Suurin osa Suomen lähes 10 000:sta saamelaisesta asuu tänä päivänä muualla kuin saamelaisalueella, jossa saamelaiset muodostavat vähemmistön. Valitettavasti elävän saamen kielen ja kulttuurin kannalta niitä ylläpitäneet sukuyhteisöt alkavat olla kohta historiaa, eikä ILOn yleissopimuksen ratifiointi niitä elävöitä sen enempää kuin tekeillä olevat saamelaiskäräjälain ja metsähallituslain muutoksetkaan.

Uhanalainen kieli ja kulttuuri

Tutkijat ovat viime vuosina juosseet kilpaa ajan kanssa yrittäessään pelastaa sen, mitä katoavista saamenkielistä on pelastettavissa. Saamelaisten kotiseutualueella saamelaisyhteisöissä alkaa tilanne olla tällä hetkellä aika lohduton: kielen puhujia on jäljellä vain kourallinen, suurin osa vanhuksia, ja perinteiset elinkeinot ovat muuttuneet kannattamattomaksi. Elämänmuotoon kohdistuu ristipaineita yhteisön ulkoa ja sisältä. Oma kokemukseni on ollut se, että kun olen muutaman vuoden poissaolon jälkeen palannut johonkin tuttuun saamelaispaikkaan, kielen puhujia onkin enää ollut vain yksi tai kaksi.

Olen pannut merkille, miten kielen mukana ei katoa ainoastaan kiehtovia sanastoja ja lauserakenteita, vaan myös valtava määrä tietoa ja kulttuuriperintöä. Kieli kantaa ihmistä ja paikallista kulttuuria.

Kun puhutaan pienistä heimokulttuureista, puhutaan tuhansia vuosia kestäneestä sopeutumisesta paikallisiin oloihin. Saamen kielikin on eri muunnoksinaan kantanut pari tuhatta vuotta. Näin on vaikka esimerkiksi suomalaiset ovat vaihtaneet kieltä kulloisenkin kauppakumppanin mukaan. Tarve ja välttämättömyys ovat puhutelleet ja ohjanneet. Saamelaisilla - lappalaiset ja koltat tässä tietenkin mukaan lukien - on ollut suorastaan pökerryttävän paljon tietoa oman alueensa eläimistä, kasveista ja luonnonilmiöistä, mikä kertoo esi-isiemme kyvystä elää tasapainossa ympäristönsä kanssa.

Mihin tätä perinnettä olisi voinut sitoa, ellei kieleen ja niiden käyttäjiin. Mutta katsotaanpa vähän yksityiskohtaisemmin kysymystä alkuperäiskansojen tilanteen kehittymisestä maailmassa ja verrataan sitä sitten saamelaisten tilanteeseen. Saamelaisia on suojannut osin heidän kaukainen sijaintinsa harvaanasutuilla alueille Ylä-Lapissa.

Pohjois-Euroopan asuttamiskolonisaation - omistajahan näillä alueilla oli jo - myötä jotkut pienet kielet hävisivät, alkuperäinen lapinkieli näiden mukana. Mutta täällä nämä muutokset tapahtuivat kuitenkin asteittain ja olosuhteet sallivat usein näiden pienten saamen kielten puhujien vähitellen mukautua uusiin ihmisiin ja näiden mukana tulleisiin tapoihin.

Toisena mahdollisuutena oli hakeutua turvaan sellaisille alueille, joissa ei ollut vielä uudisasukkaita ja joissa kyettiin vielä jatkamaan perinteistä elämänmuotoa. Pohjoissaame säilyi muita saamen kieliä paremmin muun muassa juuri tunturisaamelaisten eristetymmän elämänmuodon johdosta.

Kun puhutaan saamelaisista, on paradoksaalista tai ainakin yllättävää, että Fennoskandian alueella on saamen kieliä kuollut sukupuuttoon vähiten. Pääasiallisesti tämän johtuu juuri siitä, että muutokset ovat täällä tapahtuneet hitaasti. Kokonaisuutta ajatellen nykytilanteen saavuttamiseen on kulunut peräti pari tuhatta vuotta.

