Pienet ja suuret asiat saamelaispolitiikassa

Sodan jälkeen meillä Suomessa on istunut saamelaiskomiteoita ja työryhmiä pohtimassa miten saamenkieli ja kulttuuri voitaisiin turvata. Aloitteet ovat tulleet niiden tavallisten saamelaisten taholta, jotka olleet huolissaan kansansa tulevaisuudesta. Esityksillä haluttiin turvata saamelaisille luonnontalouden hyödyntämiseen perustuva kieli ja kulttuuri.

Tänä päivänä saamelaisasioissa käytävässä keskustelussa ei enää korostu ihmisen talouden ja elämää ylläpitävän luonnontalouden välinen ristiriita, vaan vähäpätöiset pienet jutut, josta tuorein esimerkki on saamelaispoliittisen eliitin kehittelemä pohjoismaiden saamelaissopimus, jonka saman eliitin oikeudelliset asiantuntijat sitten hylkäsivät, ja hyvistä syistä.

Lukija kysyy luonnollisesti miten voin luonnehtia pohjoismaista sopimusta vähäpätöiseksi. Ei kannata antaa sopimukseen sisältyvien komeiden sanojen ja lauseiden hämätä. Sisällöllisesti sopimus on ylipitkässä ja umpisalaisessa valmistelussa sotkeutunut soopaksi, jota ei pahojen laatuongelmiensa takia pidä mennä nostamaan lain tasolle ratifioimalla se. Sopimusajatuksen alullepanijoihin kuulunut professori Mattias Åhrén on todennut, että sopimus jää ratkaisevasti alle ILO-sopimuksen, joka määrittää alkuperäiskansojen oikeuksien vähimmäistason. Jos saamelaiskäräjät nyt hyväksyvät pohjoismaisen sopimuksen ja suorastaan vaativat sen ratifiointia, tilannetta voisi verrata maahan, jossa on voimassa sitovat työehtosopimukset kohtuullisine ehtoineen ja palkkatasoineen, ja sitten ammattiliitot vaatisivat oikeutta solmia paikallisia sopimuksia joissa edut olisivat heikommat, työpäiviä lisää ja nekin pitempiä, ja palkka selvästi alempi.

Saamelaispolitiikkaa ei tee vähäpätöiseksi pienten, tärkeiden asioiden hoitaminen ja huomion suuntaaminen todellisiin ongelmiin. Niihin pitäisi päinvastoin suunnata huomiota ja tarmoa. Kaikista julistusten, vaadittujen sopimusten, päätöslauselmien ja esitysten suurista sanoista huolimatta saamelaispolitiikka pyörii vähäpätöisten asioiden ympäri siksi, että noita kaikkia komeita ja kauniita sanoja on tarkoitus käyttää vääriin tarkoituksiin, toisten saamelaisten syrjimiseen, näiden perintömaiden hallintavallan saamiseen ja oikeudettomien etujen haalimiseen.

Aikaisemmin saamelaispolitiikan tavoitteena on ollut suojella elämää ylläpitävää luonnontaloutta saamelaisten kotiseutualueella juuri niitä vaurioita vastaan, joita syntyy kun pääväestö hankkimansa tietotaidon avulla hyödyntää kansamme asuma-alueen luonnontaloutta. Tuo toisen maailmasodan jälkeen huikeisiin mittasuhteisiin kasvanut hyödyntäminen on mielestäni vaurioittanut saamenmaan luonnontaloutta ja ilmaston muutoksen vauhdittamana vauriot ovat yhä syventyneet. Tämä ei luonnollisesti ole voinut olla vaikuttamatta koko saamelaisen yhteisön toimintaan kielteisesti.

Niin kauan kuin tämä edellä mainittu periaate on ollut saamelaispolitiikan kulmakivenä, on oltu mielestäni oikealla tiellä. On tiedetty mihin piti pyrkiä. Meidän saamelaisten tulisikin pyrkiä siihen, että alueemme luonnontalous saataisiin palautetuksi sen kestokyvyn asettamiin rajoihin. Siihen meiltä saamelaisilta löytyy pitkäaikaiseen kokemukseemme perustuvaa asiantuntemusta ja tietoutta enemmän kuin yhdeltäkään tutkijalta. Tällä en tarkoita että saamelaisten pitäisi halveksua tutkimustietoa, päinvastoin meidän tulisi kuunnella tarkoin mitä omien alojensa oppineilla asiantuntijoilla on sanottavaa. Luonnosta elävien havaintoja ja kokemusperäistä perimätietoa ei pidä asettaa vastakkain tieteellisen tiedon kanssa, vaan niiden välillä pitää vallita liitto ja vuorovaikutus.

Mikä meni pieleen?

