Saamen ja suomenkielisten saamelaisten alkuperäisyydestä on kiistelty yli 40 vuotta. Ylä-Lapin yhteiskuntaan ja sen poliittisiin rakenteisiin on lyönyt vahvan leimansa vuosikymmeniä vallinnut ajatusmalli, jossa korostuu saamelaiseen etniseen yhdenmukaisuuteen nojaava ahdas etnonationalismi. Virallinen saamelaisideologia on ruokkinut mielikuvaa, jonka mukaan saamelaisten omista arvoista poikkeavat arvot muodostavat saamelaisille uhkan, josta syystä niitä tulee vastustaa. Erityisen vaarallisena nähdään suomenkielisten saamelaisten identiteetin esiintuominen, koska se kyseenalaistaa virallisen saamelaismääritelmän ja virallisen totuuden, jonka mukaan virallistetut saamelaiset ovat alueen todellinen alkuperäiskansa. Tämän opinkappaleen nähdään uhkaavan saamenkansan yhtenäisyyttä, ilmaistiin se sitten miten rauhallisesti tahansa.

Saamelaisten kulttuuri-itsehallinto on kulkenut näitä vaiheita vuodesta 1949 lähtien ja siitä on kertynyt paljon arvokasta sekä positiivista, että negatiivista kokemusta, jota eri saamelaisryhmät voivat hyödyntää käydessään prosessiaan valtion kanssa. Haastavan kysymyksen muodostaa "valtion maiden palauttaminen takaisin saamelaisille". Suomenkieliset saamelaiset eivät ole voineet hyväksyä tällaista saamelaiskäräjien vaatimusta, joka polkee lappalaisten oikeuksia, esim. nauttia kulttuuristaan ja sen osana perinteisistä elinkeinoistaan niiden vanhoissa tai nykyaikaisissa muodoissa. Kaikki saamelaiset eivät ole hyväksyneet tätä saamelaiskäräjien vaatimusta, koska kysymyksessä on suomenkielisten saamelaisten identiteetin ja historian mitätöimisestä.

Tämä on siis suurin kiistakysymys osapuolten välillä. Saamelaiskäräjien vaatimus kollektiivisten maaoikeuksien muodostamisestä Ylä-Lappiin tarkoittaisi nykyisen maanomistuksen purkua. Se on kuitenkin mahdoton tehtävä silloin kun asutusprosessi on kestänyt vuosisatojen ajan jolloin väkea on tullut ja mennyt. Siinäkin tapauksessa, että saamelaiskäräjät saisi suomenkielisten saamelaisten maaoikeuksiin kohdistuvat vaatimuksensa läpi Suomen valtion tuella, perustuslain takaama omaisuudensuoja ei tekisi maiden pakkolunastamista helpoksi. Pakkolunastaminen on perustuslain mukaan mahdollista vain yleiseen tarpeeseen, eikä saamelaisten tarve ole yleinen tarve silloinkaan jos maata pyrittäisiin pakkolunastamaan jotta se voitaisiin siirtää saamelaisten kollektiiviseen omistuksen tai hallintaan saamelaiskäräjien kautta saamelaisreservaattina.

Saamenmaan käsitteen luojien perusajatuksen pohjalta on viralliseksi käsitykseksi muodostunut, ettei alueella ole muita alkuperäiskansoja kuin saamelaiset, tarkemmin sanoen henkilöt, jotka heidän kaventavan näkemyksensä mukaan olivat saamelaisia. Suurimpana uhkanan yhtenäiselle saamenmaalle on nähty saamelaisten verisukulaiset suomenkieliset saamelaiset, jotka kuitenkin muodostavat merkittävän osan saamelaisväestöstä, kun tätä käsitettä käytetään sen astetta laajemmassa merkityksessä. Näitä suomenkielisiä saamelaisia asuu laajalla alueella Pohjois-Lapissa. Suomenkielisiä saamelaisia syrjivät etniset saamelaiset ovat oman valtansa säilyttämiseksi turvautuneet kyseenalaiseen propagandaan pitääkseen suomenkielisten saamelaisten kulttuurin mahdollisimman näkymättömänä ja rankaissut suomenkielisiä saamelaisia ja heidän puoltajiaan kriittisten kantojen julkituomisesta.

