Lauantain helmikuun 10 päivänä käsitellään Inarissa pitkään jatkuneeseen kiistaan sovinnon löytämisen mahdollisuuksia. Ohjelman rakenne ja asiantuntijat ja muille tilaisuudessa varatut puheenvuorot eivät kuitenkaan lupaa asian mitään pikaista ratkaisua.

Saamelaiskysymyksen ratkaisun ongelmat ovat varsin pitkälti samoja kuin saamelaiskäräjälain säätämisen aikaan vuonna 1995. Saamelaiseliitin suhde statuksettomiin saamelaisiin on edelleen yhtä ongelmallinen kuin se yli 20 vuotta sitten, jolloin voimassaoleva saamelaiskäräjälaki säädettiin. Vuosien kuluessa konflikti on saanut uusia piirteitä, mutta sen ytimessä oleva kiista siitä kuka on saamelainen ja kuka saa isännöidä entisten lapinkylien maita ja vesiä on edelleen ratkaisematta. Kiistaa on turhaan yritetty ratkaista erilaisilla työryhmillä ja selvitysmiesten raporteilla.

Kiistaan voisi löytyä ratkaisu Saamelaiskäräjien edustajien ja statuksettomien saamelaisten välisillä suorilla neuvotteluilla. Valtion tehtävä on luoda edellytykset neuvotteluprosessille siten että se vaatii että osapuolet yksiselitteisesti hyväksyvät toistensa neuvotteluoikeuden ja oikeuden omaan turvallisuuteen. Tämän toteuttamiseksi ei tarvita totuuskomissiota, vaan valtion arvovallan ja resurssien tulee riittää. Nykyisen kaltaisen saamelaiskäräjien syrjintä- ja edustavuusongelmat ovat sitä luokkaa, ettei kaikista Suomen kansalaisista vastuuta kantava valtiovalta voi pestä niistä käsiään vain levittämällä kätensä ja vetäytymällä sen ajatuksen taakse että perustuslaissa alkuperäiskansaksi määriteltyjen saamelaisten oikeus itsehallintoon edellyttäisi valtiolta puuttumattomuusperiaatetta tämän itsehallinnon suhteen, tapahtuipa sen puitteissa mitä tahansa.

Poiketen USA:n alkuperäiskansoista, jotka sikäläinen hallitus on rauhansopimuksin tunnustanut omiksi kansakunnikseen joiden sisäisiin se ei puutu, saamelaiset eivät ole oma kansakuntansa vaan alkuperäiskansa-asemastaan huolimatta Suomen kansalaisia, joiden suurille ongelmille valtiovallalla ei ole oikeutta kääntää selkäänsä. Päinvastoin, alkuperäiskansa-asema edellyttää valtiolta erityisvastuuta, minkä ei tietenkään tarkoita oikeutta holhoukseen, jos siihen ei ole aivan erityisesti perusteltua syytä, vaan oman itsehallinnon ja sen demokraattisuuden ja laillisuuden tukemista: ensisijaisesti tämän tulee tapahtua luomalla ja ylläpitämällä lakeja jotka luovat kehykset demokraattiselle itsehallinnolle ja osoittamalla riittävät taloudelliset resurssit. Tästä on, tai ainakin pitää olla kyse saamelaiskäräjälain nyt ajankohtaisessa uudistuksessa.

Jos saamelaiskiistojen molempien osapuolten ensisijaisena tavoitteena on luoda etnisesti monimuotoiseen Ylä-Lappiin etnisesti mahdollisimman yhtenäinen saamelaisalue, tämä voidaan toteuttaa ainoastaan jakamalla Ylä-Lappi ennen kaikkia maa- ja vesialueiden ja muiden luonnonresurssien isännöintiä varten toisaalta useiden eri saamelaisyhteisöjen omista alueista muodostetuksi saamelaisalueeksi, ja toisaalta muun väestön isännöimäksi alueeksi. Mikäli konfliktiin ei saada lähiaikoina poliittista ratkaisua, tällaisen kahden alueen mallin käyttö voi ratkaisukeinona hyvinkin vaarantua.