Saamelaispoliittinen ajattelu lipsahti siinä vaiheessa pieleen kun eräät johtavat saamelaispoltikot kehittivät ajatuksen kulttuuri-itsehallinnosta, johon liittyi myös lain tasolle nostettu, alun perin puhtaasti kieliperustainen saamelaismääritelmä. Todennäköisesti ajateltiin, että "palauttamalla" oikeudet entisiin lapinkylien maihin ja vesiin saataisiin suojelluksi saamenmaan luonnontalous. Tämä sinänsä idealistinen päättely kuitenkin unohti eräitä saamenkielen käytön historiaan liittyviä tosiasioita. Saamelaismääritelmä jakoi saamelaiset vuohiin ja lampaisiin, autuaisiin ja kadotettuihin, ja aidoiksi saamelaisiksi todetut kävivät perimään ulkopuolelle suljettujen saamelaisten maita, oikeuksia ja historiallista identiteettiä.

Kun saamelaismääritelmää myöhemmin täydennettiin "lappalaisperusteella", oli vahinko jo tapahtunut, ja saamelaiskäräjien vaalilautakunta jatkoi osin lainvastaisesti kansanjakopolitiikkaa, jonka hatarana kivijalkana toimi saamelaisparlamentin vaaleja varten laaditut puutteelliset saamelaisluettelot. Suomessa saamelaismääritelmä on laahannut syntymästä asti toista jalkaansa, eikä se ole pysynyt aikansa mukana kun lisääntynyt tieto ja syvenevä ymmärrys on herättänyt saamelaisen identiteetin sellaisillakin, joilla se on ollut hukassa.

Tämä saamelaisten jako kieliperusteella kummittelee edelleen saamelaispolitiikassa, heikentäen ratkaisevasti saamelaisen kokonaisliikkeen voimaa ja tulevaisuuden pyrkimyksiä. Se on tuottanut hallaa myös saamelaisiksi hyväksytyille pohjoissaamelaisten kieli- ja sukuyhteisöjen jäsenille, joita heidän poliittiset johtajansa johdattivat umpikujaan, vaatimaan itselleen saamelaisuuden ulkopuolelle suljettujen saamelaisten oikeuksia. Kun umpikuja on tosiasia, parannuskeinoksi vaaditaan samaa myrkkyä joka on ongelman aiheuttanut, saamelaismääritelmän supistamista entisestään. Pohjoissaamelaisen yhteisön oikeus suojella kulttuuriaan ja kieltään on käsitetty pahasti pieleen, ymmärtäen että se antaisi pohjoissaamelaisille oikeuden määritellä ketkä kelpuutetaan muihin saamelaisryhmiin ja oikeuden sulkea näiltä ryhmiltä tien saamelaisuuteen ja saamelaiseen itsehallintoon.

Eliitin neuvottomuus

Visioita sinänsä tärkeästä ja toivottavasta pohjoismaisesta saamelaisyhteistyöstä maalaileva ja Suomen saamelaisiin kohdistuvasta jatkuvasta kolonisaatiosta meuhkaava saamelaiseliitti on todellisuudessa ajautunut neuvottomuuteen ja näköalattomuuteen. Tämä on mielestäni ajanut saamelaipolitiikan pahimman luokan vaikeuksiin, jossa ei näytä olevan sijaa unelmille ja realismin pohjalle rakentuville visioille. Saamelaisen kansamme tulevaisuuden näkymät näyttävät todella heikoilta näin saamelaiskäräjien entisen rivijäsenen näkökulmasta käsin katsottuna.

Yhtenä esimerkkinä voimme ottaa biodiversiteettikysymykset. Kansamme rikkaasta kulttuuriperinteestä löytyisi runsaasti tähän liittyvää näkemystä ja tietämystä. Mutta mitä teki saamelaisjohtomme? Vänkäsi asian niin, että olennaisinta oli saada virallistetuille saamelaisille hyvät asemat metsähallinnon työryhmiin ja sulkea muut paikalliset luonnonvaraisten elinkeinojen harjoittajat ulkopuolelle. Välillä neuvotteluja boikotoitiin vaatien saamelaisille enemmistökiintiötä.

Saamelaiskäräjien työjärjestyksen avulla puheenjohtajalle rakennettu vallankäyttöjärjestelmä ei ole tähän mennessä tuottanut saamelaispolitiikan kenttään innovaatioita, eikä yhteiskuntakriittisille ajatuksille eikä myöskään saamelaispolitiikan olemusta hahmottaville synteeseille ole ollut sijaa. Niitäkin juuri nyt tarvittaisiin, jotta saamelaispolitiikalle saataisiin saamelaispoliittisen johdon suuntaa antava, laajakatseinen tulevaisuuteen suuntautuva ohjaus.

Ehkä nyt olisi otollinen aika aloittaa syvällinen arvokeskustelu. Nyt on mielestäni aika esittää selkokielellä käytettävissä olevat vaihtoehtomme ja jo tähän mennessä tehtyjen valintojen seuraukset. Saamelaispolitiikka kaipaa nyt näkijöitä, jotka uskaltavat ajatella itsenäisesti ja murtaa saamelaisnationalistien rakentamat vahingolliset muurit. Jokaisella saamelaisryhmällä on oikeus kulttuuriinsa, kieleensä ja itsehallintoon ja oikeus määritellä itse, ketkä ryhmään kuuluvat. Samalla saamelaisten asia on yhteinen. Sitä ei edistetä istumalla muiden niskassa ja sulkemalla saamelaisia saamelaisen yhteisrintaman ulkopuolelle.