Tämä merkitsee, että saamenkielen puhujilla on ollut aikaa mukautua ja löytää uusia selviytymiskeinoja, mikä muilla alueilla - etenkin Amerikassa - ei ole onnistunut johtuen siitä räjähdyksenomaisesta vauhdista ja väkivaltaisesta tavasta, jolla eurooppalaiset hyökkäsivät siellä alkuperäiskansojen alueille.

Monesta muusta alkuperäiskansasta poiketen saamelaiset eivät ole joutuneet järjestelmällisen ja joukkomittaisen väkivallan tai edes varsinaisen valtauksen kohteeksi.  Asutus on muuttanut laiduntamisen ja elinkeinojen kilpailun vuoksi olosuhteita. Ristiriitaa on ollut aluksi koulutuksen puuttumisesta tai yhden opin mukaisesta oikeassa olemisesta.

Ruotsissa viranomaiset ovat tosin pakkosiirrelleet saamelaisperheitä vielä 1930-luvulla, ja Neuvostoliiton kansojen laboratoriosta ei tässä kannata edes puhuakaan.  Siellä valta oli yksiviivaista ja julmaa.

Suomessa saamelaisia ei ole rauhan oloissa siirretty tai pakkoasutettu. Vaikka teoria saamelaisten työntämisestä leviävän valtaväestön edessä eteläisestä Fennoskandiasta nykyiselle asuinsijoille lienee katsottava kumotuksi, saamelaiset ovat vaeltaneet omasta tahdosta tai pienemmässä mittakaavassa työnnettyinä eri vuosisatoina alueelta toiselle, jo kauan ennen valtionrajojen muodostumista, ja sen jälkeenkin. Uudisasutus vei tilaa, saamelaiset joustivat, mutta oppivat pian suojaamaan omia oikeuksiaan perustamalla itsekin tiloja.

Kielen vaihtuminen

Uskonpuhdistuksen jälkeinen kirkollinen lähetystyö lähti siitä luterilaisesta perusperiaatteesta, joka edellytti lukutaidon ja kristinuskon alkeiden opettamista kunkin henkilön omalla kielellä. Puhdasoppisuuden kaudella, kun noitavainot olivat vielä ajankohtaisia, eräät tunnetut kiivaat Lapin papit eivät tyytyneet taistelemaan saamelaisten luonnonuskoa vastaan ja hävittämään noitarumpuja, vaan näkivät heille vieraassa saamenkielessä pirun kielen joka tuli kieltää ja juuria.

Valistuskauden valon levitessä kirkollisiin piireihin, kielitiedettä harrastavat kirkonmiehet käynnistivät saamelaisten kirjakielten kehittämisen ja tuottivat hartauskirjallisuutta, kuten katekismuksia, aapisia ja virsikirjoja. Alemman tason opetus oli kauan kirkon käsissä. Edistyksen levitessä valtaväestön keskuudessa, saamelaisuus alettiin nähdä häviävänä kulttuurina, ja väestön opettaminen valtaväestön tavoille ja kielille nähtiin hyvänä tekona. Tämä hyvää tarkoittava mutta nykykäsitysten mukaan täysin tuomittava kielipolitiikka koulupakkoineen, asuntoloineen ja saamen puhumisen kieltoineen painosti saamelaiset vaihtamaan puhumansa saamen kielet valtaväestöjen kieliin.

Valtion taholta aloitettiin suomalaistamispolitiikka Lapissa jo 1800-luvun alussa. Sen keskeinen väline oli koulu, vaikka yleinen oppivelvollisuus säädettiin vasta 1921. Sen lisäksi, että opetuskielenä oli suomi, saamen kielen puhumisesta koulussa tai asuntolassa rangaistiin. Koulun välityksellä tällainen politiikka ulottui alkuperäiskansan ytimeen, saamelaisperheisiin. Kun lapset tulivat kotiin lukukauden päätyttyä, he puhuivat jo suomea keskenään. Opettajien tehtäväksi oli annettu asenteiden muokkaaminen ja suomen suosittaminen myös lasten vanhempien kotikieleksi. Opettajan suosituksen mukaisesti äidit alkoivat puhua lapsilleen suomea siitäkin huolimatta, että heidän oma suomen kielen taitonsa oli usein heikohko. Lapsilta kiellettiin saamen kielen puhuminen kotonakin, koska opettaja oli kertonut kuinka tärkeää lasten tulevaisuuden kannalta on, että nämä puhuvat suomea. Ennen pitkään saamelaiset puhuivat lapsilleen suomea myös kyläpaikoissa. Vähitellen rupesi suomen kielen käyttö saamaan jalansijaa saamelaisten keskinäisessäkin viestinnässä. Pian saamenkielestä tuli vanhempien sukupolvien keskinäinen kieli, joka toimi myös salakielenä, kun ei haluttu lasten ymmärtävän. Inarin kaukaisimmissa syrjäkylissä puhuttiin vielä pitkään saamen kieltä. Lasten keskinäiseksi kieleksi tuli kuitenkin suomi. Näin saamenkieli meni hautaan isovanhempien ja vanhempien mukana.

