ja kuntien tulisi pyrkiä rakentamaan saamelaisten kanssa yhteistyötä eikä antaa peitetysti tukea niille, jotka haluavat eristäytyä.

Saamelaiskäräjät haastamassa oikeusvaltiota

Saamelaiset ja valtio eivät ole tähän mennessä päässeet yhteisymmärrykseen keinoista, joilla voitaisiin valvoa ihmisoikeuksia koskevia sopimuksia. Tähän saamelaiset ovat halunneet saada veto-oikeuden. Paikallinen väestö on reagoinut tähän, korostaen että kaikkien väestöryhmien yhdenvertaisuuden turvaaminen on elintärkeä kaikille. Kaikilla alueen ihmisillä on kiistaton oikeus asemaansa. Muut eivät voi saamelaiskäräjien vaatimusten edessä luopua tästä perustuslaillisesta oikeudestaan. Hekin vaativat valtiota täyttämään kaikki sitoumukset, muutoin ne menettäisivät kaikkialla merkityksensä. Suomenkieliset saamelaiset ovat yksimielisiä siitä, että he eivät voi antaa periksi. Eli nyt on palattu lähtöruutuun, kiitos siitä kuuluu KHO:lle, joka osoitti saamelaiskäräjille sen vallan rajat.

Ylä-Lapin kriisin ajankohtaisten käänteiden jälkeen ei ole syytä jäädä odottamaan sitä mitä seuraavaksi tapahtuu. Kaikki vastuuntuntoiset ihmiset ovat sitä mieltä, että KHO:n viimeisin päätös merkitsee käännekohtaa suomenkielisten ja saamenkielisten saamelaisten välisissä suhteissa, eli palaamista takaisin maantapaan kuuluviin kestäviin käytäntöihin, mikä on ollut ennen kriisiä ollut rauhanomaisten suhteiden perusta. Välittömänä seurauksena on ollut kuitenkin saamelaiskäräjien aseman ja auktoriteetin romahtaminen kaikkia saamelaisia edustavana itsehallintoelimenä. Kukaan ei kuitenkaan enää halua väheksyä inarinsaamelaisten lujuutta ja taitoa puolustaa omaa kansallista olemassaoloaan pohjoissaamelaisten ylivaltapyrkimyksiä vastaan.

Pohjoissaamelaiset ovat pyrkineet selittämään viimeaikaiset tapahtumat parhain päin. Sen mukaan he ovat vaatimuksillaan pystyneet torjumaan suomalaisten valloitusyritykset murtaa saamelainen itsehallinto sisältäpäin. Tämä selityksen inarinsaamelaiset ovat kuitenkin osoittaneet paikkansa pitämättömiksi. Pohjoissaamelaisten ja heidän saamelaispoliittisten kolttasaamelaiskumppaneidensa todellisena tarkoituksena on ollut muuttaa strategisia voimasuhteita itsensä hyväksi ja lamaannuttaa inarinsaamelaisten vastarinta yhdellä koukkauksella YK:n ihmisoikeuskomitean kautta, ja hyödyntää siellä saavuttamaansa menestystä painamalla päälle KHO:n ja Suomen eduskunnan suuntaan, kunnes inarinsaamelaisten suunnalta koettu "uhka" on kokonaisuudessaan nujerrettu. Tästä syystä inarinsaamelaisten on ollut mahdotonta alistua elämään pohjoissaamelaisten ja kolttien jatkuvan uhkan alla.

Kysymys kuuluu, onko inarinsaamelaisten julkinen nöyryyttäminen pitkällä tähtäyksellä ollut saamelaiskäräjien johdonkaan kannalta viisasta. Uhmaamalla KHO:ta päätöstä olla purkamatta vuosien 2011 ja 2015 päätöksiään käräjien vaaliluetteloon ottamisesta, jatkamalla entisellä syrjintälinjallaan vaaliluetteloon ottamisessa, jarruttelemalla vaaliluetteloa koskevien valitusten käsittelyään ja väläyttelemällä vaalien ja koko saamelaiskäräjien boikottia, saamelaiskäräjien johto on jo ottanut useita askelia kohti täydellistä irtiottoa Suomen oikeusjärjestelmästä ja siten lain suojasta. Tämä uskomaton uhma ja uhkapeli on saanut eräät Lapin kansanedustajat kysymään, kauanko valtion rahoilla on tarkoitus tukea tällaista ihmisoikeusvastaista politiikkaa.

Käräjien johdon on täytynyt tietää, että se on tietoisesti uhmannut ylintä tuomioistuinvaltaa kieltäytyessään noudattamasta lakia. On aika asettaa käräjien toiminta arvioitavaksi vähintäänkin poliittisesti, mutta mahdollisesti myös oikeudellisesti. On ennen kuulumatonta, että käräjien toimintaa rahoittavat veronmaksajat eivät ole edes selvillä mitä kaikkea heidän rahoillaan puuhaillaan. Sitä eivät tiedä edes saamelaiset äänestäjät. Ennen kaikkea hämmentää käräjien pyrkimys kaataa omalta kohdaltaan meidän voimassa oleva laillinen yhteiskuntajärjestyksemme. Se näkyy kaikista käräjien kannanotoista, sen toiminnasta YK:ssa. YK:n ihmisoikeuskomitean edessä ei ole tässä syytä arastella, sillä sen saamelaisia ja Suomen valtiota koskevat päätökset perustuvat komitealle syötettyihin puutteellisiin tietoihin ja niiden perusteella tehtyihin johtopäätöksiin, jotka epäilyttävästi tuovat mieleen sofistien viisastelut.