Statuksettomille saamelaisille kysymys on ennen kaikkea siitä, pystyykö kahden alueen malli tarjoamaan heille elinkelpoista maantieteellisesti ehjää kokonaisuutta. Ensisijaiseksi uhkaksi kahden mallin luomiselle ja toimivuudelle on muodostunut Saamelaiskäräjien voimakas sitoutuminen puolustamaan ja lisäämään omaa valtaansa koko saamelaisalueen yli, ja tämän osana jatkamaan tai entisestään kaventamaan saamelaismääritelmää, joka jakaa pohjimmiltaan samaa kansaa ja usein samaa sukua olevat saamelaiset virallisesti hyväksyttyihin ja virallista saamelaisasemaa vailla oleviin eli statuksettomiin saamelaisiin. Statuksettomat saamelaiset kokevat että heitä ja heidän oikeuksiaan hylkivä kapea saamelaismääritelmä ei todellisuudessa suojele vaan uhkaa elinkelpoisen ja oikeudenmukaisen saamelaisen kulttuuriautonomian luomista. Inarinsaamelaisten kansallisen kamppailun perusideana on aina ollut käsitys siitä, että saamelaiskäräjiä johtavat pohjoissaamelaiset ovat ulkopuolinen valloittaja. Tämän tulkinnan mukaan saamelaiskäräjät haluaa omistajan oikeudella hallita inarin- ja metsäsaamelaisille kuuluvaa aluetta.

Mikäli ajatus kahdesta alueesta ja saamelaiskäräjien syrjintäongelmien poistaminen ei osoita toteutumisen merkkejä, on parempi harkita koko nykyisestä saamelaiskäräjämallista luopumista tai ainakin Saamelaiskäräjien toimenkuvan merkittävää rajoittamista eri saamelaisyhteisöjen yhteiseksi neuvotteluelimeksi. Perustuslain 17 §:ssä ilmaistu saamelaisten oikeus ylläpitää ja kehittää kieltään ja kulttuuriaan tulisi tällöin toteuttaa rakentamalla valtion aloitteesta ja vastuulla sellainen malli, jossa valtio huolehtii kulttuuriautonomian periaatteen pohjalta saamelaisen väestön eri yhteisöjen sivistyksellisistä ja yhteiskunnallisista tarpeista samanlaisten perusteiden mukaan, mutta Saamelaiskäräjillä ei ole koko saamenmaata koskevassa maankäytössä minkäänlaista omaa hallintovaltaa, vaan valtiolla on korkeintaan velvollisuus kuulla Saamelaiskäräjiä kaikissa saamelaisia koskevissa asioissa, minkä lisäksi valtion tulee sitoutua kuulemaan erikseen jokaista saamelaisyhteisöä, jota asia koskee.

Tätä tarkoitusta varten valtion on taattava kaikille sitä haluaville, saamelaisalueella oleville saamelaisyhteisöille mahdollisuus muodostaa omien valintojensa mukainen oma julkisoikeudellinen päätöksenteko- ja edustusjärjestelmä, jonka säännöt oikeusministeriö tarkistaa ja vahvistaa siltä osin, että niiden on taattava päätöksenteon demokraattisuus, jota oikeusministeriön tulee myös valvoa yhteisön tai sen jäsenen pyynnöstä.

Ellei valtio, joka kantaa asiassa täyden vastuun, kykene aikaansaamaan Saamelaiskäräjien ja kaikkien saamelaisyhteisöjen neuvotteluja edistämällä, ohjaamalla ja isännöimällä perustuslain 1 § mukaista oikeudenmukaista ja ihmisarvoa loukkaamatonta, yksilön ja lisäksi kaikkien saamelaisryhmien oikeuksia tasavertaisesti turvaavaa, ja vieläpä alueen muun väestön hyväksymää ratkaisua siihen, miten perustuslain 17 § mukainen saamelaisten oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kulttuuriaan toteutetaan, on väestönosien vastakkainasettelun ja syrjinnän ennalta ehkäisemiseksi viisainta ottaa tällaisen ratkaisun syntymiseen asti tavoitteeksi tehdä yksiselitteisesti selväksi, että Ylä-Lapin kaikkien asukkaiden, olivatpa nämä minkä tahansa saamelaisyhteisön jäseniä tai ei-saamelaisia, oikeudet ovat perustuslain 6 §:n mukaisesti ja 17 § :n 2. kohdan ilmaisun "ja muilla ryhmillä" huomioiden yhdenvertaisia.