Saamelaisuuden pyhästä liitosta

Kansainvälisellä tasolla nationalistiset näkemykset tyyliin "yksi kansa, yksi maa" hallitsivat kauan mielipideilmastoa, mutta väistyivät taka-alalle kun toinen maailmansota kaikkine kauheuksineen näytti lopullisesti mihin ne johtavat. Suureen kansainväliseen trendiin nähden saamelainen etnonationalismi on siis jälkijättöistä, vaikkakaan ei ainutlaatuista. Valitettavasti kiihkeä nationalismi ja poliittinen tai uskonnollinen puhdasoppineisuus kukoistaa edelleen eri puolilla maailmaa, ja yrittää jatkuvasti nostaa päätään myös maissa joita on ollut tapana sanoa sivistyneiksi. Seuraukset ovat säännönmukaisesti kauhistuttavat. Mainittakoon tässä vain Jugoslavian hajoamista seuranneet taistelut Balkanilla, Ruandan vuoden 1994 kansanmurhat ja tämänhetkinen Ukrainan kriisi.

Aikoinaan monet saamelaiset idealistit kaipasivat kaikkien saamelaisten liittoa, puhuttiin jopa yhteispohjoismaisesta Saamenmaasta. Unelma elää edelleen yhteispohjoismaisten saamelaiskonferenssien ohjelmajulistuksissa. Todellisuudessa oikotietä tällaiseen liittoon ei ole koskaan ollut eikä ole nytkään, koska nykyisellä saamelaisalueella Pohjoismaissa kulttuurivirtaukset ovat historian kuluessa olleet hyvin voimakkaita. Ne ovat virranneet eri aikoina välillä yhdestä suunnasta ja välillä taas vastakkaisesta suunnasta erämaissa ja metsissä asuvien ihmisten keskuuteen, muuttaen toimeentulokeinoja ja niiden mukana elämäntapoja ja kulttuurin ulkoisia piirteitä. Tuloksena on ollut, että saamelainen kansa koostuu alaryhmistä, joiden kielet ja kulttuurit eroavat keskenään. Ei ole mikään ihme, että näiden mukana eroavat myös näkemykset siitä, millaisen saamelaispolitiikan tulisi olla ja jopa siitä, kenet voidaan katsoa saamelaiseksi.

Todellisuudessa erilaisuus on jo kauan ollut inhimillisen edistyksen moottori myös saamelaisten asuma-alueilla. Jo keskiaikana saamelaisten alue kukoisti kristillisen ja lappalaisen perinteen kohtauspisteenä. Esille on tahdottu nostaa näiden kulttuurien kärjistetyimmät yhteentörmäykset, jotka kutkuttavat nykyihmisten mielikuvitusta. Todellisuudessa paljon suurempi merkitys on voinut ollut perinteiden hiljaisella rinnakkaiselolla, joka on ollut tavallisten ihmisten arkea. Hiljaiset erämaan ihmiset ovat hakeneet voimaa, turvaa, lohtua ja johdatusta kristillisen kirkon helmasta, mutta yhtä lailla olleet herkkinä niille voimille joita heidän esivanhempansa palvoivat.

Lappalaiset ovat vuosisatojen ajan luovineet menestyksekkäästi näissä pyörteissä tasapainoillessaan idän ja lännen vaikutusten välimaastossa. Keskeistä tässä on ollut erilaisuuden tajuaminen voimavaraksi - liittyivätpä erot sitten elämäntapaan, kulttuuriin, uskontoon tai mielipiteeseen. Valitettavasti tätä nykyistä globalisaation aikaa leimaa lisääntyvä suvaitsemattomuus ja radikalismi. Välimatkojen kaventuminen ja parantunut kommunikaatio eivät ole johtaneet vain suvaitsevaisuuden lisääntymiseen, vaan myös ääriliikkeiden lietsomaan kasvavaan vihaan. Myös saamelaisten keskuudessa tiedotusvälineiden ja varsinkin sosiaalisen median avaamat mahdollisuudet ovat kasvavan yhteisymmärryksen ja ystävyyden sijasta johtaneet jännitteisiin ja keskinäiseen epäluottamukseen. Erityisesti tämä ilmenee parhaillaan käynnissä olevassa kiistassa siitä ovatko inarinsaamelaiset alkuperäistä väestöä vai eivät. ILOn sopimuksen ratifioinnissa valtaa pitävä pohjoissaamelaisenemmistöinen saamelaiskäräjät on valinnut pakottamisen tien, mikä tarkoittaa että käräjien tavoitteleman saamelaisen itsehallinnon tiellä pohjoissaamelainen enemmistö astuu pienempien saamelaisryhmien ja niihin kuuluvien yksilöiden päätösvallan ja itsemääräämisoikeuden yli; ihmiset kun eivät välttämättä tee itsestään järkeviä ja itseään hyödyttäviä päätöksiä. Vaikka käräjien julkilausuttuna tavoitteena on luoda hyvää kaikille saamelaisille, tällainen suurimman saamelaisryhmän hegemoniaan perustuva politiikka ja itsehallintomalli johtaa kuitenkin pakottamiseen ja elämän laadun heikkenemiseen. Hiukan toisin ilmaistuna, pyrkimys lisätä saamelaisten vapautta kollektiivisesti näyttää päätyvän vapauden ja itsemääräämisoikeuden kaventumiseen eri saamelaisryhmien ja niihin kuuluvien yksilöiden tasolla.

