Kansalliset puitteet

Kun olen valinnut tämän kirjoituksen aiheekseni saamelaisten aseman tarkastelun Pohjoismaiden politiikassa, minun on ensin lyhyesti kuvattava, minkälaisena minä tämän asian näen. Aloitan kuvaukseni kansallisista puitteista, sillä kansallisilla ja Pohjoismaisilla pulmilla on yksi yhteinen malli, mielenkiintoinen historiallis-taloudellinen yhteisyys, jonka pitäisi vakuuttaa meidät siitä, että saamelaisten osallisuus Pohjoismaiseen yhteistyöhön on kansallisen politiikan luonnollinen ja välttämätön jatke.

Kansallisissa puitteissa on käsitykseni mukaan näkyvimpänä esillä kaksi kaiken peittävää tarvetta: hyvinvoinnin ja turvallisuuden tarpeet. Hyvinvoinnin määrä on taloudellinen ongelma, ja kaikista vaikeuksista huolimatta näköalat näyttävät hyviltä: pitkällä tähtäyksellä voitaneen täyttää myös saamelaisten toiveet elintason kohoamisesta ja saamelaiskulttuurin turvaamisesta.

Valitettavasti saamelaispoliitikot eivät ole tätä myöntäneet; he käyttävät jatkuvasti ideologisuuden värittämiä käsitteitä tyyliin, jossa toisella puolen ovat etniset ja toisella puolen statuksettomat saamelaiset sekä muu väestö. Pahaksi onnettomuudeksi juuri nykyaikaiseksi muuttuvassa Saamenmaassa yhteiskunnan eri sektorien ja näiden välinen yhteistyö on yksi tärkeimpiä edellytyksiä tuotannon ja hyvinvoinnin kasvun uudelleen järjestämiseksi. Joten tässä tilanteessa saamelaiskäräjien vaatimukset muodostavat varoittavan esimerkin siitä, kuinka vanhentuneen ideologian värittämät ajatukset pyrkivät ehkäisemään asiallisesti oikeiden talouspoliittisten ratkaisujen muodostamista.

Mainitsin toisena nyky-yhteiskuntaa hallitsevana ajatuksena turvallisuuden tarpeen. Pitäisin ajatuksia tässäkin suhteessa varsin valoisina. Pohjoismaiden yhteiskuntien sosiaalipolitiikkaa pidän sangen edistyksellisenä ja ne ovat kaikki hyvinvointiyhteiskuntia. Pohjoismaiden saamelaisten piirissä on merkkejä siitä, että on erityistä tarvetta saamelaisten henkisen ja inhimillisen hyvinvoinnin turvaamiseen. Nimenomaan opiskeleva saamelainen nuoriso on viime aikoina varsin voimakkaasti tuonut esiin tällaisia tarpeita. Niitä on tuotu esille selväkielisesti, ja hyvä niin. Toisaalta niitä on tuotu esille sellaisissa piilomuodoissa, että niiden esittäjät itse eivät tajua että he oikeastaan viestivät omasta pahasta olostaan. Ajattelen tässä liioiteltuja, jopa täysin mielettömiltä vaikuttavia kannanottoja saamelaisuuden poikkeuksellisesta erinomaisuudesta ja saamelaisen kansalliseen nousuun liittyvistä vaatimuksista ja odotuksista. Tähän saamelaisnationalistiseen liioitteluun liittyy toisten saamelaisryhmien mitätöimisen vimma. Ainakin kuvaston tasolla ihaillaan aseita ja väkivaltaista toimintaa, vedoten siihen että kysymyksessä on taiteellinen ilmaisu. Tämä on kuitenkin vakavaa siksi, että väkivaltaa on ruvettu pitämään jopa hyväksyttävänä meidän aikamme menetelmänä, päämäärän saavuttamisen välineenä, jota on tässä tilanteessa vaikeaa käsittää. Jos näkee nämä ilmaisut tekijöidensä henkilökohtaisen ja yhteisöllisen pahanolon, puristuksen, identiteettiristiriitojen ja voimattomuuden tuntemusten tuloksena, ne käyvät ymmärrettävimmiksi, vaikka eivät hyväksyttävimmiksi.