Oma kokemus

Tämän prosessin olen itse joutunut kokemaan aloittaessani täysin  ummikkosaamenkielisenä kansakoulun Inarissa syksyllä 1950. Olin sinä vuonna ainoa ummikkosaamenkielinen oppilas. Siitä seurasi minulle koko ensimmäiselle kouluvuodelle paljon vaikeuksia. Välitunneillakaan ei saanut puhua saamen kieltä. Se oli koettelemus, joka rinnastuu nykyajan kiusaamiseen. Kun ensimmäinen luokka vuonna 1951 keväällä loppui ja suvivirsi oli laulettu ja todistukset jaettu, pyysi vieressäni istunut Oula Näkkäläjärveä nähtäväkseen koulutodistukseni. Kun hän oli sitä tovin aikaa tarkastellut, totesi hän: "Tämän huonompaa todistusta en ole tähän mennessä yhdelläkään toisella oppilaalla nähnyt. Sinulla on Jouni neljässä oppiaineessa huonoin mahdollinen numero, joka merkitsee sitä että joudut ensi syksynä aloittamaan uudelleen ensimmäisen luokan."

Kaikki ympärilläni nauroivat osoitellen ja ilkkuen minua. Minut oli jätetty luokalle, olin siis oikeasti tyhmä!

Olen joutunut viime vuosina kirjoittamaan näistä kokemuksista saadakseni muistot hallintaan. En ole saanut valtiolta anteeksipyyntöä enkä ole havainnut, että valtio olisi muutenkaan pahemmin katumusta osoittanut. Eikö olisi jo tämän aika? Vai onko sittenkin tärkeämpää, että valtio oikaisee vääryydet toimimalla nyt aivan toisin?

Toisaalta noista lapsuuden kokemuksistani nousi usko ja luottamus siitä, että jokaisella on oikeus puhua omaa kieltään, jonka on ensin oppinut. Ehkä se on ollut myös oman saamelaisuuteni ydin - saamelaisuuteen samaistumisen kulmakiviä. Ehkä se on opettanut myös epäilemään vallan käyttäjää tämän hyvistä pyrkimyksistä riippumatta. Hyvät tai ainakaan huonot kokemukset eivät päästä otteestaan ennen kuin ne selvittää itselleen.

Suomalaisuutta on ulkoisen uhan tai painostuksen vuoksi aina vaivannut yhtenäistämisen ja keskittämisen vaatimus. Sen tieltä monet ovat väistyneet siirtolaisiksi, tavalla tai toisella. Suomalainen kulttuuri on siinä mielessä nuorta ja julmaa: virkamiesarmeijat ovat perinteisesti huolehtineet erilaisuuden kitkemisestä. Porolappalaisia suojasi suomalaistamiselta heidän elämänmuotonsa, mutta paikallaan asuvien lappalaisten kohdalla valtion kampanja onnistui: vaikka heidän saamelaisuutensa säilyi perimässä ja elämäntavan monissa piirteissä, heidän saamenkielensä saatiin kitkettyä siinä määrin, että porolappalaiset eivät enää suostu tunnustamaan heitä lainkaan saamelaisiksi, vaan kuvittelevat heidän olevan kautta linjan suomalaisperäisten uudisasukkaiden jälkeläisiä.

