Aluksi

Orpon hallitus on kirjannut ohjelmaansa, että se antaa uuden esityksen saamelaiskäräjälaiksi vuoden 2023 loppuun mennessä. Jää nähtäväksi tuleeko mitään uutta esitystä tai millä aikataululla sellainen tulee. Eduskunnan valiokuntien edellisestä lakiesityksenstä antamien lausuntojen huomiointi vaatii suuria muutoksia. Voi myös olla, että saamelaiskäräjävaalit joudutaan uusimaan vaaliluetteloon liittyvien epäselvyyksien takia, jolloin asiasta ei päästä vielä vähään aikaan neuvottelemaan saamelaiskäräjien kanssa. Tai ties vaikka koko hallitus ehtii kaatua ennen vuoden loppua.

Hallitusohjelman mukaan esitys tulisi tehdä yhteistoiminnassa saamelaiskäräjien kanssa. Yhteistyö saamelaiskäräjien kanssa voi osoittautua mahdottomaksi. Lähimenneisyydestä löytyy esimerkkejä konklaaveista, joista saamelaiskäräjien edustajat ovat kävelleet näyttävästi ulos, kun heti heidän ajamansa etnonationalismi on kohdannut vastustusta. Viime aikojen rasismikohut ovat johtamassa nollatoleranssiin kaikelle rasismiin vivahtavalle, mikä voi vielä yllättää saamelaisaktivistit.

Tarve saamelaiskäräjälain uudistamiselle lähtee ennen kaikkea jatkuvasta kiistelystä siitä ketkä ovat saamelaisia. Statuksettomat saamelaiset, saamelaiset joita ei hyväksytä saamelaiskäräjien vaaliluetteloon, eivät eroa muista saamelaisista elintapojensa, elinkeinojensa, niiden modernisuuden tai painotuksen tai alkuperäisyyden suhteen. Suomi väittää olevansa oikeusvaltio ja ihmisoikeusvaltio, jonka periaate on tukeutua vain oikeushistoriaan ja selvitettyyn totuuteen. Näin ei ole menetelty. Inarinsaamelaisten diskrimisaatio on jatkunut pitkään. Kyse ei ole tietämättömyydestä, vaan tahdosta. Suomen valtio voisi omalta osaltaan vaikuttaa, että inarinsaamelaisten yhdenvertaisuus ja tasa-arvo tunnustetaan.

Nykyiseen alkuperäiskansakiistaan liittyvä keskeisin kysymys on, kummalla osapuolella on historiallisesti katsoen paremmat oikeudet alueeseen: pohjoissaamelaisilla vai inarinsaamelaisilla. Tämä oikeus voidaan näyttää vain sellaisella asiakirjaselvityksellä, mitä saamelaiskäräjät on väheksynyt. Wirilanderin oikeushistoriallinen selvitys tuo esiin sen väestön, jolla asiakirjanäyttö on, ja tämä selvitys kestää kaikissa suhteissa kriittisen tarkastelun.

Ihmettelen sitä miten oikeusvaltiossa ratkaisua haetaan pelkästään kiistaa yllä pitävän saamelaiskäräjien näkökulmasta. Tällaiseen syrjintään perustuvat ratkaisut eivät johda rauhaan. Kiista jatkuu niin kauan, kunnes kaikille saamelaisille tunnustetaan sama status. Eduskunta voisi vaikuttaa siihen, että inarinsaamelaiset tunnustettaisiin yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon pohjalta virallisesti saamenkansaan kuuluvaksi kansanosaksi.

Saamelaiskriteeri

Epäämällä statuksettomien saamelaisten pääsy saamelaiskäräjien vaaliluetteloon kumotaan myös heidän oikeutensa omaan kulttuuriin ja historiaan. Epäämisperusteet ovat olleet tulkinnanvaraisia, mikä ei olisi mahdollista, jos jäsenyys ratkaistaan asian luonteen edellyttämällä tavalla oikeusasiana. Kunkin saamelaisryhmän suku itse parhaiten tietää oman saamelaistaustansa. Tätä perinteistä paikallista tietoa on kunnioitettava. Kysymys ei saa olla nykykäytännön mukaisesti kovin harkinnanvaraisesta hakemusasiasta, minkä vuoksi edellisen hallituksen esityksen koko 3 § on jätettävä pois uutta jatkovalmistelua varten.

