Propaganda saamelaisutopian työkaluna
Veli-Pekka Lehtola yritti joku aika sitten opastaa Paikallislehti Inarilaisessa inarinsaamelaista Aune Kuuvaa käyttämään lappalaistermin asemasta saamelaistermiä. Vaikka Lehtola oppineena miehenä tuskin on asiasta tietämätön, hän jätti kuitenkin kertomatta että termien vaihdossa on kyse valtapolitiikasta, jossa alueen todellisen alkuperäiskansan eli inarinsaamelaisten historialliset alueet halutaan siirtää alueelle vasta 1850-luvun jälkipuoliskolla muuttaneille saamelaisille. Saamelaiset poliittiset johtajat ovat yrittäneet tätä jo aikaisemmin.
Vuosia sitten keskeisimmäksi etenemistieksi valittiin kuitenkin kansainväliseen alkuperäiskansaoikeuteen vetoaminen. Ryhdyttiin vaatimaan että Suomen tulisi ratifioida ILOn alkuperäiskansasopimus, sillä ajatuksella että kunhan sopimus saataisiin, maat kannettaisiin saamelaisille eteen niin kuin Manulle illallinen. Lappalais- ja saamelaistermien vaihdossa on kyse kansantieteellisestä silmänkääntötempusta, jolla todellinen alkuperäisväestö vaihdetaan saamelaismääritelmän nojalla myöhemmin alueelle saapuneeseen väestöön.
Tätä päämäärää palvelevalla propagandalla lietsotaan tunteita ja asenteita. Lehtola on osallistunut jo vuosien ajan mielipidemuokkausten eri lajien viljelyyn rinnakkain ja sekaisin tekemättä niiden välillä suurempaa eroa. Lehtolan kirjoitusten tarkoitus on vakuuttaa lukijat älyllisesti saamelaisten totuudellisuudesta.
Saamelaista todellista itsehallintoa, tai voisiko sanoa saamelaisvaltaa, on yritetty Suomeen saada jo yli 40 vuotta. Saamelaiset poliittiset johtajat ovat yrittäneet yhdistää kansaansa ulkoisten viholliskuvien avulla. Parhaiksi vihollisiksi on valittu lappalaiset. Johtajien harmiksi heidän kansansa reaktiot eivät kuitenkaan ole olleet sellaiset kuin he toivoivat, saamelaiset eivät ryhmittyneet puolustukseen johtajiensa taakse. Kriisin keskellä saamelaisjohtajat kuitenkin näkivät, ettei uusi Saamenmaa synny itsestään, pelkästään epämääräistä itsehallintoa vaatimalla, vaan oli mentävä asian ytimeen. Käytiin vaatimaan, että valtion on palautettava takaisin saamelaisille sen kauan sitten ryöväämät maat. Koko saamelaisten kotiseutualue oli organisoitava kansalaisten uudelleen koulutusta varten. Siihen työhön sopivat hyvin Lehtolan kaltaiset kulttuurintutkijat. Niinpä alueen ihmisiin kohdistuvasta tiedotuksesta ja propagandasta tuli aikaisempaa järjestelmällisempää, rakennettiin myyttiä Saamenmaasta jonka Suomen valtio oli ryöstänyt sitä äänekkäimmin takaisin vaativilta pohjoissaamelaisilta.
Saamelaiskäräjät valjasti YLE-Sapmin 1990-luvun alusta lähtien propagandan järjestelmälliseen levittämiseen. Kulttuurielämässä, kirjallisuudessa ja taiteessa kokeilut tekivät tilaa poliittisen johdon mukaiselle agitaatiolle. Tyytymätöntä kansaa haluttiin hallita propagandan avulla, mutta saamelaisideologia osoittautui siihen käyttökelvottomaksi. Järjestelmä joutui kytkemään poliittisten vankkuriensa eteen huomattavasti populistisempia teemoja kuten rauhan ja kestävän kehityksen ihannoinnin. Nämä sinänsä kauniit ja hyvät päämäärät osoittautuivat kuitenkin melko pian kupliksi, koska saamelaisten porojen ylilaidunnus ja paliskuntien väliset laidun- ym. kiistat kertoivat saamelaisten ahneudesta ja vallanhalusta. Jälleen tarvittiin Lehtolan kaltaisia tutkija-propagandisteja muokkaamaan menneisyyttä palvelemaan saamelaiskäräjien poliittisen johdon tavoitteita. Näin kirjoitettiin saamelaisten syntyhistoriaa käsittelevät teokset, joilla pyrittiin jakamaan tietoa oikeaoppisessa saamelaispoliittisessa hengessä.
Propagandan voima perustuu siihen, että emme tunne sen vaikuttamiskeinoja. Poliittisen propagandan vaikutus oli miltei ehtinyt häipyä kansalaistaidoistamme ennen kuin hallitus antoi esitykset saamelaiskäräjälain muuttamisesta ja ILOn sopimuksen ratifioinnista. Informaatiovaikuttamisesta käyty keskustelu on sen jälkeen keskittynyt perustellusti saamelaiskäräjien toimintaan. ILOn sopimuksen ratifiointiin liittyvä kiista näyttäytyykin kuitenkin vain yhdeltä loogiselta askeleelta saamelaiskäräjien politiikassa, jota olen seurannut vuodesta 1990 lähtien.
