Toisen maailmansodan jälkeen pohjoismainen saamelaisliike järjestäytyi pohjoismaiseksi saamelaisneuvostoksi pyrkien ratkaisemaan nykyaikaisen saamelaisen yhteiskunnan perusongelmat, korjata ja muuttaa monet saamelaisiin liittyvät epäkohdat ja ennakkoluulot. Kaikissa pohjoismaissa asuvat saamelaiset yhtyivät virallisesti tähän ohjelmaan. Sen jälkeen kussakin pohjoismaassa muodostui saamelaisliikkeen seurauksena ns. saamelainen kulttuuri-itsehallinto, jonka päätavoitteeksi ainakin Suomessa kuitenkin tuli saamelaisalueilla olevien valtion ja yksityisten maiden siirtäminen saamelaishallintaan.

Muistan, kun itse ryhdyin tarkastelemaan meidän saamelaisten yhteiskunnallisen elämän käytäntöä. Mitä näin ja koin? Miten uuden itsehallintojärjestelmän paremmuus oli havaittavissa? Oliko se toteuttanut meidän kulttuuriimme ja toimeentuloomme liittyvät työn ja talouden tehokkaamman organisaation? Oliko meidän saamelaisten keskinäisiä suhteita kyetty inhimillistämään luvatulla tavalla? Kamppaillaanko näiden asioiden puolesta päivittäin niin kauan, kunnes tavoite on toteutunut? Millainen on se parempi elämä, jonka me saamelaiset haluamme luoda? Onko se vain tuo kohtuullinen, sinänsä perspektiivitön länsimainen hyvinvointi, jonka myötä me saamelaiset etsimme ulospääsyä meitä holhoavista pohjoismaisista yhteiskunnista, jotka etupyrkimyksineen johtavat meidät perikatoon? Tällaisia minä kyselin itseltäni, ja yritin keskustella muidenkin kanssa, Tosin heikolla menestyksellä, sillä heillä näytti olevan valmiit reseptit maailman parantamiseksi hallussaan, eivät pitäneet siitä että häiritsin selvää asiaa kyselyilläni.

Silloin kun saamelaiskäräjälaki säädettiin, siltä odotettiin paljon. Valitettavasti saamelaisten kulttuuri-itsehallinnosta rakentui päällysrakenne, joka otti ulkoisesti mallia pääväestön poliittisista ja hallinnollisista rakenteista ja omaksui niiden tyylin, vaikka saamelaiskäräjien kuviot ja resurssit olivat niihin verraten häviävän pienet.

Byrokraattisuudessaan malli näytti ensi alkuun onnistuneelta. Sen että se ei ollut erityisen onnistunut, ovat erityisesti inarinsaamelaiset saaneet kokea nahoissaan. Valtaväestön esikuvia heijastaen ja jäljitellen saamelaisen kieli- ja kulttuuri-itsehallinnon elimistä muodostui järjestelmä, jonka kautta saamelaisten herruus toisten saamelaisten yli toteutettiin näennäisen demokraattisissa puitteissa. Itse pyrkimyshän ei ole ollut vieras, varsinkaan saamelaisen sosiaalisen hierarkian varakkaimmalle päälle. Mahtisaamelaisten herruus saamelaisen maailman sosiaalisessa arvoasteikossa pieniin ihmisiin oli hävinnyt vain näennäisesti, piiloutuen demokratian kulissien taakse. Saavutettu kulttuuri-itsehallinto ja sen elimet tuntuivat omilta, mutta samalla niissä oli jotain outoa, kuin koneessa joka kävi ja kävi, mutta tuottikin jotain muuta kuin mitä varten se oli hankittu.

Saamelaisen itsehallinto toteutui toisella tapaa kuin saamelaiskomitea ennakoi. Edistysvisioissa heijastellut tasaisen myönteisen kehityksen valtavirta murtui sovittamattomiin ristiriitoihin. Saamelaisten keskuudessa yhä useampi tajuaa tänään, että tämä nykyinen saamelainen järjestelmä vastaa heikosti julistamiaan periaatteita. Todelliset tavoitteet on lyöty laimin eikä rajoituksia ei ole voitettu. Kyseessä ei ollut alkukankeus, käynnistysvaikeudet ja lastentaudit, eikä edes valuvirhe, vaan itse perusasetelmiin sisäänrakennettu virhe.

Kun maltillisen sivistyssaamelaisuuden valtakausi vaihtui radikaalisaamelaisuuteen, kuvassa oli vielä mukana kirkasotsainen edistyksellinen perusajatus. Tavoitteena oli saamelaisilla etumerkeillä varustettu sosiaalisesti oikeudenmukainen maailma. Mallina oli tuonaikainen nuorisovallankumouksellinen liike ja muualla päin maailmaa voimistuvat kolonialismin vastaiset liikkeet. Uutta - tuolloin uutta - saamelaisliikettä toki vaivasi äkilliseen poliittisen uskoon tulemiselle tyypillinen penikkatauti, mutta yhtä kaikki katseet oli suunnattu tulevaisuuteen, eikä parempi maailma näyttänyt olevan edes kaukana, vaan ihan oven takana.