Radikalismia ennen ja nyt

Joku tarkkasilmäinen on löytänyt kirjoituksiani nuoruusvuosiltani, ja riemastunut siitä kun minä olen silloin puhunut saamelaisten maanalaisesta toiminnasta ja vihjaillut, että väkivaltainenkaan toiminta ei ollut pois suljettua. Ymmärtääkseni nuo arkistolöydöt on nähty todisteina siitä, että nykyinen rauhaa saarnaava Kitti onkin ollut nuorena radikaali saamelaisaktivisti. Mahtoiko nykyradikaaleille olla yllätys ja ehkä pieni pettymys, että he eivät olekaan keksineet saamelaista radikalismia? Olen ymmärtänyt, että tämä arkistolöytö on koettu jotenkin koomisena.

Itse näen asian hiukan toisin. Radikalismi, ainakin sanan pinnallisemmassa merkityksessä, on tyypillisesti nuoruuteen kuuluva vaihe, eräänlainen nuorison etuoikeus. Kyllä, monet meistä jo kypsään ikään ehtineistä saamelaisista olimme radikaaleja, ajan hengen mukaisesti. Aika oli toinen, maailma erilainen, Saamenmaalla puhalsivat uudet tuulet, ja me vielä lietsoimme niitä. Nyt vuosikymmenten jälkeen minä ja monet silloiset radikaalit näemme, että arviomme silloisesta tilanteesta ja sen perusteella vedetyt johtopäätökset - vaikkapa maanalaisesta toiminnasta - eivät ehkä sittenkään olleet aivan omaa todellisuuteen perustuvia, vaan osin kansainvälistä lainatavaraa, ja kyseessä oli todellakin yhteisPohjoismainen saamelaisaatteellinen virtaus. Silti avasimme teitä uudelle saamelaispolitiikalle joka teki tarvittavan pesäeron edeltävän sukupolven linjanvetojen ja toimintamallien kanssa. Nuoruudessaan nekin linjaukset ja mallit olivat olleet uudistaneet edeltävän saamelaispolitiikan, mutta olivat sitten tulleet elämänkaarensa loppupuolelle, tehneet oman tehtävänsä. Niiden oli aika väistyä uuden tiellä, ja me vauhditimme tätä muutosta. Myöhempi saamelaispolitiikka kulki teitä, joita me olimme availleet.

Kun nyt seuraan aikamme nuorten saamelaisaktivistien ja radikaalien puuhia, huomaan, miten he, aivan kuten me aikanamme, ovat sokeita omien tilanneanalyysiensa ja niiden pohjalta vedettyjen johtopäätöstensä heikkouksille. Ehkä jokainen nuorten sukupolvi on tuomittu käymään tämän lävitse, lankeamaan samaan radikalismin kuoppaan, jossa näkökulma kapenee ja kyky aitoon itsekritiikkiin häviää - ja huumori ja itseironia yleensä sen mukana.

Mielenkiintoista on panna merkille se, että nykyiset saamelaiset opiskelijat ja älymystö eivät ole muotoilleet vaatimuksiaan kovinkaan selkeästi; levottomuuksien taustoista ja päämääristä ollaan eri mieltä. Olen itse tulkinnut levottomuuksien syyksi mm. sen, ettei ole löydetty tämän päivän olemassaololle tarkoituksellisuutta. Tämän päivän saamelaiset eivät taistele jokapäiväisestä leivästä yhtä ankarasti kuin aikaisemmat sukupolvet, vapaata aikaa on enemmän ja tietojen hankkimiseen on entistä paremmat mahdollisuudet; koulutus lisää tietoa, ja me saamelaiset voimme eläytyä aikamme tapahtumiin joukkotiedotusvälineiden kuvausten avulla. Nämä seikat ovat muovanneet uuden saamelaissukupolven, jolla on omat henkiset ja inhimilliset tarpeensa ja jota hallitsee levottomuus, koska se ei ole löytänyt tyydyttävää tarkoituksellisuutta elämälleen. Näitä nuoria ei ole helppo ymmärtää, eikä sen vuoksi ole omituista, jos vanhemmat välistä torjuvat heidän ajatustensa mielettöminä ja hämmentävinä.