Täysin suomalaisen, pohjoismaisen ja eurooppalaisen oikeustajun vastaista on, että olisi oikeutettua pyyhkiä ihmisiä vaaliluettelosta ilman että näillä olisi ollut oikeus tulla komiteassa kuulluiksi. KHO ei ole "ostanut" tällaista "perustetta", ja kaikkein rehellisten, lainkuuliaisten ja oikeudentuntoisten kansalaisten on syytä seistä yhtä lujina tällaisen sumutuksen edessä.

Saamelaiskäräjien seikkailupolitiikan takana ovat käsitykseni mukaan ns. kovan linjat miehet - vaalilautakunta on tähän seikkailuun vedetty vain, jotta ulospäin näkyisi, että syrjintälinjalla on laajempikin tuki saamelaisten keskuudessa. Kuitenkin tällainen sotii saamelaisten omia oikeusnormeja vastaan.

Koukkaus YK:n kautta

Suomenkielisten ja saamenkielisten saamelaisten suhteiden kehitykseen käräjien johdon sekoilu on johtanut kuitenkin myös myönteiseen suuntaan. Selvästi on nähtävissä, että yhteisiä intressejä koskevaa yhteistyöjärjestelmää kehitellään, jonka puitteissa voidaan avoimesti keskustella ja sopia alkuperäiskansakysymystä koskevista pelisäännöistä joko saamelaiskäräjien kanssa, tai ilman sitä ja tarvittaessa vaikka sitä vastaan käyden. Kaikki alkavat käsittää, että käräjistä ei ole sovinnon ja yhteistyön rakentajiksi. Tähän ovat vaikuttaneet kiistan opetukset ja tietoisuus siitä, että rauhan säilyttämiseksi on vältettävä väestöryhmien välisen status quon murtamista, on luotava saamen ja suomenkielisten saamelaisten välille tehokas yhteydenpitojärjestelmä.

Saamelaispolitiikkaa tehdään pitkälti puheilla ja kannanotoilla. Saamelaiskäräjien johto on esitellyt YK:n jäsenvaltioille tavoitteitaan ja asenteitaan neuvottelematta saamelaisten kiinteistönomistajien kanssa esitysten sisällöstä. Näin saamelaiskäräjät on pyrkinyt antamaan kuvan, että YK:n jäsenvaltio Suomi ei tunnusta saamelaisten oikeutettuja vaatimuksia kaiken kattavaan itsehallintoon.

Saamelaiskäräjien YK-operaation tulos on nähty, ja se on surkea. Komitean arvovalta on täällä päin maailmaa kokenut pahan kolauksen, ja saamelaiskäräjät on samalla tuhlannut oman arvovaltansa rippeetkin. En osaa sanoa, ruumiinmultia vaiko muita myrkkykeitoksia ihmisoikeuskomitealle on juotettu, mutta jonkinlaisella oikeudellisella ja moraalisella sokeudella komitea on tässä asiassa lyöty.

Yleensäkin uudistuksissa kannattaa edetä varovasti toisten laillisia oikeuksia ja Suomen perustuslakia kunnioittaen. Suomen oikeusjärjestelmä takaa pitkän päälle tässä maassa asuville saamelaisille parhaat edellytykset etujensa ajamiseen ja asemansa parantamiseen, vaikka saamelaiset populistit yrittävät pysytellä vallassa sotimalla tätä oikeusjärjestystä vastaan. Oikeusjärjestelmän kunnioittaminen ei tarkoita, että kaiken pitää pysyä entisellään.

Lopuksi

Saamelaiskäräjävaalit on vietävä läpi, mutta jo vaalikamppailussa ehdokkaiden on syytä pelata avoimin kortein siitä, miten he näkevät käräjien tulevaisuuden, onko heillä tarkoitus noudattaa syrjimätöntä laillisuuslinjaa, vaiko jatkaa inarinsaamelaisten nitistämistä, mikä ei ole vain kaukana alkuperäis- ja heimokansoja koskevan ILOn sopimuksen tavoitteista, vaan jyrkästi sen vastaista. Aikovatko he jatkaa uhriintumista ja saamelaisten eristäytymistä muusta yhteiskunnasta, vai asettaa asenteet entistä realistisemmiksi? Onko heillä tarkoitus jatkaa ja kärjistää vastakkainasettelua muiden väestöryhmien ja valtion kanssa, vai palata väestöryhmien välisissä suhteissa vanhaan maantapaan, sovinnolliseen yhteistyöhön? Suuntautuvatko he saamelaiskäräjien poliittisen johdon kokoonpanon ja toiminnan muuttamiseen syrjimättömäksi ja yhteistyöhakuiseksi?

Jos muutosta ei tule vaalien myötä - eikä se valitettavasti ole kovin todennäköistä - keskustelua ja uusia ajatuksia ja ääniä ei voi vaientaa. Muutos on välttämätön, ja se tulee joka tapauksella tavalla tai toisella.