Oltuani mukana saamelaisten omassa parlamentissa 24-vuotta, on moni asia alkanut epäilyttää. Saamelaisten poliittiset johtajat puhuvat valtion poliittiselle johdolle kuinka tärkeä on saamelaisille oma kieli ja kulttuuri, mutta käytännössä kielen eteen ei tehdä mitään. Suomessa lähes 70 vuotta ilmestyneen Sapmelas-lehden alasajo on ollut tästä hyvä esimerkki. Saamelaisuus onkin kuin illuusio jota elätellään, mutta jonka eteen ei tehdä mitään.

Ensimmäisen kerran sain saamelaisasioista jonkinlaisen käsityksen osallistuessani vuonna 1959 Inarissa pidettyyn 3. pohjoismaiseen saamelaiskonferenssiin. Olen monesti sen jälkeen pohtinut sitä, että mistä koko saamelaisaate tai saamelaisliike on saanut alkunsa? Helpoin tapa on vastata kun toteaa sen ajoittuvan 40- ja 50 lukujen saamelaisherätyksen yhteyteen. Tuolloin saamelaisten keskuudessa huoli saamelaisuudesta tunnustettiin merkittäväksi saamelaispoliittiseksi kysymykseksi. Myöhemmin lisääntyvät ympäristöongelmat vahvistivat tätä huolta. Termi saamelainen otettiin virallisesti käyttöön vuonna 1973. Sitä ennen oli saamelaiskomitea esittänyt lukuisia kannanottoja saamelaisten olojen kohentamiseksi. Nämä komitean painavat esitykset eivät tietenkään tulleet tyhjästä, vaan se oli saanut vaikutteensa syntyneestä saamelaiskeskustelusta.

Komitea tarkasteli laajassa historiallisessa osuudessaan saamelaisuutta kulttuurisesta alkuperästä käsin. Se merkitsi, että tästä näkökulmasta katsoen pääväestön asenteiden kokonaisvaltainen muutos oli ainoa ratkaisu saamelaisongelmiin. Monet, varsinkin nuoremman polven saamelaiset seurasivat komitean linjauksia ja lähtivät etsimään parempaa kulttuurista ideologiaa. Haluttiin puolustaa saamelaisten omaleimasta traditiota. Erämaiden eli niin sanottujen koskemattomien alueiden suojelu ihmistoiminnalta oli heidän keskeinen huolenaiheens. Alkujaan erilaiset kamppailut yksittäisten asiakysymysten kuten metsien hakkaamisen ja perinteisten elinkeinojen häviämisen ympärillä saivat huomiota ja tukea. Kamppailu Altajoen valjastamista vastaan johti saamelaisliikkeen aktivoitumiseen. Suomen puolella saamelaisliikkeestä on kuitenkin puuttunut selvät päämäärät.

Se on sisältänyt vastakohta asetteluja niin sanotun puhtaan ekologisen tai biologisen näkökulman ja yhteiskunnallisen lähestymistavan välillä. Se on myös perustunut näkemyseroihin sisällöllisistä kysymyksistä, mikä on tullut konkreettisesti esille porojen ylilaidunnuksessa ja metsien hakkaamisessa. Samat ihmiset, joiden porot ovat aikaansaaneet kasvipeitteen ohentumisen vanhoissa metsissä, vaativat porotalouden etujen turvaamiseksi vanhoissa metsissä metsätalouden alasajoa. Sellainen ei enää tunnu uskottavalta, varsinkaan kun oma pesä ei ole puhdas.

Toisaalta ei ole myöskään minkäänlaista näyttöä hakkuiden kielteisistä vaikutuksista porolaitumien määrään ja laatuun. Saamelaisten omaa ylilaidunnusta ei haluta tunnustaa, sen sijaan kaikki muut toiminnot nähdään olevan syynä saamelaisten poronhoidon nykyisiin ongelmiin. Saamelaiskeskustelua siis vaivaavat väitteet, jotka eivät perustu faktaan, vaan mielikuviin hyvästä ja pahasta. Ne tietenkin ilmentävät erilaisia asenteita syntyneitä ongelmia kohtaan, luonnontieteellisten ja poliittisten selitysten eroa, erilaisia korostuksia porotalouden ongelmien suhteen tai radikaalisuuden astetta. Niissä heijastuu myös toimijoiden erilainen poliittinen tausta ja se millaisia liittoumia pidetään kulloinkin mielekkäinä.