Saamelaiskäräjien poliittisen johdon huonosti harkitut puheet ja kannanotot ovat vahvistaneet tätä vaikutelmaa sekä luoneet ja syventäneet jännitteitä eri saamelaisryhmien kesken ja koetelleet näiden välejä. Valistuksen ja totuudellisen tiedon sijasta saamelaisryhmien keskinäiseen kamppailuun liittyvät väärinymmärrykset ja stereotypiat ovat levinneet yhä laajemmalle tänä päivänä.

Jotkin etniset saamelaisryhmät näyttävät olevan jopa innokkaita lietsomaan inarinsaamelaisiin kohdistuvaa vihaa, kieltämään heidän alkuperäisyytensä. Se näkyy piittaamattomuutena ja jopa avoimena halveksuntana inarinsaamelaisia ja heidän puheenjohtajaansa Anu Avaskaria kohtaan.

Tehkäämme pieni historiallinen vertaus. Tänä päivänä kaikki ajattelevat luonnostaan Saksaa yhtenä maana. Vielä 1800-luvun alussa alueella oli kuitenkin vain yli 300 itsenäistä valtiota, pääosin ruhtinaskuntaa. Yhdistäminen tapahtui välivaiheiden kautta, tärkeimmät virstanpylväät olivat Preussin tulliliitto (1818) ja Pohjois-Saksan liitto (1866). Voitettujen ulkoisten sotien jälkeen rautakansleriksi kutsuttu Otto von Bismarck yhdisti Saksan lopulta keisarikunnaksi, joka julistettiin vuonna 1871. Yhdistämisprosessi tapahtui Preussin hegemonian eli ylivallan alaisena. Rakennelmaa voisi luonnehtia poliittiseksi trustiksi, jossa pienemmät luovuttivat päätösvaltansa isommalle luvattuja etuja ja suojelua vastaan.

Saamenmaa ei kuitenkaan ole mikään Saksa, eikä se kaipaa rautakanslereita ja näiden politiikkaa. Lyhyesti sanottuna: niin kauan kuin ajatus saamelaisten liitosta perustuu homogeenisuuden eli tasalaatuisuuden ihanteeseen ja lukumääräisesti suurimman ryhmän poliittiseen hegemoniaan eli ylivaltaan, ajatus ei voisi osua huonompaan ajankohtaan. Me saamelaiset emme enää elä erillisessä maailmassa kuten esi-isämme. Liikenneyhteydet, integraatio ja teknologia ovat tuoneet saamelaiset yhteisöt lähemmäksi toisiaan rikkomalla vanhoja rajoja ja luoden uusia todellisuuksia. Koskaan aiemmin me saamelaiset emme ole eläneet näin lähellä toisiamme moninaisten ideoiden ja vaikutteiden keskellä. Tietyt saamelaisuuden keskeiset piirteet ja määritteet voivat luonnollisesti olla pienimpänä yhteisenä nimittäjänämme joka yhdistää meidät, mutta se ei saa merkitä erojen tukahduttamista tai saamelaisuuden ahdasta määrittelyä joka sulkee ulkopuolelle kaikki ne, joiden saamelaisuus ei mahdu pohjoissaamelaisen enemmistön luomaan muottiin. Erilaisuus on saamelaisten voimavara, ei uhka saamelaiselle kulttuurille.

