Saamelaiset julkisuudessa

Saamelaiset ovat olleet näkyvästi esillä julkisuudessa viime vuosien aikana milloin maanomistuksen, milloin alkuperäis- ja heimokansojen sopimuksen ratifioinnin ja milloin saamelaisen kulttuuriautonomian näkökulmasta. Saamelaisten maaoikeusvaatimukset eivät ole perustunut minkäänlaiseen olosuhdeselvitykseen, vaan saamelaispoliitikkojen subjektiivisiin käsityksiin, jotka ovat heikentäneet suuren yleisön käsityksiä saamelaiskulttuurin erilaisuudesta valtakulttuuriin nähden. Tämä on johtanut siihen, että nyky-yhteiskunnassa saamelaiset nähdään läsnä olevina vain silloin, kun he esittävät ylimitoitettuja maaoikeusvaatimuksia lappalaisten historiallisiin alueisiin. Tarkastelen seuraavassa tätä asiaa, josta on tullut klisee, mutta jonka merkitys helposti unohdetaan.

Kun tätä julkisuuskuvaa tarkastellaan lähemmin, se tarkoittaa sitä, että saamelaiset pääsevät viralliseen keskusteluun, lehtien huolestuneisiin tai kauhistuneisiin pääkirjoituksiin, artikkeleihin tai yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tuottamiin "objektiivisiin tuloksiin" vain silloin kun he totunnaisia rajoja rikkomalla tekevät itsensä näkyväksi. Suopunkiterrorismi on juuri tätä, että halutaan näkyvyyttä "hyvälle asialle" kyseenalaisin keinoin. Mitä saamelaisten kohdalla sitten tarkoittaa tällainen suopunkiterrorismiin liittyvä rajojen rikkominen?Suopunkiterrorismin takana oleva saamelainen kulttuurieliitu on valinnut tähän sellaisen tien, jolla kielletään tiedossa olevat historialliset faktat esim. siitä, että suurin osa saamelaisista on myös maanomistajia ja että yksikään saamelainen ei elä enää heimoasteella. Se on myös lain ja järjestyksen uhmaamista ainakin retorisella tavalla.

Kun tosiasioista tietämättömät poliitikot ottavat kantaa näihin asioihin, silloin saamelaiset otetaan vakavasti, silloin heidän ongelmiinsa paneudutaan, edes hetkeksi. Heitä kuunnellaan ja heitä puolustetaan. Sosiologit, sosiaalipsykologit, oikeustieteilijät ja kaikenlaiset erilaisia poliittisia katsomuksia omaavat pyrkivät selittämään ja puolustamaan heidän käyttäytymistään. Toisin sanoen tämän logiikan mukaiset, vaikka ei niin painavat syyt ovat rajojen rikkomisen taustalla.

Saamelaiskäräjien poliittinen eliitti on vähät välittänyt tosiasioista eikä se ole ollut yhtään kiinnostunut saamelaisten olosuhteiden selvittämisestä, mitä juuri nyt tarvittaisiin poliittisten päätösten perusteeksi. Siksi he purkavat tyytymättömyyttään käyttämällä symbolista valtaa, joka heillä on hallussaan, se on valta olla muille uhkana. Sitä he ovatkin käyttäneet sumeilematta.

Hylkäämällä normaaleja toimintatapoja, he ovat toimineet yleisen logiikan mukaisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että päästäkseen keskusteluun sinne missä todelliset poliittiset päätökset tehdään, heidän täytyy ensin asettaa kyseenalaiseksi se symbolinen järjestys, joka varmistaa, että saamelaiset pysyvät edelleen alistettuina. Tämän järjestyksen saamelaiskäräjien poliittinen johto on vuosikymmenien ajan halunnut murtaa vaatimalla saamelaisille omaa kulttuuriautonomiaa. Saamelaisten omaa kieltä ja kulttuuria koskeva autonomia oli aikoinaan enin mihin suomalaista pääväestöä edustava valtio ja kansanedustuslaitos katsoi voivansa suostua. Saamelaiset hyväksyivät tämän autonomian alaa koskevan rajoittavan määritelmän. Se oli aikoinaan suuri saavutus verrattuna sitä edeltävään tilaan, ja katsottiin, että näin saadaan alusta josta jatkaa laajemman itsehallinnon toteuttamista. Keskeisin tavoite oli saamelaisalueen valtionmaiden "palauttaminen" saamelaisten kollektiiviseen omistukseen sillä perustella että valtio oli ryöstänyt nämä maat saamelaisilta. Lisäksi haluttiin suuri sanavalta myös yksityisten omistamiin maihin. Pisimmälle menevässä saamelaiskansallisessa aatemaailmassa tälle alueelle nähtiin nousevan Saamenmaan jossa vallitsisi saamelainen valta. Tämän utopistisen politiikan kääntöpuoli on tullut näkyviin saamelaisten verisukulaisten lappalaisten syrjimisenä.