Mistä sitten on oikeastaan kysymys

Ennen kaikkea kyse on erilaisista tavoista käsitteellistää saamelaisten poromiesten ongelmat ja sijoittaa ne poliittisen maailmankuvan osaksi ja jopa niin pitkälle, että eri näkemykset ylilaidunnuksen syistä ovat yhtyeensopimattomia.

Väestön alkuperään liittyvien näkemyserojen taustalla on syvempi kysymys saamelaisesta identiteetistä, saamelaisuuden liittäminen niihin tekee siitä yhteiskunnallisen kamppailun jatkeen. Sen avulla yritetään saada nykyongelmat ratkaistuksi tai osoittaa paremmat argumentit saamelaisuuden kuin lappalaisuuden puolesta. Nykyiset saamelaisongelmat ovat yleisempää historiallista ongelman asettelua. Saamelaispolitiikka ei ole koskaan puhtaan objektiivista. Saamelaispolitiikan keskeinen työkalu - epäonnistunut saamelaismääritelmä on ollut yhteiskunnallisen kamppailun ja neuvottelun tulosta. Mikäli sitä ei ajoissa korjata, ongelmat tulevat kärjistymään. On käsittämätöntä, että Suomeen muuttaneiden siirtolaisten jälkeläisistä pyritään tekemään entisten lapinkylien oikeudenomistajia ja vanhin asutus - lappalaiset - syrjäyttämään. Tämä kuitenkaan ei ole ainoa saamelaisongelmien määrittelyn ongelma. Saamelaisasioista huolta kantavan tulee myös tiedostaa, että erilaiset tavat käsitteellistää saamelaisten ongelmia paljastavat ne hyvin erilaisessa valossa. Kysymys on enemmän siitä, onko saamelaiskysymyksen ilmiöiden välillä yhtäläisyyksiä vai merkittäviä eroja.

Samankaltaisuus ja erilaisuus ovat kuitenkin aina suhteellisia. Ilmiöt ovat samanlaisia tai erilaisia suhteessa johonkin näkökulmaan kuten:

1) Kumpuavatko saamelaisten poromiesten ongelmat samasta lähteestä?

2) Missä määrin yksittäiset tekijät uhkaavat yleisemminkin saamelaista porosaamelaisten elämänmuotoa? Ottavatko ne siis osaa kehityskulkuihin, joka on niiden välitöntä vaikutuspiiriä laajempi?

3) Onko erilaisilla ilmiöillä samankaltaisia vaikutuksia?

En aio ryhtyä tarkemmin vastaamaan edellä oleviin kysymyksiin, mutta jo pinnallinenkin tarkastelu osoittaa, että erilaiset tekijät näyttävät johtavan samaan konkreettiseen ja mitattavaan tulokseen: kasvipeite on porojen laiduntamisen seurauksena ohentunut ja maanpinta kulunut. Mielestäni kysymys on Ylä-Lapissa kumulatiivisesta ympäristöongelmasta. Yhdistävää ekologista järjestelmää, joka välittäisi eri tekijöiden vaikutuksia, ei toistaiseksi ole olemassa. On vain olemassa joitakin muuttujia, joita seuraamalla ylilaidunnuksen ongelma voidaan mallintaa: metsä-, jäkälä-ja muun kasvipeitteen alaksi, poro ja hirvikannan kooksi jne. Inarin laajat toistaiseksi hakkaamattomat ikimetsät ovat kouriintuntuvan todellisia ja niiden elämään liittyy mitä moninaisimpia elämän kiertokulkuja, joista osa on paikallisia ja osa ulottuu laajalle. Metsä on todellinen, mutta metsätuho laidunongelmana on luotu vasta laskutoimituksen avulla. Kuten Inarin metsäkiista ovat osoittaneet; asia saatiin julkisuuteen kamppailemalla ja ympäristöjärjestö Greenpeacen avulla. Aivan samalla tavoin voidaan arvioida poron vaikutus hakkaamattomassa tai hakatussa ikimetsässä jäkälän ja muun kasvipeitteen ohentamisessa. Siinä asiassa taas alkuperäisestä luonnosta huolta kantavien ääni ei ole kuulunut esim. saksalaisten paperinostajien korviin. Toisin sanoen metsät ja metsissä sijaitsevat porojen laitumet ovat olemassa, mutta metsä ekologisena yksikkönä ei ole luonnollinen fakta kuin vain joidenkin tiettyjen tekijöiden osalta.