Inari on siitä mielenkiintoinen alue, että alueen erilaiset kansalliset, kielelliset ja uskonnolliset yhteisöt ovat kyenneet elämään satojen vuosien ajan suhteellisen hyvässä sovussa. Viime vuosina niiden keskinäiset suhteet ovat jatkuvasti muuttuneet ja ryhmien välejä ovat määrittäneet oman edun tavoittelu, kriisit ja yhteistyö. Viimeisten vuosien kokemukset, etnosaamelaisnationalismin kehittyminen ovat koetelleet yhteisöjen välisiä siteitä. Monietnisyyden nimissä käytävä keskustelu tuskin onnistuu niitä korjaamaan.

Statuksettomien saamelaisten demonisointi on osoittautunut helpoksi vastareaktioksi haastavaan tilanteeseen, populistisen saamelaisuuden pohjanoteeraukseksi. Kun tilanne on käynyt niin monimutkaiseksi, ettei poliittinen johto sitä hallitse, statuksettomista on saatu syntipukit joita vastaan rehelliset mutta osin heikkolaatuisen tiedon varaan jääneet kannattajajoukot lietsotaan väittämällä että statuksettomat ovat suomalaisia wannabe-saamelaisia ja saamelaisuuden uhka ja tuho. Saamelaiskäräjät on jäänyt kokemiensa epäoikeudenmukaisuuksien ja vaatimiensa oikeuksien panttivangiksi. Sen oma politiikka on muodostunut sille vankilaksi. Etnisen sumutuksen ja vihanlietsonnan tuloksena monet etnisistä saamelaisista näkevät statuksettomien saamelaisten muodostavan omille uskomuksilleen, arvoilleen, intresseilleen ja poliittisille pyrkimyksilleen suuren uhkan.

Esitettyjä vastatodisteita ylenkatsotaan tai ne torjutaan epäuskottavina. Vastaavasti monet eivät enää halua nähdä ja myöntää, kuinka arvokasta on ollut toisistaan hiukan poikkeavien ryhmien kaupankäynti, yhteistyö ja kulttuurinen vaihto, joka jatkuu edelleenkin. Historian pitemmässä perspektiivissä nämä myönteiset siteet ovat olleet vähintään yhtä merkittäviä kuin ajoittaiset konfliktit ja pienempi kitka.

On elintärkeää, että voimme ylittää tällaiset tunteet. Ongelma tässä on tietämättömyys, joka on johtaa siihen miten tietämätön pohjoissaamelainen käyttäytyy varsin epäasiallisesti inarinsaamelaisia kohtaan. Meidän tulee korostaa perusarvoja, jotka ovat yhteisiä kaikille ihmisille, myötätuntoa, solidaarisuutta, kunnioitusta ihmisyksilöä kohtaan sekä kultaista sääntöä joka sanoo: "Älä tee toiselle mitään sellaista, jota et haluaisi itsellesi tehtävän". Samalla meidän tulee hankkiutua eroon inarinsaamelaisiin kohdistuvista stereotypioista, yleistyksistä ja ennakkoluuloista sekä huolehtia siitä, etteivät yksilöiden ja pienten ryhmien asiattomat kannanotot määrää mielikuvaamme inarinsaamelaisista, heidän alueesta tai kulttuurista.

Jo nyt eräät inarinsaamelaiset ovat sanoneet, että inarinsaamelaisten aseman turvaaminen on revanssi historiasta: inarinsaamelaiset ovat joutuneet luovuttamaan alueitaan uudisasukkaille, Norjasta alueelle muuttaneille uudisasukkaille, Petsamon suomalaiselle siirtoväelle ja koltille. Inarin saamelaisten kansallinen tulevaisuus on kuitenkin vielä auki, eikä saamelaiskäräjien poliittinen johto ole mitenkään innokas ajamaan heidän asiaansa. Tämä on tullut esille viime päivinä eduskunnassa, jossa käräjien johto on ilmaissut halun itsevaltaisesti päättää inarinsaamelaisten asioista näiden selän takana ja pään yli. Käräjät on kieltäytynyt kompromissista. Kompromissi voi syntyä kuitenkin vasta neuvottelujen tuloksena, mikäli käräjät suostuu tekemään myönnytyksiä sopuratkaisun saavuttamiseksi.

