Saamelaismaterialismia edistämässä

Suomen saamelaisnuorten viimeaikaiset radikalisoituneet kannanotot osoittavat, että saamelaisuutta ei voida pelastaa nykyisen poliittisen päätöksenteon, yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja valistuksen keinoin. Nuo keinot ovat heidän mielestään tehottomia, koska saamelaisten alueelle tunkeutunut maatalouteen ja sittemmin markkinatalouteen perustuva yhteiskunta on pystytetty saamelaisia kuulematta ja väkivalloin.

Maatalousyhteiskunnan alkuhämärissä väkivalta kohdistui lappalaisiin metsästäjä-, kalastaja- ja keräilijäyhteisöihin. Erityisen tuhoava ja kestämätön on maatalouteen ja markkinatalouteen perustuva sivilisaatio, jonka käyttövoimana ovat fossiiliset polttoaineet.Tästä saamelaisnuoret kuitenkin taktisista syistä vaikenevat. Tästä seikasta vaikenee myös Saamelaiskäräjien poliittinen johto, joka käy yhdessä saamelaisnuorten kanssa YK:n yleiskokouksessa haukkumassa Suomea, kertoen miten huonosti se hoitaa valtiollisella tasolla saamelaisten asioita.

YK:ssa esiintyminen vaatii matkustamista fossiilisia polttoaineita hörppivillä suihkumatkustajakoneilla, mutta niin vain näkyy riittävän sillekin moraalista kanttia ja rahoitusta. Vaikuttaakin siltä, että saamelaiseliitti on luonut yhä monimutkaisempia menetelmiä, joilla se pyrkii oikeuttamaan valtansa, edistämään materialismia ja luonnon tuhoa. Parempien johtajien puutteessa tavalliset saamelaiset ovat täysin hampaattomia tämän "eliitin" edessä.

Saamelaisnuoret ovat esittäneet radikaaleja vastalääkkeitä nykytilanteeseen. Kuten jo useat aktivistisukupolvet hekin vaativat saamelaisten sorron lopettamiseksi valtion saamelaisilta varastamien maiden "palauttamista" takaisin saamelaisille mm. poistamalla saamelaiskäräjälaista ns. lappalaisperuste. Muutoinkin vaaditaan saamelaisten sorron vastustamista suoralla ja aggressiivisella toiminnalla. Joidenkin saamelaisnuorten välitön tavoite on saamelaisia sortavan sivilisaation alasajo: se voisi onnistua iskemällä tuon sivilisaation rakenteellisiin heikkouksiin.

Vastarintaa latautuneella maaperällä

Ei suinkaan tarvitse olla anarkisti aprikoidakseen ovatko nykykeinot - poliittinen päätöksenteko, lobbaus, valistus ja lainsäädäntö - riittäviä perusteita pysäyttämään saamelaisten sulautumisen suomalaiseen yhteiskuntaan. Vastarintaa on kuitenkin myös se, että vastustaa legitiiminä pidettyä valtatahoa tai sen käytäntöjä väkivallattomasti. Tällaista vastarintaa edustavat vaikka häiritsevät mielenosoitukset, kansalaistottelemattomuus, lakien noudattamatta jättäminen tai piittaamattomuus julkisten tai yksityisten instituutioiden käytännöistä ja säännöistä.

Keskusteltaessa saamelaisten vastarinnasta liikutaan kuitenkin hyvin latautuneella maaperällä. Ensiksikin, vallitsevaa lakia ja järjestystä on toisinaan välttämätöntä vastustaa. Tämä pätee myös pitkään jatkuneeseen Ylä-Lapin maanomistuskiistaan. Ajatellaan esimerkiksi inarinsaamelaisten vastarintaa heidän maaoikeuksiaan vastaan suunnattua, jo vuosikymmeniä jatkunutta valtausyritystä vastaan. Ajatellaan statuksettomia inarinsaamelaisia, jotka vaativat että saamelaiskäräjät merkitsisi heidät vaaliluetteloonsa.