Edellä mainitut näkökulmat saamelaisten poromiesten ongelmiin avaavat erilaisia kysymyksenasetteluita ja vaativat erilaisia vastauksia. Kun Ylä-Lapissa ympäristön köyhtyminen tiivistetään vanhojen metsien lajikatoihin, eroosioon, on tietysti mahdollista vetää samankaltaisuuksia erilaisten historiallisten tilanteiden välillä. Tästä vedetyt johtopäätökset vaativat kuitenkin melkoista yksinkertaistamista ja esimerkiksi radikaalisti erilaisten historiallisten kontekstien ymmärtämistä. Nykytilanteen kiistämätön vakavuus, laidunkriisin ja uhkan tunne vaatii syiden ja ratkaisujen perusteisiin asti ulottuvaa analyysiä.

Saamelaisliikkeen parissa monet näyttävät olettavan, että saamelaispoliittinen liike tarvitsee järkkymättömän ideologisen kivijalan pysyäkseen elossa. Hyvää polttoainetta sille on tarjonnut kiista vanhojen metsien hakkaamisesta sekä ylilaidunnuksesta ja sen syistä. Saamelaisliike on väittänyt vanhojen metsien hakkuiden uhkaavan porotaloutta, kun taas ylilaidunnusta se ei ole nähnyt minkäänlaisena uhkana porotalouden harjoittamiselle. Saamelaiset katsovat, että poronhoito ei ole elinkeinotoimintaa vaan kulttuurin harjoittamista. He eivät halua erotella luontoa ja kulttuuria erilleen toisistaan. Saamelainen poronhoitoympäristö on syntynyt inhimillisten ja ei-inhimillisten toimijoiden pitkäaikaisen yhteistoiminnan tuloksena, joten sitä ei voi siten tarkastella mielekkäästi epähistoriallisesta näkökulmasta, vaan on ymmärrettävä, että se on historiallinen luomus siinä missä tahansa luonnollinenkin ympäristö. Sukupolvien ajan kestäneen laiduntamisen muuttamat jäkäliköt ovat luonnollisia ja kullttuurillisia yhtä aikaa, erottomasti. Väittelyissä jonkin ympäristön luonnollisuudesta, luonnottomuudesta ja luonnollistamisesta, joudutaan umpikujaan, jossa unohdetaan historiallinen ulottuvuus.

Inarin vanhojen metsien hakkaamisen yhteydessä puhutaan luonnon tuhoamisesta, koska vanhojen metsien lajisto köyhtyy radikaalisti. Luonto ei kuitenkaan kuole, vaan sopeutuu muuttuneeseen tilanteeseen. Toisaalta Inarin metsissä on asunut jo aikojen alusta ihmisiä, joiden luonnonhyödyntäminen on vaikuttanut metsään sukupolvien ajan.

Yksinkertaistaen voisi sanoa, että saamelaispoliittinen ajattelu keskittyy neljälle osa-alueelle:

- ensimmäiseksi, sekä inhimillisten että ei-inhimillisten elävien olentojen elinympäristöjä käytetään kiihtyvällä vauhdilla.
- toiseksi monet korvaamattomat resurssit kuten hedelmällinen maaperä ovat hupenemassa
- kolmanneksi ainutlaatuisia lajeja vähenee ja ympäristöjä köyhtyy.
- neljänneksi eliöyhteisöjen ja ihmisyhteisöjen selviämismahdollisuudet hupenevat esimerkiksi yllättävien ilmastonmuutosten myötä.

Sopeutumishaasteista saattaa siten tulla tuhoisia katastrofeja saamelaisille poromiehille, ellei tilanteen vakavuutta ymmärretä ajoissa. Ihmistoiminta tulee aina aiheuttamaan ennakoimattomia sivuseurauksia. Niiden täydellinen eliminoiminen vaatisi täydellisen tiedon ja täydellisen kontrollin. Jotkut ongelmat ovat ylilaidunnuksen jatkuessa väistämättömiä, jotkut taas on mahdollista välttää käytännöllisen oppimisen sekä taloudellisen ja poliittisen muutoksen kautta. Lopuksi joutuukin kysymään onko sittenkin kaikki opittava kantapään kautta?

Takaisin