On täysin kohtuutonta rangaista niitä saamelaisia, jotka ovat menettäneet kielensä valtion toimien johdosta, kiistämällä heiltä sen vuoksi alkuperäiskansastatus. Valtion entinen kielipolitiikka huomioiden on täysin kohtuutonta ylipäätään määritellä saamelaisuus pääosin kielen perusteella. Koska kielen vaihtuminen, jopa useaan kertaan, on ennemminkin sääntö kuin poikkeus alkuperäiskansojen kohdalla näiden joutuessa tekemisiin pääväestön kanssa, ei edes ILO:n alkuperäiskansasopimus mainitse kieltä alkuperäiskansan tunnusmerkkinä.

Saamelaisten asema tänään

Saamelaisten asema on 1970 luvulta lähtien radikaalisesti parantunut kaikissa suhteissa. Tänä päivänä nopeasti keskiluokkaistuva saamelainen vähemmistö on suomalaisten silmissä ansainnut paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa. Saamelainen kielivähemmistö on tällä hetkellä vähemmistöjen joukossa etuoikeutetussa asemassa siinä suhteessa, että se on perustuslaissa määritelty alkuperäiskansaksi ja sen oikeudet turvattu kaikilla elämän keskeisillä aloilla. Lisäksi saamelaisten mahdollisuudet vaikuttaa omaan asemaansa poliittisesti, taloudellisesti ja kulttuurillisesti ovat varsin hyviä. Väestöryhmillä on ollut etunaan samat lait ja etuudet saamelaisia suosivien erityisetuuksien lisäksi. Kunnat ovat panostaneet väestöryhmiin samalla tavalla. Väestöryhmien ja alueen riippuvuus valtiosta on suuri. Valtio on tukitoiminnassaan suosinut saamelaisia.

Saamelaisten etnisiä ryhmiä ovat pohjoissaamelaiset, koltat ja inarinsaamelaiset. Saamelaisten suhteellinen osuus väestöstä on vähentynyt syntyvyyden laskun ja muuttoliikkeen seurauksena. Saamelaisten kotiseutualue on kooltaan 10 % Suomen pinta-alasta, mutta väestön osuus on vain 0,01 %, saamelaisalueella asuvien saamelaisten osuuden ollessa noin 0,03 % koko maan väestöstä. Saamelaisalueella ei ole enää saamelaisenemmistöisiä kuntia paitsi Utsjoki, ja sekin riippuu laskutavasta. Runsas kolmannes saamelaisten kokonaismäärästä Suomessa asuu saamelaisalueella.

Valtaosa Suomen 10 000 saamelaisesta asuu kotiseutualueen ulkopuolella. Pelkästään Uudellamaalla arvioidaan asuvan tällä hetkellä 1000-1500 saamelaista. Saamelaisten kotiseutualueen koko väestön määrä on tällä hetkellä noin 10 500. Saamelaisten kotiseutualueella asuva saamelainen väestö käsittää n. 3000 henkeä, eli alle 30 % alueen väestöstä. Kotiseutualueella asuvista saamelaisista saamenkieltä puhuu noin 1000 henkeä, jolloin saamenkieltä puhuvien saamelaisten osuus kotiseutualueen koko väestöstä jää alle 10 %:n.

Keskeisiä kysymyksiä saamelaiselle vähemmistölle on saamenkieltä käyttävien vääjäämätön väheneminen. Kielenvaihto saamesta suomeen etenee. Lisäksi muuttoliike pois saamelaisten kotiseutualueelta verottaa saamelaisten suhteellista osuutta.

Kun suurin osa Suomen 10 000 saamelaisesta on hajaantunut eri puolille maata, on siitä seurannut, että oman kulttuuriperinteen ylläpitämiseen tarvittava yhteydenpito on entistä vaikeampaa.

Vaikka saamelaisten asema on muutoin hyvä, yhteiskunnan panostukset saamenkielisen kulttuurin tukemiseen Suomessa ovat vaatimatonta luokkaa verrattuna Norjaan. Norjan budjetissa eri ministeriöiden määrärahoista saamelaisiin tarkoituksiin osoitetaan karkeasti 100 miljoonaa euroa, josta noin 30 miljoonaa euroa menee Norjan saamelaiskäräjille edelleen jaettaviksi ja käräjien toiminnan ylläpitämiseen noin 15 miljoonaa euroa.