Saamelaiskysymys vaatii kokonaisvaltaista ratkaisua Suomen valtion, suomenkielisten ja saamenkielisten välillä. On aloitettava niin pian kuin mahdollista poliittinen vuoropuhelu. Suomenkielisten saamelaisten on saatava mahdollisuus päättää omasta tulevaisuudestaan. Jos suomenkielisten saamelaisten ihmisoikeuksien väistely jatkuu, odotukset oikeudenmukaisuudesta ja demokratian lisääntymisestä voidaan unohtaa. Tällainen suhtautuminen vähättelee suomenkielisiin saamelaisiin kohdistuvaa syrjintää ja antaa virheellisesti ymmärtää, että tällainen olisi yleisesti kansainvälisen oikeuden ihmisoikeusnormien mukaista. YK:n ihmisoikeuskomitean ratkaisu osoittaa valtion laiminlyöneen velvollisuutensa suomenkielisia saamelaisia kohtaan tulkitessaan että se on toiminut oikeudenmukaisella tavalla Tiina Aikio-Sanilan kanteluun vastatessan.

Valtion vastineen ja komitean päätöksen perusteella komitea vaatii valtiolta muutoksia ainoastaan saamelaisia koskeviin lakeihin ja käytäntöihin. Suomenkielisten saamelaisten osalta valtiolla on vapaat kädet jatkaa samalla vanhalla linjallaan. On myös puhuttu laajasta saamelaisesta autonomiasta ja sen edellytyksistä. Autonomia eli itsehallinto saamelaispolitiikassa tarkoittaisi kulttuuri-itsehallinnon vahvistamista saamelaisten kotiseutualueella siten, että saamelaisten oikeuksia lisätään. Vastaavasti tämä merkitsisi suomenkielisten saamelaisten ja muiden alueella asuvien oikeuksien vähentämistä. Kulttuuri-itsehallinnon lisääminen tarkoittaisi myös riippuvuuden vähentämistä valtion ja kunnan hallinnosta.

Saamelaisten autonomian ulkopuolelle jäisivät maan rajojen valvonta, puolustusvoimat, lainsäädäntö, ulkopolitiikka ja verotus. Itsehallinnon tavoittelussa tärkeimmiksi kysymyksiksi nousevat saamelaisten kansallisen olemassaolon tunnustaminen, ihmisoikeudet, kulttuurioikeudet, äidinkielen asema ja käyttö opetuksessa ja virallisissa yhteyksissä, sekä tae yhtäläisistä oikeuksista valtaväestön kanssa. Itsehallinnon sisältö ja laajuus määräytyisivät suurelta osin kuitenkin siinä prosessissa, joka koskee ILOn sopimuksen nro 169 ratifiointia, josta säädetäisiin laki Suomen eduskunnassa.

Taloudellista riippuvuutta lisää edelleen se, että saamelaiskäräjät on järjestelmällisesti vastustanut nykyaikaisen talouden rakentamista alueelle. Tästä johtuu, että elinkeinojakautuma on hyvin yksipuolinen. Toisena pulmana on energiatuotannon varmistaminen saamelaisille. Siinä riippuvuus Venäjästä ja Inarin kunnasta on 100-prosenttista. Joten monopolin myöntämiseen saamelaisille energiatuotannon alalla ei ole mitään perusteita kuten ei monopolioikeuksien antamiseen muihinkaan elinkeinoihin. Monen muunkin toiminnan säilyminen riippuisi siitä mihin tilaan alue jää valtion ja kuntien toiminnan häipyessä alueelta. Saamelaiset eivät pysty selviämään eristyksissä ulkomaailmalta, eikä siihen mikään muukaan hallinto kykene.

Ensisijaisesti saamelaisten on etsittävä keinot elää sovussa suomenkielisten saamelaisten ja muiden asukkaiden kanssa. Hyvät suhteet verisukulaisten saamelaisten kanssa edellyttävät yhteisten intressien löytämistä. Vuosisatoja mielivaltaisen sorron alla asuneilla suomenkielisillä saamelaisilla on syvä ymmärrys siitä mitä vähemmistöasema tarkoittaa. He ymmärtävät, että se edellyttää enemmistöltä oikeudenmukaisen, ihmisarvoisen ja vähemmistön olemassaoloa ja kulttuuria kunnioittavan elämän takaamista.