Edellisen hallituksen esityksen sanamuodot ja ilmeinen tarkoitus tähtäävät inarinsaamelaisten eristämiseen koko saamelaisuudesta vastoin tosiseikkoja, tutkittua tietoa ja asutus- ja oikeushistoriaa. Statuksettomien inarinsaamelaisten väitetään olevan erillisjoukko sen vuoksi, etteivät he taida saamenkieltä. Tämä ei yleisesti pidä paikkaansa.

Kieli ja alkuperäisyys

Vaikka saamelaiskäräjälain muutoksia on perusteltu saamenkielen aseman turvaamisella, tästä perustelusta aika on ajanut ohi. Suomen 10 000 saamelaisesta yli 7 000 asuu alueen ulkopuolella Lapissa ja muualla Suomessa. Vain 3 000 asuu enää alueella ja nuorista saamelaista 80% asuu muualla. Kun tähän lisätään saamelaiskäräjien inarinsaamelaisia syrjivä politiikka, hajotetaan samoissa kyläyhteisöissä elävät sukulaiset toisistaan ilman hyväksyttävää perustetta. Korostamalla pelkästään kielen merkitystä kohtalokkaalla tavalla esitys olisi heikentänyt edelleen kielen asemaa ja käyttöä, ja se olisi jopa uhannut saamelaisalueen ulkopuolella asuvien saamenkielen käyttöä.

Kieli on erotettava alkuperäisyydestä. Saamelaiskäräjälaki on virheellisesti asettanut saamenkielen osaamisen polveutumisen elementiksi. Käytännössä saamelaisuutta on tulkittu melkein samana kuin saamenkielen osaaminen, vaikka kysymys on kahdesta eri asiasta. Sellainen tulkinta ei tee oikeutusta oikeushistorialle eikä kielen historialle. Ihmiset ovat alkuperäisiä sen mukaan, miten ovat asuneet samoja alueita ja eläneet alueella. Kieltä on tutkimusten mukaan vaihdettu aina kauppakumppanin mukaan.

Kieli ei voi ratkaista alkuperäisyyttä eikä kenenkään oikeuksia. Sellainen olisi vastoin tosiasioita ja historiaa eikä sille ole hyväksyttyjä perusteluja. Tämä on sivuutettu kokonaan Marinin hallituksen esityksen tarkastelusta. Termit saamelainen ja saamenkieli ovat varsin tuoreita, mikä osaltaan kertoo, että kyse on lappalaisten historiasta. Eräs lapissa puhuttu kieli on ollut myös meänkieli, jota Suomen valtio vastoin Ruotsin valtion tunnustusta ei ole tunnustanut. Ruotsissa käyttö on turvattu lailla samalla tavalla kuin saamenkielenkin.

Kielenvaihto ja assimilaatio

Tarkasteltakoon ensin meänkieltä osana Lapin kieliä, ja sen historiallista taustaa. Tämä paljastaa olennaisen seikan eli sen, että valtio ja kirkko vaativat lappalaisia luopumaan oman kielen käytöstä osana koulujärjestelmän kehitystä. Vaatimus oli siis viranomaisten ja kyse oli väestön assimilointia suomenkieliseksi. Kielen vaihtaminen saattoi olla myös uudistilan perustamisen edellytyksiä. Inarinsaame ja pohjoissaame olivat Inarissa hyvin samanlaisessa asemassa sen jälkeen kun alueelle muutti Norjasta porosaamelaisia, ja molempiin kieliryhmiin kuuluvat ymmärsivät toisiaan hyvin. Inarinsaamelaisten oli myös helpompi oppia suomea kuin venäjää tai ruotsia.

Heimot ja kansat ovat läpi aikojen vaihtaneet kieliään. Yleensä se tehtiin kauppakumppanin myötä. Kieli ei ole tunnusmerkki juuri mistään ilman pitkää historiaa. Inarinsaamelaiset joutuivat luopumaan kielestään viranomaisten ja kirkon vaatimuksesta, eivät omasta halustaan. Miksi heidän jälkeläisiä halutaan rangaista aikaisemmin eläneiden teoista? Sellainen tuntuu kohtuuttomalta. Miksi se luetaan heidän viakseen?