Suomessa valtion budjetissa osoitetaan saamelaiskäräjien kautta edelleen jaettavaksi ja käräjien omaan toimintaan 2,2 miljoonaa euroa, mikä on hiukan alle 5 % Norjan vastaavasta summasta. Suomen valtio tukee saamelaista kulttuuria 185 000 eurolla ja saamenkielisten sosiaali- ja terveyspalvelujen turvaamista 480 000 eurolla. Omaan toimintaansa Suomen saamelaiskäräjät käyttää noin 2,1 miljoonaa euroa, mikä on karkeat 14 % Norjan vastaavasta summasta.

Suomessa ei ole omaa saamenkielistä lehdistöä, eikä omaa saamenkielistä teatteria. Kieltä on yritetty elvyttää kielipesillä, joista saadut kokemukset ovat kuitenkin olleet ristiriitaisia. Suomen saamelaiskirjailijoiden käsikirjoituksia jää Suomessa julkaisematta taloudellisen tuen puuttuessa. Vaikka saamelaisten asema on turvattu, saamelaiskulttuurin taloudellinen tukeminen laahaa perässä.

Suomen saamelaisia niin kuin muitakin vähemmistöjä huolestuttaa täydellisen sulautumisen vaara, kun seka-avioliitot, saamelaisalueelta poismuutto ja yhteisön ikärakenne nakertavat yhteisön elinvoimaa. Täydellinen sulautuminen valtaväestöön tapahtuu muualla aiemmin kuin saamelaisten kotiseutualueella Ylä-Lapissa. Merkintä vaaliluettelossa ei vielä välttämättä kerro paljoakaan henkilön saamelaisuudesta tai suhteesta saamenkieleen. Tätä asiaa valaisevia tutkimuksia ei ole poliittisista syistä johtuen tehty.

Suurin osa Suomen saamelaisista saa toimeentulonsa muista ammateista kuin poronhoidosta, kalastuksesta ja metsästyksestä. Monet saamelaiset ovat sijoittuneet akateemisiin ammatteihin. Tässäkään suomen saamelaiset eivät tänä päivänä eroa juuri keskiluokkaisista suomalaisista.

Jotta voitaisiin puhua saamelaiskulttuurisista vähemmistöistä, tulisi kulttuurien olla kehittyviä ja elinvoimaisia. Tällä hetkellä tilanne on se, että kaikki saamelaiskulttuurien ryhmiin kuuluvat ihmiset ovat hajaantuneet siinä määrin eri puolille Suomea, että nämä pienet kansallisuusryhmät eivät välttämättä edes halua olla tiiviissä kanssakäymisessä keskenään. Myös poliittiset ja yhteiskunnalliset erot saattavat estää yhteisöön kuuluvien aktiivisuutta oman kulttuuriperintönsä vaalimisessa.

Kaiken kaikkiaan saamelaisten kielihistoria on kehittynyt toisella tavalla kuin Suomen. Kun saamenkielestä tehtiin kirjakieltä, sen avulla tuotettu julkaisutoiminta oli varsin vaatimatonta, jos vertaa siihen mitä samalla alueella asuvat suomenkieliset saivat osakseen. Sama oli tilanne myös Norjassa. Tilanne edesauttoi saamenkielisten assimilaatiota suomenkielisiksi. Silloiset saamenkielen tutkijat olivat kuten sanottua kirkonmiehiä. He ja poliittiset päättäjät olivat tyytyväisiä, kunhan saamelaiset saivat kirkolliset perustekstit ja vaatimatonta hartauskirjallisuutta omalla kielellään. Laajemman saamen kielen kirjallisesta viljelystä he eivät olleet kiinnostuneita, ja tällaisiin tehtäviin ei kerta kaikkiaan ollut koulutettuja saamelaisia. Tilanne synnytti saamenkielen ja saamelaisten kannalta epäedullisen asetelman. Kun korkeakulttuuria ei ollut saamenkielellä tarjolla, väitettiin että saamelaiskulttuuri oli kehittymättömämpää. Tämä ajatuskuvio on valitettavasti säilynyt voimakkaana julkisessa keskustelussa tähän päivään saakka.