Saamelaisten on yhdessä suomenkielisten saamelaisten kanssa tehtävä vaikeita ja kivuliaita päätöksiä erimielisyyksiensä poistamiseksi. Valtion on luotava puitteet rauhanomaisen prosessin käynnitämiselle. Tämä ei tarkoita luopumista omasta identiteetistä tai aatemaailmasta, vaan pikemminkin avarampaa katsetta ja eriävien mielipiteitten kunnioittamista. Suomenkielisten saamelaisten pakkoassimilaatiota on tapahtunut kaikilla elämän osa-alueilla. Pakkoassimiloinnin yksi vaarallisimmista keinoista on ollut heidän näkeminen valtaväestön osana, jota näkemystä saamelaiskäräjät ajaa kuin käärmettä pyssyyn. Osa suomalaispoliitikoista ei pidä suomenkielisten saamelaisten vaatimuksia oikeutettuina, vaikka nämä kykenevät osoittamaan olevansa samaa väestöä saamelaisten kanssa. Näiden poliitikkojen tavoitteena on saamelaiskäräjien tavoin vähätellä suomenkielisten saamelaisten kansallista identiteettiä sekä evätä heiltä osallistua saamelaiskäräjien toimintaan.

Riippumatta siitä, mikä ratkaisu odottaa suomenkielisten saamelaisten oikeutettujen vaatimusten huomioon ottamista lähitulevaisuudessa tai tuonnempana, asetelmaan sisältyy joukko kysymyksiä, joita saamelaisten on yhdessä pohdittava yhdessä saamelaisten ja Suomen valtion välillä. Tässä epäsymmetrisessä tilanteessa saamelaiskäräjiin kohdistuvat haasteet ovat suuret, kun kyse on saamelaisten omasta autonomiasta, jolla on rasitteenaan syvään juurtunut epäluulo suomenkielisiä saamelaisia kohtaan, ihmisoikeuksien räikeäänkin rikkomiseen liittyvä rankaisemattomuuden kulttuuri, heikko oikeusvaltioperiaatteiden noudattaminen ja vahva taipumus toimia ohi mandaattinsa antaman oikeutuksen. Saamelaiskäräjälain varjolla onkin ahdisteltu ja peloteltu niitä suomenkielisiä saamelaisia kohtaan, jotka pitävät kiinni oikeudestaan ilmaista rauhanomaisia virallisesta linjasta poikkeavia näkemyksiä, ja nämä saamelaiset nähdään vihamielisesti käyttäytyvinä ja yhteistyökyvyttöminä pelkästään siitä syystä, että he tuovat erinomaisen rauhallisesti omat mielipiteensä eivätkä suostu äänettöminä alistumaan syrjintään.

Mitään varsinaisia vahvoja protesteja nämä syrjityt suomenkieliset saamelaiset eivät ole esittäneet, puhumattakaan mielenosoituksellisesta käytöksestä. Siinä määrin kuin sellaista on käräjätyöskentelyssä nähty ja kuultu, kyse on ollut suomenkielisiin saamelaissiin kohdistetuista "aitosaamelaisista" mielenilmaisuista. Milloin puheenjohtaja ei ole itse vastannut näistä, hän on ne kuitenkin sallinut. Tämä jos mikä kertoo meille ettei ole ihme, että saamelaiskäräjät ei ole mainittavasti edennyt ihmisoikeuksien alueella. Tähän mennessä tehdyt kosmeettiset muutokset ovat olleet pelkkää sanahelinää, joka on vain raapaissut itsevaltaisen valtarakenteen pintaa.

Lopuksi voisi todeta, että saamelaiskäräjät ei ole vieläkään osoittanut pienimpiäkään merkkejä siitä, että sillä olisi valmiuksia tai aikomuksia panna alulle radikaaleja kaikkien saamelaisten asemaa helpottavia poliittisia uudistuksia, jotka samalla edistäisivät demokratiaa, ihmisoikeuksia, oikeusvaltioperiaatetta ja vähemmistöjen suojelua.

Edellä olevan viitaten toivon vilpittömästi, että valtiovalta käynnistää vihdoinkin tilanne- ja olosuhdeselvityksen, jotta rauhanomainen keskitys Ylä-Lapissa voidaan turvata ja väestön luottamus valtioon ja polittisiin päätöksentekijöihin palauttaa.