Tutkijoiden mukaan (muun muassa Mikko Korhonen, Johdatus lapin kielen historiaan, 1981) saamenkielen murteet ja kielenvaihto liittyvät toisiinsa ketjumaisesti. Rajat eivät ole enimmäkseen jyrkkiä, vaan murre ja kielialueelta toiselle siirryttäessä kieli on vaihtunut vähitellen kylä kylältä. Porosaamelaisten kohdalla tämä on aiemmin johtunut perinnäisesti liikkuvasta elämäntavasta. Inarin alueella puolestaan taas naapurikylien välillä on ollut sen verran kanssakäymistä, ettei jyrkkiä kielellisiä rajoja ole päässyt syntymään.

Erityisesti Inarin alueella murre- ja kielirajoja on tasoittanut pohjoisesta etelään ja etelästä pohjoiseen suuntautunut muuttoliike, joka on jatkunut useiden vuosisatojen ajan milloin voimakkaampana milloin hiljaisempana. Todellisuudessa murteistojen ja suomenkielen välissä esiintyy leveänkö siirtymävyöhyke, jossa on sekä rekisteriin kuuluvia että siihen kuulumattomia saamelaisia. Uusimmassa lakiesityksessä on tarkoituksena poistaa tämä inarinsaamelaisille tärkeän vyöhykkeeseen kuuluvat saamelaiset.

Inarin alue voidaan käsittää kokonaisuudessaan pohjoissaamen, inarinsaamen ja koltansaamen sekä suomen kielen väliseksi siirtymävyöhykkeeksi. Mitään maantieteellisesti jyrkkiä rajoja ei esiinny näiden kielten ja niiden murteiden kesken, vaan nämä kolme kieltä ovat limittyneet Inarin alueella siten, että inarin- ja pohjoissaamen puhujia on eri puolilla pitäjää ja että Inarijärven etelä ja pohjoispuolella asuu samoilla alueilla Norjasta 1800-1900-lukujen vaihteessa muuttaneiden porosaamelaisten jälkeläisiä sekä Inarin kolttasaamelaisia sekä suomenkelisiä inarinsaamelaisia. Tällöin entistäkin kapeammaksi ehdotetulla saamelaismääritelmällä hajotetaan samoissa kyläyhteisöissä elävät sukulaiset toisistaan ilman hyväksyttävää oikeudellista perustetta. Korostamalla kieltä sorkitaan kielen merkitystä kohtalokkaalla tavalla.

Mikäli edellä kuvatulta kielelliseltä pohjalta arvioidaan ILOn yleissopimuksen ratifiointia, olemme umpikujassa. Maaoikeusvaatimuksille ei ole minkäänlaista juridista perustaa kielen eikä siihen liittyvän historian perusteella. Kavennetun keleen perustuvan saamelaismääritelmän keskeisenä ongelmana on pyrkimys rajata itseidentifikaatiota, eli sitä mitä ihminen itse kokee omasta etnisestä identiteetistään. Se ei ole kansainvälisen oikeuden mukaista. Ylipäänsä Norjan malli osoittaa, että hyvä tulos saavutetaan aivan päinvastaisella tavalla ongelmitta.

Poliitikkojen valitsema vaalilautakunta

Saamelaiskäräjien vaalilauta, joka päättää henkilöiden pääsystä saamelaiskäräjien vaaliluetteloon, muodostuu henkilöistä, jotka saamelaispoliitikot ovat valinneet. Vaalilautakunta on siis poliittinen elin. Sen jäsenten edellytykset harkita laajoja asiakirja-aineistoja ovat rajallisia. Sen vuoksi päätelmiä on tehty periaatteilla, jotka eivät kestä oikeudellista tarkastelua. Tämä ilmenee myös korkeimman hallinto-oikeuden päätöksistä ja vaalilautakunnan päätöstenn argumentaatiossa.

Jotta uskottavuus palaisi saamelaiskäräjien toimintaan, vaalilautakunta on rakennettava uudelleen. Sen jäseniksi on otettava selkeä enemmistö asiantuntijoita tuomarin vastuulla. Edustus voisi olla saamelaisilta ja statuksettomilta saamelaisilta niiden järjestöjen kautta. Päätöksistä on voitava valittaa perustuslain 21§:n mukaisesti edelleen rajoituksitta. Norja malli on toiminut ongelmitta juuri näistä lähtökohdista. On syytä epäillä nykyisen sääntelyn todellista perustuslainmukaisuutta. Miten oikeusturvajärjestelyt voivat olla riittäviä, jos osapuolet itse päättävät toisen identiteetistä vailla asiantuntemusta ja oikeudellista vastuuta, ja päättäjät ovat olleet ensi sijassa poliitikkoja.