Saamelaiskäräjien hallitus on lakisääteinen elin, ja muodollisesti katsoen laillinen. Kuitenkin sen harjoittama syrjintä äänestäjäluetteloonsa ottamisessa on tehnyt tästä laillisuudesta onton - Saamelaiskäräjiltä puuttuu yhteiskuntamoraalinen oikeutus eli legitiimiys. Sen tällä hetkellä ajamat lakihankkeet suuntautuvat inarinsaamelaisia vastaan pyrkien laillistamaan jo kauan jatkuneen syrjinnän.

Lähes kaikki jotka ovat perillä inarinsaamelaisten oikeustaistelun todellisista asemista, pitävät heidän vastarintaansa sekä moraalisesti oikeutettuna että välttämättömänä, eivätkä välttämättä karsastaisi vähän radikaalimpiakaan mielenilmaisutempauksia. Inarinsaamelaisten vastarinta on ollut sitkeää, mutta kuitenkin varsin säyseää, kertoen luottamuksesta siihen että kunhan totuus selviää valtakunnan päättäjille, kaikki kyllä kääntyy lopulta parhain päin.

Tähän verrattuna nuorten aitosaamelaisaktivistien toiminta on ollut suoranaista meuhkaamista, etenkin sosiaalisessa mediassa. Valitettavasti nämä nuoret, jotka mielelläni näkisin osana oikeita asioita ajavaa saamelaista liikettä, on osa inarinsaamelaisten alkuperäiskansaoikeuksia vastaan suuntautunutta aitosaamelaisuusliikettä. Tämä on surullista, häpeällistä mutta valitettavasti totta.

Ovatko hauet sittenkään kaloja?

Kaikkein alastomimpana tämä voimaperäinen tarkoitushakuisuus näkyy Faktalaavu-sivustosta ja sen takana olevan porukan yleisöpalstakirjoittelussa mm. Lapin Kansassa ja Pohjolan Sanomissa. Toinen, alastomuudessaan yhtä julkea ilmentymä, on inarinsaamelaisyhdistyksen Aanar Sämmilih ry:n lausunto saamelaiskäräjälain muutosta valmistelevalle työryhmälle. Lausunto sisältää muutamia hyviäkin ajatuksia, mutta yhdistyksen syntyhistoria tuntien sen loppupäätelmät ovat kaikkea muuta kuin yllätys.

Otetaan ensin taustaksi Anu Avaskarin johtaman Anarâšah - Inarinsaamelaiset ry:n lausunto. Yhdistys esittää mm. että inarinsaamelaisille tulee laatia oma inarinsaamelaislaki ja että inarinsaamelaisten perinteisesti käyttämille alueille tulee muodostaa inarinsaamelaisten kotialue, jossa inarinsaamelaisilla olisi samantasoiset oikeudet maan- ja luonnonvarojen käytössä kuin kolttasaamelaisilla. Näitä ja muita vaatimuksiaan yhdistys perustelee kannanotossaan mm. sillä, että nykyinen saamelaiskäräjäjärjestelmä syrjii inarinsaamelaisilla.

Ja mitä siis sanoo uudistettavana olevasta saamelaiskäräjälaista kulttuuriyhdistys Aanaar sämmiliih, tämä Post-Ooni Áaimu Neetan eli Neeta Jääskön johtama suhteellisen tuore toimija inarinsaamelaispoliittisessa voimakentässä? Ainakaan yhdistys ei näe olevan millään tavoin huolissaan niistä inarinsaamelaisista, joita saamelaiskäräjät ei ole suostunut ottamaan vaaliluetteloonsa. Entä inarinsaamelaisten oikeusasema? Siihen Jääskön resepti on yksinkertainen: "- - - inarinsaamelaisten osallistumista saamelaiskäräjätyöskentelyn - - - kautta perinnealueidensa maankäyttöön liittyvien kysymysten ratkaisemiseen ei saa heikentää erottamalla inarinsaamelaiset muista."

Pohjois- eli porosaamelaisten aitosaamelaisen siiven kannalta inarinsaamelaisten voimaantumisen estäminen on täysin ymmärrettävä tavoite. Mutta mitä on sanottava siitä, että nuori inarinsaamelainen käräjäedustaja menee esittämään valtiolle, ettei hänen omalle saamelaisryhmälleen saa mennä "erottamaan muista" - mikä selväsanaisesti tarkoitta, että sille ei tule antamaan omaa itsehallintoelintä?