Työ saamelaisessa itsehallinnossa tuotti tuloksiakin, mutta ei utopiassa nähtyä uljasta uutta maailmaa. Vuosien mittaan saamelaisliikkeen aatteellinen olemus on rämettynyt, utopia on vaihtanut muotoa. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on saanut väistyä, sen saamelaiset etumerkit ovat nousseet pääosaan. Tavoite, jota kohti nyt kuljetaan tai jonne ainakin haluttaisiin kulkea, on saamelainen maailma. Muulla ei niin väliä, kunhan se on saamelainen. Ajatus voi tuntua hohdokkaalta, mutta kyse on ihan tavanomaisesta nationalismista - halutaan luoda oma, muut pois sulkeva kansallisvaltio tai ainakin sellaisen vastine.

Tämä selittää osaltaan sen saamelaisen itsehallinnon nykyisen valtarakenteen kannalta katastrofaalisen ideologisen vararikon, joka on käynyt selväksi vuoden 2015 tapahtumissa. Ne muodostavat merkittävän etapin sen tajuamiseksi, etteivät saamelaisen itsehallintojärjestelmän kriisin syyt ole pelkästään tilapäisiä. Pohjalla ovat käräjien olemuksesta johtuvat sosiaaliset ja taloudelliset ristiriidat. Joka tapauksessa kriisi on luonteeltaan yleinen.

Alkuperäiskansapolitiikan logiikkaan täysin kietoutunut saamelaisten itsehallintojärjestelmä ei turvaa edes saamelaisten keskeistä yhteiskuntarauhaa, eikä se edes yritä tai halua kumota kauhun tasapainoa eri saamelaisryhmien välillä, vaan pitää niitä itse jyrkillä kannanotoillaan jatkuvasti yllä.

Jotkut saamelaiset pitävät tänään saamelaisen yhteisön vahvistamista välttämättömämpänä kuin koskaan aikaisemmin. Tätä koskeva suunnitelma liittyy ristiriidattoman täydellisen yhteiskunnan illuusioon. Toisaalta tässä voi nähdä myös toiveen paluusta vanhaan, kultaiseksi kuviteltuun menneisyyteen.

Olen itsekin puhunut yhteisöllisyyden puolesta, mutta en kuvittele sitä lintukotomaisena staattisena olotilana, vaan aivan reaalimaailmaan sijoittuvana vaihtoehtona. Minulle saamelainen yhteisöllisyys ei tarkoita sulkeutunutta saamelaisyhteisöä, jossa vain yhdenlaiset saamelaiset ja yhdenlaiset mielipiteet ovat sallittuja. Saamelaisen itsehallinnon puolella kaipaan hyvän saamelaisperinteen mukaista käytäntöä, jossa kaikkien mielipiteitä kuunnellaan, ja jossa tärkeät päätökset otetaan asioista neuvotellen.

Kun tarkastellaan olemassa olevan saamelaisuuden päävoimien välisiä suhteita, alkavat todelliset ääriviivat hahmottua. Vaikka suursaamelainen aate ei ole vielä täysin löytänyt muotojaan, ja vaikka enemmistö saamelaiskäräjien jäsenistä tuskin tunnistaa tämän aatteen tai tunnustautuvat sen kannattajaksi, se on kuitenkin hiipinyt heidän mieliinsä ja sokaissut heidät.

Mikä muu voisi selittää esimerkiksi sellaisen näkemyksen, että inarinsaamelaisten historiallisista alueista päättäminen kuuluisi yksinomaan saamelaiskäräjille, jonka enemmistön muodostavat pohjoissaamelaiset ja näiden kylkeen poliittisesti iskostuneet koltat? Suursaamelaisuus on separatistinen kansallisvaltioihin - Norjaan, Ruotsiin ja Suomeen - nähden, mutta näkee inarilaisten voimaantumisessa separatistisen uhan suhteessa omaan pan-saamelaisuuteensa eli yleissaamelaisuuteena, joka todellisuudessa on vain huonosti naamioitua pohjoissaamelaista kulttuuridominointia. Inarinsaamelaiset eivät voi tätä ylivaltapyrkimystä ymmärrettävistä syistä hyväksyä.

Saamelaista itsehallintoa rakennettaessa inarinsaamelaiset onnistuttiin hiljentämään selittämällä, että asiat ovat nyt niin herkässä vaiheessa, että koko kuorma voi kaatua jos poliittista tilannetta vähänkään häiritään jollain erityisvaatimuksilla. Inarinsaamelaisten tuli luottaa pohjoissaamelaisiin aktivisteihin, nämä kyllä huolehtisivat myös inarilaisten eduista, kunhan itsehallinto saataisiin. Enää tällainen ei onnistuisi, ja on aivan turha toivoa että inarinsaamelaiset olisivat hiljennettävissä.