ILOn alkuperäiskansayleissopimuksen ratifioinnista

Tänä päivänä saamelaisen elämätavan milloin mitäkin puolta selitetään asiantuntevasti ja samaan hengenvetoon vaaditaan saamenkielen ja kulttuurin pelastamiseksi maiden "palauttamista" saamenkieliselle väestölle. Saamelaiset joilta puuttuu omakielinen korkeakulttuuri, ovat ILOn yleissopimuksen ratifioinnin myötävaikutuksella vaarassa muuttua takaisin metsäläisiksi. Näissä kuluneissa kaavoissa elää kuva saamelaisista, jotka ovat kasvaneet Ylä-Lapin erämaissa järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella ilman korkeakulttuuria. Nyt tämän alkuperäiskansan kulttuuri halutaan "pelastaa" pakottamalla asiasta tietämättömät ihmiset hyväksymään muualta kopioidun mallin ILOn sopimuksen ratifioimiseksi, ilman että olisi selvitetty onko tähän todellista tarvetta ja ilman että seuraamuksille olisi suotu montakaan ajatusta.

Yleissopimuksesta on paljon liikkeellä erilaisia väitteitä ja oletuksia. Suomen osalta on selvää, ettei heimoasteella olevia kansoja ole, ja porosaamelaisten kohdalla voidaan kyseenalaistaa ovatko he asutushistoria huomioiden alkuperäiskansa Suomessa, vaikka he ovat sitä oman käsityksensä mukaan ja vaikka tämä asema on kirjattu perustuslakiin.

Oikeusministeriö on laiminlyönyt olosuhdeanalyysin tekemisen sen osalta, ovatko saamelaiset elinolojensa ja kehitysasteensa puolesta yleissopimuksen tarkoittama alkuperäiskansa. Suomessa on säädetty tarkoituksessa vuosien aikana parikymmentä erityislakia saamelaisten elinolojen saattamiseksi samalle tasolle kuin muun väestön, ja silti ILOn yleissopimuksen tarvetta perustellaan saamelaisten epätasa-arvoisuudella.

Yleissopimus määrittelee käsitteet erikseen yleissopimusta varten. Alkuperäiskansan jäsenyys ei edellytä rekisteröintiä eikä valtion tunnustusta. Sopimuksen olennaisia piirteitä on sen jättämä suuri kansallinen harkintavalta ja poikkeavat olosuhteet ja tilanteet. Sen yhdenmukaisuutta ohjataan erillisellä tulkintaoppaalla.

Suomen valtion olisi ensin siivottava oma pesänsä: sen on tunnustettava lappalaisten erityis- tai alkuperäiskansa-asema, valtion on näytettävä ja selvitettävä omistustensa alkuperä ja todenperäisyys vanhojen lapinkylien alueella, valtion on vihdoin tehtävä lappalaisten ja saamelaisten asemasta ja elinoloista olosuhdeanalyysi, sen on lopettava asian puoluepolitisointi ja velvoittava oikeusministeriön toimivaltaiset virkamiehet perehtymään asiaa koskevaan nykytutkimukseen eri pohjoismaista. Samalla selviäisi, miksi Norja ja Ruotsi eivät halua ehdotettua pohjoismaista saamelaissopimusta.

Samalla selviäisi nykyistä paremmin myös, mitkä ovat tosiseikat, joihin kaikki kansainvälinen ihmisoikeustoiminta vain voi perustua, mitkä ovat poliittisen harkinnan kysymyksiä ja mitkä oikeudellisen, ja mitkä ovat ne edellytykset, joilla ratifiointia voidaan todella harkita. Samalla keinotekoiset ja epärealistiset, mahdottomuuteensa kaatuneet, toistuvat ratifioinnin valmisteluyritykset saisivat totuuspohjaista järkeä. Keskustelussa olisi seuraavaksi erotettava todetut ja tutkitut tosiseikat ja sitten niputettava erikseen ne asiat, jotka ovat puhtaasti poliittisia tai ideologisia. Ilman sitä keskustelu ei johda mihinkään.