Valitettavasti saamelaiskäräjät ei ole halunnut käydä aitoja ja todellisia neuvotteluja. Saamelaiskäräjiltä puuttuu aito kokemus demokratiasta, eikä demokratia voi syntyä, jos poliitikot eivät joudu täysimääräisesti vastaamaan teoistaan ja niiden seurauksista. Yhä useampi inarinsaamelainen sietää entistä huonommin heidän asiaansa vastustavaa Klemetti Näkkäläjärveä. Käräjien puheenjohtaja on oman ilmoituksensa mukaan jättämässä politiikan ainakin saamelaiskäräjien tasolla. Kysymys hänen seuraajastaan nousee kriittiseksi: jatkaako seuraaja hänen politiikkaansa vai kääntyykö saamelaispolitiikassa uusi lehti.

Käsittämättöminä pidän myös käräjien hyökkäystä uudisasukkaiden jälkeläisiä kohtaan. Minun lisäkseni monet tietävät ne hyödyt, joita Lappiin tulleet uudisasukkaat ovat tuoneet ei ainoastaan tilallisina ja työntekijöinä vaan myös kuluttajina, yrittäjinä sekä entistä dynaamisemman ja monipuolisemman kulttuurin rakentajina. Näitä hyötyjä ei kuitenkaan ole jaettu tasaisesti eikä pohjoissaamelaiset vallanpitäjät niitä useinkaan tiedosta tai arvosta, sillä osa heistä tapaa nähdä niin inarinsaamelaiset kuin suomalaisperäiset pohjoisen asukkaat ensisijaisesti uhkana omille taloudellisille intresseilleen, turvallisuudelleen ja perinteiselle elämäntavalleen.

Eikö tämä ole juuri kolonialismia, jota käräjien poliittinen johto sanoo vastustavansa? Suomen hallitus on vasta viiveellä ymmärtänyt tarpeen kehittää strategioita saamelaisten integroimiseksi ns. yhdenvertaisuuden pohjalta. Valtio on olettanut tähän asti saamelaisten mukautuvan vanhaan staattiseen malliin maan kansallisesta identiteetistä sen sijaan, että olisivat itse halukkaita miettimään missä määrin arvot ja kulttuuri yhdistävät saamelaisia muun väestön kanssa saman demokraattisen valtion alueella.

Suvaitsemattomuuden torjuminen käsittää myös lain antaman suojan. Avoimessa yhteiskunnassa siltojen rakentamisen strategian täytyy aina perustua voimakkaasti koulutukseen - ei ainoastaan puhuttaessa saamelaisista, vaan kaikkien ihmisryhmien traditioiden ja kulttuurien kohdalla, niin että myytit ja vääristymät voitaisiin tunnistaa. Tilanne, jossa saamelaiseen maailmankuvaan ja kulttuuriin sopeutettu koululaitos olisikin indoktrinoimassa saamelaisiin lapsiin ja nuoriin ahdasta etnonationalistista oppia olisi kestämätön.

Koko Pohjois-Suomi tarvitsee nimenomaan totuuspohjaista opetusta ihmisten erilaisuudesta ja samanlaisuudesta, kulttuurien eroista ja tasa-arvosta, ja ennen kaikkea suvaitsevaisuudesta. Meidän tulee luoda mahdollisuuksia nuorille saamelaisille ja tarjota heille uskottava vaihtoehto vihan ja radikalismin seireenilaululle. Meidän tulee antaa heille aito mahdollisuus toimia oikeudenmukaisemman yhteiskunnan rakentamiseksi, niin että he eivät tuntisi tarvetta sen murskaamiseen. Meidän tulee varjella ilmaisuvapautta ja varmistaa samalla, että sitä ei käytetä vihan lietsomiseen ja nöyryyttämiseen. Meidän tulee osoittaa heille, että oikeuksien mukana tulee vastuuta, ja että oikeuksia tulisi käyttää harkiten silloin kun kysymys on symboleista ja traditioista, jotka ovat muille ihmisille pyhiä.

Valtaapitävien pohjoissaamelaisten tulisi olla esikuvina suvaitsemattomuuden ja radikalismin tuomitsemisessa niin, että inarinsaamelaisia ei syrjitä ja että syrjintäkieltoa koskevaa lainsäädäntöä noudatetaan. Kansanedustajien velvollisuus on huolehtia siitä, että saamelaisia koskeviin lakeihin ei sisällytetä lisää syrjintää, vaan että siellä ennestään olevat syrjintään johtavat ja sitä suosivat muotoilut poistetaan ja korvataan tasa-arvoisuutta edistävillä.