Mutta näin ei pitäisi tehdä. Meidän saamelaisten rikkaasta kulttuuriperinnöstä nuorison pitäisi tulevaisuudessa pystyä ammentamaan elämän sisältö. Meidän saamelaisten olisi pitänyt jo paljon aikaisemmin oivaltaa, että Pohjoismaiden yhteiskuntien kehitys tulee välttämättä luomaan uuden saamelaisen ihmistyypin, jolla on vanhempien sukupolvien tarpeista poikkeavat henkiset ja inhimilliset tarpeet. Vaikka nuorilla kellokkailla onkin tapana puhua itsensä lämpimiksi ainutlaatuisen saamelaisen perinteen puolesta, varsinkin sosiaalista mediaa seuraamalla käy ilmiselväksi, että entinen ei palaa, vaan se väistyy uuden tieltä myös Saamenmaalla. Kun tiedostamme tämän, meidän on itsemmekin tehtävä jotakin eikä vain syytettävä valtaväestöä meidän ongelmistamme. Meidän on yritettävä ymmärtää saamelaisten uusia tarpeita ja yritettävä toimia välittäjinä niiden näyttämiseen siinä missä se on mahdollista.

Tehtävä ei ole helppo. Henkisen tarpeen - luulen sen olevan osa ongelmaa - hyväksi on sangen vähän tehtävissä. Henkisiä tarpeita on kauan toteutettu uskonnon kautta, mutta sen määrättyjen muotojen noudattamisesta - lähinnä perinteitä seuraten - huolimatta me saamelaiset olemme jo pitkälti vieraantuneet uskonnosta ja sen vertauskuvista. Eikö sitten kulttuuritoiminta voisi tarjota saamelaisnuorille sitä elämän sisältöä, mitä se etsii? Saamelaiskulttuuripolitiikka on kaikissa Pohjoismaissa innokkaan kiinnostuksen kohteena ja se pyrkii saattamaan saamelaistaiteen myös valtaväestön ulottuville. Tämä pyrkimys on hyvää tarkoittava ja jokseenkin harmiton, mutta luulen, että se perustuu väärinkäsitykseen. Epäilen sitä, tulisiko valtioiden uhrata siihen tarkoitukseen enemmän rahaa kuin mitä ne nykyisin uhraavat. Summat ovat huomattavia eikä tuloksista ole paljoakaan tietoa. Mitään leikkauslinjaa en kannata, mutta aina voi pohtia mihin varoja suunnataan ja mitä niillä saadaan aikaan.

Kohti yleissaamelaista yhteistyötä

Kansallisissa puitteissa näyttävät uuden sukupolven mahdollisuudet elämän henkisen sisällön löytämiseksi olevan rajoitetut. Inhimillisyyden lisäämiseksi näyttää sen sijaan avautuvan mahdollisuuksia, jotka ansaitsevat perusteellista pohdintaa. Ajattelen demokratiaa ja oikeutta osallistua päätöksentekoon; nämä ideat ovat olleet esillä ja saamelaisnuoriso on esittänyt niitä kohtaan suurta kiinnostusta ja halua päästä mukaan. Ehkäpä näitä ideoita ei pitäisi kuitenkaan ryhtyä vielä ainakaan ahdasmielisesti ummessa silmin määrittelemään. Ei ole lainkaan varmaa, että annetut nimitykset vastaisivat käytännössä juuri niitä menettelytapoja, joihin kehitys vähitellen johtaa.

Ei kai ole liian optimistista toivoa saamelaisjärjestöjen pystyvän hallitsemaan nämä uudet ongelmat. Näillä saamelaisjärjestöillä on Pohjoismaissa käytettävänään yhä useampia hyvän teoreettisen ja käytännön koulutuksen saaneita saamelaisia, jotka ovat hyvin usein osoittaneet kelpoisuutensa ja viisautensa.