Saamelaisuuden tuleva asema

Viime vuosikymmeninä on maailmanlaajuisesti kiinnitetty huomiota alkuperäiskansojen asemaan. Muualla päin maailmaa alkuperäiskansojen alueiden valloitus tapahtui paljon nopeammin ja rajummin - Väli-Amerikassa, Etelä-Amerikassa, Afrikassa, Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa.

Siirtomaajärjestelmä lähti purkautumaan toisen maailmasodan jälkeen, usein verisesti. Siirtomaajärjestelmä oli luonut, ja se jätti jälkeensä jyrkän epätasa-arvon, jossa omaisuus ja poliittinen valta kuuluivat vain yläluokalle. Sielläkin, missä demokratia lähti kehittymään, heimoasteella ja tavalla tai toisella muun yhteiskunnan ala- tai ulkopuolella elävät alkuperäiskansat jäivät poljetuiksi sosiaalisen järjestelmän pohjalle. Heiltä oli riistetty maat, heidän omat yhteiskunnalliset järjestelmät oli murrettu, rampautettu tai hävitetty. Koska epäkohdat näkyivät räikeimmillään työtekijöiden ehdoissa ja kohtelussa, alkuperäiskansojen asiaintilan kohentaminen annettiin YK:n työjärjestölle ILOlle, joka peri tehtävän Kansanliiton aikaiselta edeltäjältään.

Saamelaisuus on vähemmistön kielen ja kulttuurin identifikaatiota, sen mieltämistä ja siihen samaistumista. Moni tekee sen jo ulkopuolella perinteisten elinkeinojen ja kenties elämäntavankin. Näidenkään puuttuminen ei estä saamelaisuuteen identifioitumista; se on siis jotakin enemmän kuin vain ulkoisia tunnusmerkkejä niin tärkeitä kuin nekin ovat.

ILOn alkuperäiskansayleissopimuksen on ratifioinut pohjoismaisista saamelaisvaltioista Norja. Suomessa asiasta käydään parhaillaan vilkasta keskustelua. Sopimusta on väitetty ehdottomaksi edellytykseksi sille, että saamen kielen ja saamelaisen kulttuurin säilyminen saataisiin taattua. Sopimuksen ratifioinnin välttämättömyyttä perusteltaessa vedotaan perinteiseen elämäntapaan, saamelaiseen luontosuhteeseen ja saamelaiseen poronhoitoon. Entäpä jos ongelmana ei pohjimmiltaan olekaan että saamelaisilla ei ole riittävästi oikeuksia? Jospa ongelmana onkin, että etnonationalistinen saamelaisliike ei ole saanut vielä omasta mielestään kylliksi valtaa?

Kun tarkastelee Suomessa ratifioinnin pohjaksi esitettyjä malleja vähänkin analyyttisemmin, näyttää kuitenkin olevan niin, että perinteisistä saamelaisista oikeuskäsityksistä ja yhteiskunnallisista instituutioista jäisi perin vähän jäljelle. Esitykset eivät kestä kriittistä tarkastelua senkään takia, että niihin on rakennettu sisälle vahva pienempiin saamelaisyhteisöihin kohdistuva syrjintä. Kaikesta kauniista alkuperäiskansapuheesta huolimatta päämääränä näyttää olevan legitimoida eräille saamelaisryhmille muita edullisemmat ehdot länsimaisen elämäntavan toteuttamiseen.  Sellainen olisi vain valtakysymys suomalaiseen tapaan, sillä meitä on opetettu uskomaan, että hyvän jakaminen vallassa olijoille tai joillekin on demokratian päätarkoitus. Mutta onko asia näin, voidaan kysyä?

Eikä ole mitään takeita, että saamelaisten olot paranisivat eristämällä heidät kotiseutualueelleen itsemääräämisoikeutta harjoittavien saamelaiskäräjien alaisuuteen. Mitään olosuhdeanalyysiä ei ole tehty. Suuri filosofinen kysymys on lisäksi se, mihin pakottamalla tai estämällä vaihtoehtoja voidaan päätyä? Kokemukset siitä eivät ole hyviä, mihin edellä olen viitannut. Saamelaiskäräjien näyttö saamen kielen turvaamisessa ei ole uskottava, koska eri saamenkielten turvaamista ei ole asetettu saamelaisia yhdistäväksi tavoitteeksi. Lähtien siitä, että aitosaamelainen puhuu saamea, saamelaiskäräjien johto suhtautuu jopa vihamielisesti ja halveksien saamen kielen elvyttämishankkeisiin jotka eivät tapahdu sen hallinnassa.