Kaikille pitää taata saamelaiskäräjistä riippumaton oikeusturvatie jäsenyyden epäämisestä tai hylkäämisestä. Lisäksi äänestysluettelon tulisi olla pysyvä eikä sellainen, joka laaditaan aina uudestaan jolloin siitä voidaan mielivaltaisesti poistaa ihmisiä. Tällä hetkellä vaalit voidaan järjestää siten, että vaalilautakunnan päätöksistä valittaneila ja mahdollisesti virheellisin perustein poistetuilta ihmisltä voidaan evätä ehdokkuus. Nykykäytäntö mahdollisine mielivallan käyttöineen ei ole oikeusvaltion eikä demokratian periaatteiden mukaista.

Norjasta mallia

Norjan saamelaisten olojen arviointi on arvokasta sekä menettelyn että lainsäädännön tilan vuoksi. Ensimmäinen huomio on se, että Norjassa saamelaisten oikeudet ovat pääasiassa toisenlaisia kuin Suomessa. Mitään maaoikeudellisia yhtäläisyyksiä ei ole. Norjassa saamelaisten maaoikeudet oikeudet perustuvat asteittaiseen oikeuskäytännön tunnustukseen etenkin poronhoito-oikeuksissa. Norja on kyennyt pitkän ajan kuluessa sopimaan maa- ja vesioikeuksista, eikä valtion maanomistusta ei ole siirretty saamelaiskäräjille, vaan maaoikeuksien hallinnasta Finnmarkin alueella on säädetty erikseen siten, että valta jakaantuu kuntien ja saamelaiskäräjien kesken. Tämän Finnmarkslovenin mukaiset ratkaisut ovat herättäneet kunnissa ja väestössä toisinaan suurta vastustusta.

Norjassa saamelaisuushakemukset käsittelee riippumattomana pidettävä vaalilautakunta, joka tarkistaa jäsenyyden asialliset edellytykset. Norjassa saamelaisstatus saavutetaan omaan harkintaan perustuen ilmoittautumisella Norjan saamelaiskäräjille. Ilmoittautumiset käsitellään virkamiestasolla. Norjan saamelaiskäräjien linja on, että jokaisen täytyy itse tietää ja tuntea oma saamelaisuutensa. Se toimii Suomen järjestelmää selvästi paremmin ja luotettavimmin. Melko väljät polveutumista koskevat periaatteet on hyväksytty ongelmitta.

Tuorein vaihe Norjassa on saamelaiskäräjien vaalien valtakunnallinen politisoituminen: vaaleissa ehdolle panoihin osallistuvat myös valtakunnalliset puolueet. Tämä keshitys on suora seuraus päätösvallasta, jota saamelaiskäräjille on annettu. Suomessa saamelaiskäräjien on ollut vaikea sovittaa toimintansa viranomaisen rooliin sopivaksi eikä tätä ole lainkaan helpottanut henkilövaalijärjestelmä, joka on estänyt poliittisen järjestelmän kehittymisen demokraattisemmaksi.

Suomen olisi Norjan valtion tavoin tehtävä selvä raja siihen, mitkä tehtävät kuuluvat saamelaiskäräjille ja mitkä eivät. Sen vuoksi lakiesityksen 9 §:ä on muotoiltava uudestaan tehtävien osalta selkeästi ja yksiselitteisen täsmällisesti. Norjan tapaan saamelaisten etujen ideologioiden ajaminen on siirrettävä yhdistystoiminnan piiriin. Saamelaiskäräjien toiminnan on pohjattava vain lakeihin ja tunnustettuihin perusoikeuksiin.