Ennen kaikkea se on osoitus siitä, että hänen yhdistyksensä on luotu inarinsaamelaisten hajottamista varten. Tähän johtoajatukseen istuu kuin nakutettu sellaiset rikkiviisaudet kuin että inarinsaamelaisten oma sisäinen itsehallinto tarkoittaisi inarinsaamelaisten "erottamista muista" ja sen kautta heidän vaikutusvaltansa "heikentämistä" heidän omien perinnealueiden maankäyttöön liittyvien kysymysten ratkaisemisessa. Tällä logiikalla Neetan olisi ollut syytä ehdottaa nätisti, että kolttalain itsehallintoa koskevat määräykset kumottaisiin, koska ne "erottavat kolttasaamelaiset muista". Sanottakoon kulttuuriyhdistyksestä muuten mitä tahansa, niin ainakin sen puheenjohtaja on ollut korrekti siinä että yhdistys on rajoittanut lausuntonsa koskemaan vain inarinsaamelaisia, joille itsehallinto olisi siis tuhoksi.

Suoma Sámi Nuorat:in eli saamelaisnuorten lausunto on liian masentavaa luettavaa tässä pitemmälti lainattavaksi. Lausunto keskittyy vaatimaan inarinsaamelaisille tärkeän n.s. lappalaisperusteen poistamista uudistettavan saamelaiskäräjälain saamelaismääritelmästä. Perusteluina yhdistys ilmoittaa - sinänsä osuvasti "polveutumiskriteeriksi" nimittämästään lappalaisperusteesta - mm.: "Lakihan itsessään aiheuttaa sen, että saamelaiskäräjävaaleissa saavat äänestää muutkin kuin saamelaiset".

Niinköhän?

Muodollisesti oikein säädetyt lait ja vallitsevat käytännöt ovat olleet ja voivat vastaisuudessakin olla epäoikeudenmukaisia. Moraalinen maaperä käy kuitenkin hetteisemmäksi sen jälkeen kun kysytään pitäisikö epäoikeudenmukaisuuksien vuoksi harjoittaa vastarintaa. Demokraattisen lainsäädäntöprosessin tuotoksia pidetään ainakin ensisilmäyksellä legitiimeinä. Niitä vastaan ei voi rikkoa kevyin perustein.

Saamelaiset nuoret ovat osoittaneet mieltään mm. Tenon kalastussopimusta vastaan, ja nyt he ovat yhtyneet inarinsaamelaisten vastaiseen kampanjaan, ilmeisesti sitä itse tajuamatta. Palataan kysymykseen vastarinnan muodoista, rajoista ja oikeutuksesta. Vastarinnalla voi olla monta muotoa - se voi olla aktiivista ja jopa sotilaallista, tai passiivista eli kansalaistottelemattomuutta, joka oikeastaan on väkivallatonta aktiivista vastarintaa. Ollakseen oikeutettua vastarinnan tulee kuitenkin olla niin sanotusti oikealla asialla, minkä lisäksi sen tulee olla välttämätöntä ja sen keinojen järkiperäisessä suhteessa vallitsevaan tilanteeseen ja vastapuolen toimiin. Tässä ei ole tilaa näiden asioiden pidemmälle selittelylle ja pohdinnalle.

Nuoret saamelaiset uskovat olevansa oikealla asialla varjellessaan omaa kulttuuriaan ja sen puhtautta vieraiden ainesten tunkeutumiselta? Entä jos he erehtyvät? Kerronpa näille nuorille hämmästyttävän tiedon omalta alaltani: ruotsinmaalaisten kalastontutkijoiden tulosten perusteella kampelat ovat kuulemma hyvin pitkälti päätyneet yhteisymmärrykseen siitä, että hauet eivät ole laisinkaan kaloja. Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Miten selättää viimeinenkin Punanata?