Syrjinnästä on seurannut, että saamelaisista erotetut lappalaiset ovat laittaneet oman suojautumiskoneistonsa käyntiin ja tämä vastareaktio on syönyt Saamelaiskäräjien politiikan uskottavuutta ja myönteistä julkisuuskuvaa. Yleisemmällä tasolla saamelaiseliitin toiminta on antanut sysäyksen tarkastella saamelaispolitiikan luonnetta, sen tavoitteita ja vaikutuksia paikallisten ihmisten oikeuksiin. Huomiota on samalla kiinnitetty niihin vahinkoihin joita saamelaiseliitin politiikka on tähän mennessä saanut aikaan. Samalla käräjien toiminta on aktivoinut saamelaisten syrjimien lappalaisten vastustusta, joka kohdistuu yhteisen historian kieltämiseen.

Saamelaisiin ja lappalaisiin kohdistuvaa tutkimusta on pitkään leimannut tutkimusten satunnaisuus. 1800-luvulta lähtien pelottomat löytöretkeilijät aloittivat seikkailunsa Lapin erämaihin, ennestään tuntemattomiin erämaaseutuihin. Erämaissa liikuskelevat paimentolaisten pukeutumistyyli ja asumukset, kieli ja tavat herättivät kiinnostusta, ja niitä pyrittiin kuvaamaan aikansa luonnontieteen viitekehyksissä. Tutkijat olivat muutenkin oman yhteiskunnallisen taustansa ja siitä nousevan ajattelun vankeja, ja tästä perspektiivistä saamelaisia tarkastellessa heidän huomionsa kiinnittyi "luonnonkansan" kammottavaan henkiseen ja fyysiseen tilaan.

Nykyaikana voi usein olla vaikea sanoa missä määrin kuvaukset ja arviot olivat tämän perspektiiviharhan tulosta ja missä määrin tosioloja kuvaavia. Nykyinen saamelainen nationalismi on taipuvainen menneen ajan ihannointiin ja tuon kuvitteellisen kultakauden uuden tulemisen rakenteluun, unohtaen vanhantyyliseen elämäntapaan liittyneen puutteen ja raadannan. Myöhemmin näiden yhteiskunnallisten löytöretkeilijöiden keräämät aineistot toimivat tiedollisena sysäyksenä lainsäädännöllisille toimenpiteille ja julkisen mielipiteen herättämiselle. Niistä etsittiin tukea niin saamelaisten käännyttämiseen omaksumaan pääväestön kieli ja kulttuuri kuin saamelaisten omille pyrkimyksille oman asemansa kohentamiseksi.

Tällä tavoin nämä yhteiskunnalliset löytöretkeilijät erityisesti toisen maailmansodan jälkeen auttoivat nousevaa moraalista saamelaisliikettä kohdistamaan huomionsa koulutukseen, yhteiskunnallisiin uudistuksiin ja saamelaisten sivistämiseen. Juuri tämä Lapin Sivistysseuran koulukunnasta juontuva tutkimusperinne on tuottanut ne kehikot, jotka ovat juurtuneet saamelaistutkimukseen ja jotka määräävät mitä pidetään merkittävänä ja tutkimuksen arvoisena kohteena. Itse katsoisin tärkeäksi ja tutkimuksen arvoiseksi puutteen, köyhyyden ja saamelaisten ja lappalaisten välisen suhteen poikkeavuuden analysoinnin sekä eri saamelaisryhmien kulttuureiden tutkimisen.

Näissä olosuhteiden tutkimuksissa tulee helposti esille, että miten eräistä kulttuurieroista huolimatta etnisillä saamelaisilla ja lappalaisilla on vuosisatojen ajalta vakiintuneet verkostoituneet yhteistyömuodot mitä moninaisimmissa arkisissa ja muissa yhteyksissä. Suomessa saamelaisilla ja lappalaisilla on perinteisesti ollut toimivat vaihdanta- ja yhteistyösuhteet myös suomalaisperäisen väestön kanssa. Tätäkään perinnettä ei ole syytä heittää hukkaan kevytmielisesti edistämällä romanttisen sentimentalismin vallassa "jalojen villien" asiaa, niin oikeamieliseltä kuin se saattaakin tuntua.