Ruotsin tilanne

Ruotsin tilanne poikkeaa Norja ja Suomen tilanteesta merkittävästi. Ruotsi ei näillä näkymin ole aikeissa ratifioida ILOn alkuperäiskansasopimusta sen aiheuttamien ongelmien vuoksi. Ruotsissa katsotaan, että ILO-sopimuksen ratifiointi edellyttäisi maa- ja vesioikeuksien järjestämistä uudelleen. Ruotsissa on ratkaistu korkeimman oikeuden (Högsta Domstulen) päätöksillä kaikki tilanteet maan ja veden omistuksesta sitten 1980-luvulla alkaneessa kehityksessä. Saamelaisilla ei ole omistusoikeutta alueisiin. Kiistoja on käyty porojen laiduntamisoikeuden rajoista ja perusteista suhteessa muuhun omistukseen ja laiduntamisalueiden ulottamisesta etelän suuntaan. Osa on käynyt EIT:nkin prosessin, mutta se on jäänyt käsittelyaikojen kohtuuttomuuden toteamiseen.

Ruotsissa ei ole oikeusprosesseista huolimatta koettu tarvetta lainsäädännöllisiin uudistuksiin. Keskustelu on virinnyt enemmänkin poronhoidon taloudellisesta merkityksestä suhteessa muihin elinkeinoihin. Tehtyjä laskelmia on pidetty katteettoman suurina vaikutuksiltaan. Ruotsalaisessa kirjallisuudessa on lisäksi viitattu valtiolle asetettavaan vaatimukseen valtion velvollisuudesta osoittaa omistustensa alkuperä yleissopimuksen ratifioinnin vuoksi. Erityistä pelkoa Ruotsissa on herättänyt se vaatimus, että alkuperäiskansan perinteiset alueet pitää voida todentaa ja että valtio olisi velvollinen näyttämään omat saantonsa alueisiin.

Ruotsin valtiolla ei ole muuta esitettävää kuin lukemattomat asutuksen ja verotuksen päätökset, joilla valtio ja kruunu ottivat alueita hallintaansa. Näiden perkaaminen avaisi syvien haavojen virran, mitä poliitikot eivät halua. Suomen osalta tilanne olisi vieläkin kaoottisempi, kun valtiolla ei ole osoittaa laillisia saantoja eikä pitävää oikeuskäytäntöä hallitsemiinsa alueisiin. Tutkimus voisi osoittaa, että alueet ovat olleet sukujen ja kyläyhteisöjen hallinnassa paljon ennen valtion hallintaa. ILO-sopimuksen ratifiointi avaisi kenties kestämättömän oikeusriitojen tien. Kiinnostavaa kyllä, tällä hetkellä Suomessa juuri kukaan ei enää vaadi ILO-sopimuksen ratifiointia. Kenties jopa saamelaiskäräjien valtaeliitti tiedostaa siihen liittyvät riskit.

Saamelaiskulttuuria ei voi rajata lailla

Saamelaisuus ei ole sidottu kieleen edes perustuslaissa, joten saamelaisen määritelmän muutoksiin ei riitä sanamuotoilun pienet peukaloinnit. Vaikka laissa kirjattuna on saamelaisuudelle asetettu kulttuurin vaaliminen ja elvyttäminen toiminta edellytyksenä se ei riitä. Kulttuuri on siinä määrin yleisluontoinen ettei sen perusteella voida määritellä saamelaisuutta. Myös saamelaiskulttuuri on muuttuva kuten muutkin kulttuurit. Kyse on ensi sijassa perinteiden säilyttäminen ja kielen vaalimisesta. Sen vuoksi henkisiä edellytyksiä saamelaisuudelle ei voida lailla asettaa - muu johtaisi mielivaltaan. Saamenkielen suhteen on harkinta paikallaan; kukaan ei ole yksin syypää siihen, että joidenkin kielitaito on menetetty. Suomessa siitä on vastuussa historiallisesti ensi sijassa valtion koululaitos ja kirkon yksinvaltaisuus.

Viimeisimmässä saamelaiskäräjälakiesityksessä yritettiin todistella, että alkuperäisyys tarkoittaisi väestöllisen polveutumisen sijaan jotain aivan muuta: jonkinlaista kulttuuurin tai elämäntavan polveutumista. Näin ei tietenkään ole vaan, alkuperäiskansalla viitataan kansainvälisessä lainsäädännlssä väestöön, joka on asuttanut aluettaan ennen valtionrajojen muodostumista. Norjan tai Ruotsin saamelaiset eivät tietenkään voi olla alkuperäiskansaa Suomessa, vaikka harjoittaisivat samaa kulttuuria Suomen saamelaisten kanssa.