Saamelaisten yksilöiden ja organisaatioiden eettinen velvollisuus on pohtia saamelaisiin Suomessa kohdistuvan sorron laajuutta ja syvyyttä tosiasioiden perustalta, eikä vain lähteä vastustamaan sortoa siksi että saamelaiset mielipidejohtajat toitottavat äänekkäästi että saamelaisia sorretaan. Myös sorron vastustamisen ja tilanteen parantamisen keinot on suhteutettava tosiasialliseen tilanteeseen, sen sijaan että ne valittaisiin hurmahenkisten taistelumielikuvien pohjalta. Sinänsä välttämättömän ja tärkeällä asialla olevan kansainvälisen alkuperäiskansaliikkeen kautta tällaiset mielikuvat kulkeutuvat liikkeen kansainvälisessä verkostossa.

Mielikuvat, tunnelmat ja retoriikka voivat kuitenkin olla peräisin aivan toisenlaisista poliittisista todellisuuksista. Nuoret saamelaisemme eivät halua olla Pekkaa pahempia, siispä taistellaan täälläkin. Kansainvälinen solidaarisuus on toki mahtava voima - muka-alkuperäisamerikkalainen päällikkö Punanata selätetty, lähettäkää ilosanoma Suuren veden taakse!

Jos sorto on tosiasia, on täysin perusteltua kysyä, millaisin keinoin tilanteeseen voi puuttua, jos nykyinen lainsäädäntö ja poliittinen järjestelmä eivät näytä kykenevän tilanteen korjaamiseen. Keinoja arvioitaessa pitää päättää onko tarpeen kunnioittaa olemassa olevaa lainsäädäntöä ja vallitsevia käsityksiä hyväksyttävän poliittisen toiminnan rajoista. Jos tilanne on pakottava, pitää pohtia myös lain ulkopuolelle meneviä anarkistisia taktiikoita.

Mutta onko tilanne nyt pakottava? Mitkä kohdat saamelaisten tämänhetkisessä tilanteessa ovat niin kipeitä, että ne vaatisivat varsinaista vastarintatoimintaa? Onko sorto tosiasiallista, ja onko vastarinnan aika koittanut? Vastaamiseksi on selvitettävä puolueettomasti nykykriisin olemus ja syyt, käytössä olevat voimavarat ja se millaista vastarintaa tarvitaan vai tarvitaanko sitä lainkaan. Lisäksi pitäisi arvioida, olisiko tietty toiminta tai kampanja moraalisesti perusteltu ja olisiko se luultavimmin tehokas ja sellainen, ettei se kääntyisi itseään vastaan.

Joidenkin aktivistisaamelaisten mielestä suora toiminta on oikeutettua, koska heidän mielestään maatalouteen ja markkinatalouteen perustuva yhteiskuntajärjestelmä tuhoaa saamelaisen elämänmuodon. Aktivistisaamelaisten piireissä on erilaisia käsityksiä nykytilanteesta, samoin kuin siitä, miten nykykehitystä voitaisiin muuttaa. Saamelaisten vaatimus maanomistusoikeuden "palauttamisesta" takaisin saamelaisille kannustaa muuttamaan alueen ekosysteemien sisältämät varannot markkinatuotteiksi. Tämä tuntuu tässä maailmatilanteessa nurinkuriselta, sillä ekosysteemeillä on suurempi merkitys kokonaisuutena ihmiskunnan hyvinvoinnille kuin markkinatuotteiksi muutettuna. Sellainen järjestelmä johtaa voittojen yksityistämiseen mutta kustannusten yhteiskunnallistamiseen.

Yksi ratkaisu on joidenkin luonnonvarojen yhteisomistus. Silloin voidaan kantaa vastuuta luonnon tai koko yhteiskunnan tuottamista hyödykkeistä: hoitaa niitä saamelaisten ja lappalaisten yhteiseksi hyödyksi. Niin sanottu "yhteisomistuksen tragedia" on antanut yhteisomistukselle huonon maineen. Tosiasiassa tragediassa ei ole kyse yhteissomistuksesta, vaan siitä että hyödykkeellä ei ole lainkaan omistajaa. Tähän on kuitenkin todettava, että yhteisesti omistettuja luonnonvaroja voidaan hoitaa tehokkaasti silloin, kun järjestelmällisistä toimintatavoista sovitaan erikseen. Saamelaisten kannalta tällä hetkellä harjoitettu aggressiivinen edunvalvonta ja käytäväpolitikointi eivät edistä vaan vaikeuttavat tällaisten ehdotusten toteuttamista.