ILOn sopimuksen ratifiointiyritystä edelsi saamelaiskäräjien taholta yli kaksi vuotta kestänyt operaatio poliittisten puolueiden suuntaan. Johtavia poliitikkoja yritettiin pehmentää sopimukselle myötämielisiksi. ILOn sopimukseen liittyviä faktoja muunneltiin ja syötettiin valikoitujen toimittajien avulla suurelle yleisölle ja kansanedustajille. Kiistan takana on ollut pieni päättäjien piiri joka on ajanut asiaansa vetoamalla kansainväliseen oikeuteen ja YK:n päätöslauselmiin. Saamelaiskäräjät on julistanut omaa selvänäköisyyttään ja manipuloinut julkista mielipidettä pidikkeettä.
Ei ole sattuma, että saamelaiskäräjät puolustelee maiden palauttamista takaisin saamelaisille kansainvälisen oikeuden säännöillä, joihin todellisuudessa ei ole mitään oikeudellista perustetta. Niinpä käräjien vaatimukset ovat malliesimerkki siitä miten propaganda tuottaa lisäpropagandaa. Vaatimukset jättävät jälkeensä ihmetyksen siitä mistä ilmiöstä syvimmiltään on kysymys. Miksi jotkut saamelaisjohtajista vaikenevat tosiasioista, vaikka he tietävät että vaikutukset tällaisesta politiikasta olisivat pelkästään vahingollisia niin saamelaisille kuin muillekin. Minulle hyvinä oppaina tällä tutkimusmatkalla ovat olleet edesmenneet sukulaiseni Hannun Jouni ja Andaras Hanssi. Näiden ajattelijoiden viisaudelle on käyttöä myös nykyaikana. He ovat nähneet pitkän elämänsä aikana ihmisten tulevan ja menevän. Heidän puheistaan huomasin, että elämänkokemus oli tehnyt heistä immuuneja yksipuoliselle propagandalle.
Tähän mennessä saamelaiskäräjien propaganda on edustanut sellainen viestintää ja toimintaa jolla on pyritty rajoittamaan ilman perusteluja julkista keskustelua politiikan vaihtoehdoista. Nykyisen saamelaisen valtajärjestelmän oppiin sopii puhuminen saamelaisten kollektiivisista oikeuksista, jonka mukaan asiakirjoilla ei ole suurtakaan merkitystä historian vaiheissa. Se sopii hyvin myös propagandaan, jonka tarkoitus on sementoida eliitin valta-asema ja yhdistää hajanainen saamelaisväestö yhteisten tunnusten alle. Maiden palauttaminen takaisin yksittäisille saamelaisille tästä näkökulmasta katsottuna on siis pelkkää silmänlumetta.
ILOn sopimuksesta käynnistyneen kiistan aikana propagandan taito jalostettiin ennennäkemättömän laajaan käyttöön. Saamelaiskäräjät oli kiistan aloittaja ja käynnisti jo ennen kiistan puhkeamista mittavan propagandakampanjan valloituspolitiikkansa legitimoimiseksi eli valtion saamelaisilta ryöväämien maiden palauttamiseksi takaisin saamelaisille.
Propagandassa jätettiin tietoisesti kertomatta, että palautusprosessissa ei noudatettaisi oikeusvaltioperiaatteita sen selvittämiseksi keltä tai keiltä valtion on ottanut maat itselleen. Tämä "pikkuasia" ohitettiin siten, että kehiteltiin kaikesta tästä irrallaan oleva saamelaismääritelmä, jolla ei ole puolestaan mitään tekemistä maanomistuksen ja elinkeinojen näkökulmasta. Propagandan kohteena olivat siis kansanedustajat ja suuri yleisö. Tavalliset saamelaiset eivät vielä tänä päivänäkään tiedosta mistä koko asiassa on ollut kysymys, mutta monet tuumaavat että kaipa ne johtajat tietävät paremmin ja pakkohan niiden on olla oikealla asialla.
Saamelaiskeskustelussa hyödynnettiin keinoja kaihtamatta teollisen mittakaavan joukkotiedottamista. Tästä huolimatta saamelaisten sortamat lappalaiset ovat voittaneet saamelaiskäräjien johdon sen käynnistämässä propagandasodassa. Tuon jälkeen paluuta takaisin menneisyyteen ei ole. Muistan hyvin miten propagandan voima lumosi monen saamelaisen ja edistyksellistä julkikuvaa itselleen tavoittelevan suomalaisvaikuttajan. Näillä ihmisillä oli yhteinen näkemys siitä, että suurten joukkojen käyttäytymistä voidaan ohjata saamelaissymboleihin liittyvillä seikoilla ilman että kohteet sitä tiedostavat.
ILO-sopimuksen vaatimisen rinnalle on nyt nostettu pohjoismaisen saamelaissopimuksen ratifioinnin vaatiminen. Sietää olla valppaana. Aina kun kuulee puhuttavan saamelaisten oikeuksista, on syytä heittää päälle propagandasuodatin ja p-puheiden paljastin. On kysyttävä kuka vaatii mitä, kenelle, millä perusteilla ja millä oikeutuksella. Ei jokainen, joka huutaa "saamelaiset, saamelaiset", ole automaattisesti ajamassa saamelaisten todellisia etuja. Valitettavasti asia tahtoo olla juuri päinvastoin, etenkin jos huutaja on määrätyn sortin tutkija tai pamflettikirjailija.