Saamelaismääritelmää ei voi sitoa tietynlaisen saamelaiskulttuurin harjoittamiseen. Saamelaiskulttuuri ilmenee lakiesityksissä listauksena saamelaiskäräjien toimivaltaan kuuluvista asioista, mutta tällaisella listauksella ei voi olla sitovaa vaikutusta saamelaisen määritelmään. Käsitettä saamelaiskulttuuri, jolla ei ole mitään rajattua sisältöä, ei pidä ryhtyä lailla määrittelemään; sellainen aiheuttaa vain uusia ongelmia. Varsinkin on syytä korostaa, ettei kulttuusin määrittelyllä voi olla mitään vaikutusta perustuslain mukaiseen sääntelyyn; saamelaiskulttuurista käsitteenä ei voi eikä saa päätellä mitään oikeuksia eikä toimivaltuuksia sinänsä. Esimerkiksi ei voi olla niin, että oikeus saamenpuvun käyttöön ja muihin saamelaiskulttuurin ilmenemismuotoihin on vain niillä, jotka ovat saamelaiskäräjien äänestysluettelossa.

Ryhmähyväksyntä on keppihevonen mielivallalle

Saamelaiskäräjien valtaeliitti on vuosia kampanjoinut ns. ryhmähyväksynnän vahvistamiseksi. Käytännössä ryhmähyväksyntä on sitä että saamelaiskäräjien enemmistön valitsema vaalilautakunta päättää kenellä on oikeus tulla merkityksi vaaliluetteloon. Vaalilautakunta voi vedota vaikkapa omaan paikallistuntemukseen tai muihin sellaisiin seikkoihin, joista laissa ei ole erikseen säädetty.

Saamelaispoliitikot tavoittelevat vaalilautakunnalle sellaista asemaa, että sen päätöksistä valittaminen ainakin suomalaisiin oikeuselimiin vaikeutuu. Katson, että tämä johtaisi lisääntyvään mielivaltaan vaaliluettelohakemusten käsittelyssä ja huonontaisi tilannetta jo entuudestaan. Siksi saamelaiskäräjälakiesityksestä tulee poistaa kaikki ryhmähyväksyntään viittaavat kohdat. Todettakoon vielä, että ryhmähyväksyntää koskevia säännöksiä ei ole missään kansainvälisessä asiakirjassa eikä sitä tunneta kansallisessa laissa.

Asiakirjanäytön on oltava ratkaisevaa

Saamelaismääritelmän tulisi mahdollistaa itseidentifikaation mukaisesti jokaisen asiakirjaselvitystä esittävän pääsyn saamelaiskäräjien äänestysluetteloon. Ellei näin tehdä, millekään saamelaiskäräjien aseman vahvistamiselle erityislaissa tai muutoin ei ole oikeudellisia eikä muitakaan asiallisia edellytyksiä.

Saamelaisuuden perusteeksi on asetettava korostuneesti aiemmasta poiketen alkuperäisyys sen todellisessa merkityksessä; muussa tapauksessa saamenkielitaitoinen norjalainen Suomeen muuttaessaan saisi automaattisesti hyväksynnän saamelaiskäräjien äänestysluetteloon. Itseidentifioitumisen ja ryhmähyväksynnän suhde ja oikeudellinen sidos vaatisi huolellista pohdintaa, jossa tunnistetaan kaikkien saamelaisryhmien oikeudet tulla hyväksytyiksi vaaliluetteloon omista lähtökohdistaan. Jokaiselle yksilölle ominainen identiteettti ja identifioituminen ei voi olla poliittisen ryhmäharkinnan varassa. Olen tyrmistynyt niistä puheenvuoroista, joissa vaaliluettelossa olevat saamelaiset väittävät, että he olisivat valmiita luopumaan omasta saamelaisuudestaan, jos saamelaiskäräjien vaalilautakunta hylkäisi heidän statuksensa.