Sen sijaan etnisten ja statuksettomien saamelaisten pääseminen tasatahtiin on vaikeampaa, niin tärkeää kuin tämä onkin tulevaisuutta ajatellen. Tämä jako on rakennelmana epäonnistunut ja osapuolten on vaikeata asennoitua näkemään poliittinen toiminta jonakin muuna kuin perinteisten ideologisten ohjelmien ja vastakohtaisuuksien kyllästämänä. Menettäisimme äänestäjiä, ne puolustautuvat, eivätkä näytä tietävän, että suuri osa äänestäjistä on menettänyt uskonsa nykyiseen saamelaisideologiaan.

Voi kuulostaa tällä hetkellä utopialta, mutta minä en pitäisi aivan mahdottoma sitä, etteivätkö etniset ja statuksettomat saamelaiset löytäisi saamelaisuuteen johtavan yhteisen tien. Jos eri yhteisöt järjestäytyisivät tahollaan, kukin yhteisö saisi elää ja toimia ilman pelkoa siitä että sen itselleen vieraiksi tuntevat ihmiset tunkisivat joukkoon. Pois jäisi myös pelko siitä että yhteisön ulkopuoliset päättäisivät kuka kuhunkin yhteisöön kuuluu, ja siitä, että ulkopuoliset päättäisivät ja puhuisivat yhteisön puolesta ja edustaisivat sitä. Tältä pohjalta on rakennettavissa keskusteluyhteys ja yleissaamelainen yhteistyö.

Ennen kuin jätän tämän aiheen, haluan kommentoida saamelaisten demokratian ja päätöksenteko-oikeuden laajentamisvaatimuksia. Jos me onnistumme toteuttamaan nämä ajatukset taloudessa ja politiikassa, me voimme luoda jonkinlaisen vastapainon sille vallankeskitykselle, joka niin kuin me kaikki tiedämme, vääjäämättömästi uhkaa nykyaikaista yhteiskuntaa jossa ja jota monet saamelaiset pelkäävät. Kansainvälinen toiminta noudattaa paljolti samoja malleja kuin kansallinenkin. Ja kansainvälisessä toiminnassa on taipumusta taloudellisen vallan keskitykseen. Siltä saamelaisalueet ovat toistaiseksi säästyneet - ellei sen ilmentyminä pidetä vaikkapa lähipalveluiden häviämistä ja luonnonvaroja himoitsevien suuryritysten tunkeutumista Saamenmaalle.

On muistettava, että näin EU:n aikana kansainvälinen politiikka pyrkii entistä suurempien talouskokonaisuuksien luomiseen, mutta tässä suhteessa on onneksi edistytty pienin askelin. Tuskin kukaan kuitenkaan uskoo aivan tosissaan Pohjoismaiseen saamelaishallitukseen, jolla olisi sananvaltaa talousasioihin. Pohjoismaiset valtiot ovat sen verran vanhoja, etteivät ne pysty luopumaan kansallisvaltion periaatteesta, joka on sangen olennainen osa niiden rakenteesta. Ja jos kansallisvaltioajattelusta joskus luovuttaisiinkin, se taitaisi johtua muista syistä kuin yhtenäisen Pohjoismaisen saamelaishallinnon luomisen tarpeesta.

Toisaalta jos kaikkien Pohjoismaiden saamelaisalueet käsittävää yhteistä Saamenmaata ei käsitetä etnisesti puhdistettuna alueena, sillä on ehkä tehtävänsä ja tulevaisuutensa. Kannattaa kuitenkin pysyä realistina - vaikka tätä tavoitetta hehkutetaan saamelaiskonferensseilla, kansalliset erot tahtovat näkyä pienimissäkin asioissa kun kunkin maan saamelaiskäräjät ottavat niihin oman kantansa.