Enemmistö suomalaisia on saatu uskomaan, että sillä on oikea tapa elää, joten miksi siihen halukas ja kykenevä saamelainenkin ei siis ajaisi häikäilemättä omia ja ryhmänsä etuja. Tätäkin voisi kutsua yhdenlaiseksi kolonialismiksi, jossa  sukupolvien aikana saamelaisten ja statuksettomien saamelaisten kanssa muodostuneet yhteistoimintaverkostot hävitetään tiedossa olevista seurauksista huolimatta. Sitä kärjistettäisiin saamelaisia kokonaisuutena entistä syrjivämmällä, historiaa vääristävällä ja valtaan nojaavalla, saamelaisen määritelmässä - ei jokaisen omalla identifikaatiolla. Valtio jatkaisi ehdotuksillaan vuosisataista linjaansa henkisen syrjinnän päätekijänä, sekö on päämäärä? ILOn yleissopimuksen ratifioinnilla ei voida tavoitella sellaista tahtotilaa, että joku muu väestö kuin todellinen alkuperäisväestö saisi määritellä samalla alueella asuvien perus- ja ihmisoikeudet tai olla välittämättä muiden oikeuksista.

Ajatus, jonka mukaan kaikki alkuperäiskansakysymyksiin liittyvät ongelmat voitaisiin ratkaista käsitemääritelmillä ja mielivaltaisten rajojen vetämisellä, perustuu harhakuvitelmaan "etnisesti oikeasta alkuperäiskansasta" ja sen asuinalueesta. Sellaista totuutta ei ole olemassa. Todellisuudessa kaikki määritelmät ja rajat ovat poliittisten valtasuhteiden synnyttämiä historiallisia luomuksia. Ei ole sen paremmin oikeita kuin luonnollisiakaan määritelmiä kuin rajojakaan.

Lopuksi

Valitettavasti minun on todettava, että poliittista saamelaismääritelmää edelleen kaventamalla ei vähiksi käyneitä saamenkielisiä sukuyhteisöjä pelasteta. Ahtailla saamelaismääritelmillä pyritään pohjimmiltaan ainoastaan siirtämään luonnonvarojen hallinta politisoidulle, etnisyyteen ja kieleen - ei alkuperäisyyteen - perustuvalle ryhmälle, jolla ei ole Suomessa mitään tekemistä ILOn yleissopimuksen tarkoittamalla alkuperäiskansalla, ja perusteilla, jotka ovat jyrkässä ristiriidassa sopimuksen oikeudellisten perusteiden kanssa. Niin luonnonvarojen hallinnan kuin kulttuurin säilymisen edistämiseksi Suomen saamelaisten kaikkien ryhmien edun mukaista olisi nykyistäkin laajemman saamelaismääritelmän pohjalta tapahtuva rakentava yhteistyö. Siinä kaikille saamelaisille tarjoutuisi mahdollisuus edistää yhteisiä asioita ja harjoittaa omaa kulttuuriaan kunkin saamelaisyhteisön yhteisöllisen ja niiden jäsenten yksilöllisen identiteetin mukaisesti. Se turvaisi myös välttämättä tarpeellisesti, valtakunnallisen pääväestön ja saamelaisten kotiseutualueen enemmistöväestön hyväksymät resurssit saamen kielen ja kulttuurin suojelemiselle ja kehitykselle. Saamen kieli elää siinä kuin mikä tahansa kieli. Näin toimien saamelaisuudella ja saamen kielillä on Suomessa vielä tulevaisuus, jota turvaa myös itseidentifikaation hyväksyminen jokaisen harkinnan pohjaksi. Johtavien saamelaispoliitikkojen Suomen valtion tuella harjoittaman ahtaan ja syrjivän etnonationalistisen saamelaispolitiikan aika on yksinkertaisesti ohi.