Asuntolasukupolvesta akateemisiin diginatiiveihin

Keskustelu ja argumentointi ovat demokraattisen prosessien elinehto. Nykyaikaa kutsutaan tiedon aikakaudeksi, mutta saamelaisten keskuudessa sitä leimaavat poliittisen keskustelun pinnallisuus, kapeus ja heikko tietopohja. Tämä on ollut jonkinlainen periytyvä ominaisuus, joka on vuosikymmenestä toiseen siirtynyt aina vain seuraavalle saamelaispoliitikkojen sukupolvelle. Päinvastoin kuin luulisi, oppineisuuden asteittainen kasvu ei ole tuonut tilanteeseen olennaista parannusta. Nykyaikaisen saamelaisliikkeen lapsuudessa n.s. asuntolasukupolvi ponnisti Inarin kristillisestä kansanopistosta yltäen harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta korkeintaan seminaaritasoisiin opintoihin.

Tänään on saamelaista tohtoria ja professoria, mutta yhtä kaikki saamelaisliikettä vaivaa tuo sama peritty riesa: poliittisen keskustelun pinnallisuus, kapeus ja ajan yleiseen tietämystasoon suhteutettuna heikko tietopohja. Näiden seurauksena saamelaispolitiikan suuntaryhmänä toimivalla etujoukolla on sallimattoman heikkotasoinen näkemys siitä missä ollaan ja minne päin pitäisi pyrkiä. Merkittävää edistystä tuottavan saamelaispolitiikan tekemisen sijasta sorrutaan kunkin ajan johtavien huuhaavirtausten hurmaan - aikoinaan se oli marxilaisuus tai pikemminkin sen pika-irvikuva, tänään se on yliopistotason alkuperäiskansahuumaa yhdistettynä milloin mihinkin postmoderniin epistemologiaan. Hyvältä tuntuu, viisaudesta käy ja pieleen menee.

Olisi siis aika puhua tärkeistä asioista, jotka koskevat yhtä lailla saamelaisia kuin kaikkia muitakin ihmisiä. Miksi saamelaiset kokevat ajautuneensa kuilun partaalle niin helposti ja huolettomasti. Miksi vauraus keskittyy ja köyhyys on laajaa. Eikö saamelaisilla ole parempaa tapaa tulla toimeen kuin kuluttaa koko ajan enemmän ja samaan aikaan arvostella suomalaisia saamelaisten sortamisesta. Miten tällaisessa ristiriitatilanteessa olisi mahdollista järjestää saamelaisten itsehallinto kaikilla tasoilla keskinäisen luottamuksen pohjalle?

Lopuksi

Saamelaisten historia on täynnä kirottuja möhläyksiä. Möhläysten takana on aimo annos vallanpitäjien vastuuttomuutta ja epäpätevyyttä sekä enemmän kuin ripaus toiveajattelua, tosiasioiden kieltämistä ja laumasieluisuutta, jota leimaa oman voiton pyynti eikä yhteisön menestyminen. Ajankohtainen kysymys on, löytyykö saamelaisyhteisöltä voimavaroja, viisautta ja kaukokatseisuutta vaalia ja kehittää saamelaisten tarinaa kriisin häämöttäessä kulman takana. Tarraako Saamelaiskäräjät kiinni entisiin tavoitteisiinsa, yrittäen ajaa saamelaiskäräjälain uudistuksessa läpi kavennettua saamelaismääritelmää? Vai ymmärretäänkö siellä tarjolla oleva historiallinen mahdollisuus eheyttää Suomessa asuvien erilaisten saamelaisryhmien keskinäiset välit? Ja mitä Hallbergin toimikunta loppujen lopuksi ehdottaa, ja mitä sanoo siitä Suomen hallitus ja eduskunta?

Ja ennen kaikkea: minkä asian palveluksessa nuoret saamelaiset ovat ja haluavat olla? Merkitsevätkö Saamen lipun värit heille kapeaa "aito"saamelaista kiihkonationalismia, vai olisivatko ne sittenkin monimuotoisen saamelaisen yhtenäisyyden vertauskuva?