Korkein hallinto-oikeus on aiemmin selkeästi todennut, että asiakirjaselvitys on olennaista alkuperäisyydestä ja vaaliluetteloon pääsemiseksi. Itse asiassa on vaikea ymmärtää mikä muu voisi olla. Jokaisella täytyy olla identifikaationsa ja taustansa perusteella oikeus päästä vaaliluetteloon. Jotta määrittelyssä olisi järkeä, täytyy saamelaisen määritelmä olla yhdenmukainen alkuperäisyyden kanssa. Muutoin ollaan hakoteillä. Lailla ei voida kumota historiaa eikä lähtökohtaisesti kenenkään persoonallisuutta tai identifioitumista. Saamelaiskäräjät ei luo kenellekään saamelaisuutta. Se on viranomainen, joka vain tulkitsee ja toteaa.

Demokratian vahvistaminen ja toimivalta

Lisättäessä saamelaiskäräjien poliittista valtaa, on vallankäyttöä tasapainotettava demokratiaa vahvistamalla. Se edellyttää todetulla tavalla vaalirekisterin avaamista sinne pääsemään oikeutetuille, vahvimmin alkuperänsä todentamaan kykeneville metsä-, kalastaja ja pohjoissaamelaisille. Heidän osallistumisensa vahvistaa demokratiaa; jokaisen on voitava osallistua heitä itseään koskevien asioiden päättämiseen. Menettely vastaisi Norjassa omaksuttua, hyvin onnistunutta määrittelyä. Samalla se vahvistaisi oikeusvaltiollisuutta, jonka vaatimuksen suhteen perustuslaissa ei ole tehty poikkeusta vähemmistöjen kohtelussa ja aseman määrittelyssä.

Demokratian vahvistamiseksi saamelaiskäräjälaki tulisi uudistaa muiden Suomessa olevien demokraattisten instituutioiden kaltaiseksi. Tämä tarkoittaa suhteellista vaalitapaa jossa eri poliittiset ryhmät voivat olla edustettuina. Lisäksi saamelaiskäräjien keskeisten toimielinten valintakäytännöt tulee korjata sellaisiksi, että myös vähemmistöryhmät voivat tulla edustetuiksi.

Edellisen hallituksen lakiesitystä on korjattava sellaiseksi, että saamelaiskäräjillä ei ole valtaa puuttua yksityiseen omistukseen, saamelaisten yksityisiin oikeuksiin tai omistukseen eikä muutoinkaan perusoikeuksiin. Lain pitää olla sanamuodoiltaan selkeä ja täsmällinen. Kun saamelaiskäräjille annetaan jopa vetoluontoista, poliittista päätösvaltaa monien saamelaisalueen hankkeiden osalta, kaikkien erityislakien pitää sisältää säännökset siitä, millä edellytyksillä toiminta voi alkaa, sitä voidaan harjoittaa jne, vaikka saamelaiskäräjät sitä vastustaisi.

Lopuksi

Statuksettomien saamelaisten alkuperäisten lappalaisten oikeusasema, oikeudet ja alkuperäisyys on tunnustettava. Valtion ja saamelaiskäräjien on lopetettava diskriminaatio ja rasismi, jota se on harjoittanut statuksettomia inarin- ja metsäsaamelaisia kohtaan jo vuosien ajan vailla hyväksyttyjä perusteita ja tutkittua tietoa. Jos lain motiivina on estää näiden ihmisten identifikaatio, ollaan väärillä jäljillä. Uhka suomalaisten rynnistämisestä vaalileutteloon on kuviteltu enemmän kuin todellinen.

Ajatus saamelaisuuden rajaamisesta tietynlaista kulttuuria harjoittavalle ryhmälle on vaikeasti ymmärrettävissä. Sellainen ei tue saamelaisuuden elinvoimaisuutta. Se ei ole yleisen oikeustajun mukaista. Eikä se ole minkään oikeudellisen perusteen mukaista.

Saamelaisuuteen ryhmäidentifikaation kautta luotava pakkokehys, joka sivuuttaa jokaisen oman identifikaation, on hylättävä. Olennaista on identifioituminen ja asiakirjanäytöllä osoitettava polveutuminen. Nämä kriteerit ovat riittävät ja oikeuskäytännön sekä kansainvälisten vaatimusten mukaisia. Järjestelmä, joka synnyttää kahden kerroksen väkeä on yksiselitteisesti syrjivä. Valtion tehtävänä ei ole kärjistää ja luoda ristiriitoja vaan sovittaa ja poistaa niitä.

Takaisin