Suomessa saamelainen liike on hajoamassa tällä menolla perustuvaa laatua oleviin sisäisiin ristiriitoihin, jotka juontuvat pääasiassa saamelaiskäräjien vertaansa vailla olevasta historiasta. Valitettavasti saamelaiskäräjiä tällä hetkellä hallitsevat kuuluvat jähmettäviin voimiin, itsepintaisempiin status quon puolustajiin. He eivät ole kyenneet kehittämään sellaista alkuperäiskansapolitiikkaa, joka turvaisi inarinsaamelaisille yhdenvertaisen aseman toisiin saamelaisryhmiin nähden, vaan ovat yrittäneet ratkaista tilanteen pelkästään enemmistövaltaansa turvautuen.

On aika siirtyä juhlapuheiden ja korulauseitten asemesta todellisuuteen. On valitettavaa, että saamelaiskäräjät ei kyennyt itse korjaamaan omaa politiikkaansa, vaan puski jääräpäisesti päätään kallioon. Korjaus vaati, että Korkein Hallinto-oikeus puuttui peliin kumoten joukon saamelaiskäräjien hallituksen päätöksiä. Varsinkin hallituksen päätös uusia jo pidetyt saamelaiskäräjävaalit muka lainvastaisina oli tyhmänröyhkeydessään täysin omaa luokkaansa.

Monet merkit viittaavat siihen, että saamelaisliikkeen nykyjohto pyrkii jatkamaan entisellä linjallaan. Kriisin kärjistyminen ei ole estettävissä, huolimatta kaikista niistä toimista, joihin saamelaiskäräjien johto on ryhtynyt välttääkseen tilanteen seuraukset. Juuri kriisin yleinen, laaja ja perustava luonne, juuri se seikka, että saamelaiskäräjät on itse kriisin ahjo, tekee mahdolliseksi tarkastella uudistusliikkeen näköaloja ja sen tehtäviä kokonaan toisessa, toiveikkaammassa valossa.

Saamelaiskäräjien täytyy uusiutua kyetäkseen sisäisessä kehityksessään astumaan rinnan saamelaisten äänestäjien odotusten kanssa ja rakentaakseen uudelleen asemansa Suomen alkuperäiskansan edustajana. Ei riitä, että käräjät noudattaa lakia, jossa, kuten tiedämme, sillä on ollut selvääkin selvempiä ongelmia. Ei riitä, että saamelaiskäräjälaissa lukee, että käräjät edustaa Suomen saamelaisia, jos on enemmän kuin ilmeistä että se ei sitä tee. Sen sijaan, että käräjät torjuu aktiivisesti keskuudestaan osan saamelaisista, sen tulee toimia aktiivisesti sen puolesta, että se myös tosiasiassa edustaa kaikkia Suomen saamelaisia. Jos tämä ei toteudu nykyisen lain puitteissa, on järjestelmää uusittava.

Suomen saamelaisten alkuperäiskansa-itsehallinnon kehittymisen todelliseksi esteeksi ovat muodostuneet aikansa eläneet voimat, jotka ovat asettaneet omat erityiset kastietunsa etusijalle. Meillä saamelaisilla ei yksinkertaisesti ole tällaiseen varaa. Maailma muuttuu yhtä rohkaisevaa kuin hämmästyttävääkin vauhtia - hämmästyttävää siksi, että kokonaisprosessi yhä edelleen spontaanisti synnyttää tilanteita, joita kukaan ei ole tahtonut.

Saamelaisliikkeen sisäinen rauha on saavutettavissa ja varmistettavissa vain siten, että saamelaishallinnossa toteutetaan eri saamelaisryhmien yhdenvertaisuus. Tämä vaatii vanhoista asenteista irtaantumista ja uusia ratkaisuja, joiden kautta käräjien politiikka saadaan muutettua puheenjohtajakeskeisestä kamaripolitiikasta - tässä kohdassa oli siirrettävä kieli poskesta keskelle suuta että en kirjoittanut "pikkukamaripolitiikasta" - sellaiseksi, että ison salin hyväksymät linjaukset ja päätökset on valmisteltu ja neuvoteltu niin, että kaikki saamelaisryhmät voivat ne hyväksyä ja seistä niiden takana.

Saamelaiskäräjien puheenjohtajaksi valittavalla henkilöllä on keskeinen asema siihen minkä suunnan saamelaiskäräjien politiikka tästä eteenpäin ottaa. On toki tärkeää, että tulevan puheenjohtajan ohjelman linjaukset ennakoivat järkevää saamelaispolitiikkaa, mutta itse odotan ennen kaikkea että puheenjohtaja valitaan ehdokkaan osoittamien kykyjen perusteella. Tähänastisille poliittisille ja oikeudellisille sekoiluille olisi vihdoin saatava loppu. Tepsivä lääke niihin on vankka poliittinen ja hallinnollinen kokemus. Lyhyesti: tärkeimmät valintaperusteet ovat ehdokkaan osoittama kyky ja kansalaiskunto.