Rauha ja turvallisuus

Turvallisuuden tarpeeseen törmäämme kansainvälisellä tasolla turvallisuus- ja aseistariisuntapolitiikassa. Näillä alueilla käynnissä olevat kriisit paljastavat valitettavasti liiankin selvästi, että meidän aikakautemme on vieläkin sotaisempi kuin aikaisemmat. Kansainvälistä politiikkaa leimaa vallankeskitys. Itse asiassa molemmat perinteiset suurvallat, samoin kuin nykyinen Kiina, päättävät sodasta ja rauhasta. Saamme olla onnellisia, että ne pystyvät näkemään suursodan hirvittävät seuraukset ja sen vuoksi haluavat - toivottavasti - rauhan säilyvän.

Meidän saamelaisten on kaikin käytettävissä olevin keinoin pyrittävä olemaan mukana rakentamassa rauhalle tähänastista vakampaa perustaa, vaikka se Ylä-Lapin tapahtumien ja kehityksen viimeisimmän suuren pettymyksen taustaa vasten näyttääkin turhalta ja toivottomalta. Siihen on kuitenkin pyrittävä kaikilla tasoilla ja mahdollisimman laajalta pohjalta. Maaliin on tietysti vielä pitkä matka ja se tie tulee olemaan hankala, sillä onnistumisen ehtona on, että monta tällä hetkellä ratkaisematonta ongelmaa on ensin ratkaistava.

Sikäli kuin tiedän, ei Pohjoismaissa ole koskaan epäröity osallistua tämän kaltaiseen kansainväliseen työhön. Omien maittemme taloudellinen kehitys edellyttää ilman muuta, että saamelaisetkin voivat osallistua Pohjoismaisssa toimivien talousjärjestöjen toimintaan. Näissä asioissa saamelaisten vaikutusmahdollisuudet ovat pienet erityisesti turvallisuuspolitiikan osalta; super- ja suurvaltojen kannanotot ratkaisevat säännöllisesti elintärkeät kysymykset.

Tässä yhteydessä ei pidä unohtaa, että joukkotiedotusvälineitten ansiosta maailman yleiselle mielipiteellä on asioiden kulkuun suurempi merkitys kuin milloinkaan aikaisemmin; me saamelaiset olemme itse muokkaamassa tuota mielipidettä. Pohjoismaat tunnetaan maltillisten poliittisten kantojen esittäjinä ja tästä suurvallat ovat kiinnostuneita.

Minusta näyttää selvältä, että saamelaisten aktiivisuus jo sinänsä synnyttää vastavoimia vallankeskitykselle tässä tilanteessa. Toiminnan alueen valitseminen on tärkeätä, mutta luottamuksen herättäminen on tärkeämpi kuin huomion herättäminen. Vaikka jokin ongelma olisi hyvinkin näkyvissä julkisuuden valokeilassa, saamelaisten ei pidä mennä antamaan neuvoja ohjeita vain sen vuoksi, että pääsisivät esiintymään, ellei heillä ole riittävää asiantuntemusta ongelman arvioimiseen. Varsinkaan saamelaiskäräjien ei pitäisi tehdä sellaisia esityksiä, joita ei voida käytännössä toteuttaa. Se vain vahingoittaa käräjien arvovaltaa ja sen asemaa saamelaisten itsehallintoelimenä. Saamelaisten ei pidä antautua toimekkaiksi vain toimeliaisuuden vuoksi, poliittista elämää aina välistä hallitsevan pelkän puheliaisuuden innostamina.

Saamelaisnuoriso voisi ehkä juuri tällaisessa kansainvälistä rauhaa ja kansallista demokratiaa edistävässä toiminnassa saada olemassaolon tarkoituksellisuuden tunnetta, mitä se tuntuu omissa valtioissaan - Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa - kaipaavan. Ehkä silloin alettaisiin nähdä demokratian todellinen merkitys eri Pohjoismaissa asuvien saamelaisten keskuudessa. Uskallanpa ennustaa, että kiihkonationalistisen saamelaisrummun paukuttelun tarve jäisi samalla ihan luonnostaan vähemmälle.