YK:n ihmeoikeuskomitean hiljattain julkistettu moite Suomen valtiolle osoittaa saamelaiskiista, että YK:sta ei ole kiistan ratkaisijaksi. Tähän johtopäätökseen olen päätynyt sen kokemuksen turvin, johon sisältyy mm. työni Sapmelas-lehden toimittajana ja saamelaisten valitseman luottamusmiehenä vuodesta 1975 lähtien. Tuon kauden jälkeen en ole vain seurannut saamelaispolitiikkaa vaan myös osallistunut siihen aktiivisesti monin tavoin. Oma näkökulmani pohjautuu asioiden seuraamiseen, suoriin tai sosiaalisen median kautta tapahtuvaan yhteydenpitoon. Kyseessä on siis osallistuvaan havainnointiin ja asiakirjoihin pohjaava näkökulma ilman sen kummempaa tieteellistä, akateemista viitekehystä. Kun saamelaistutkijoiden joukossa on vaadittu jopa alkuperäiskansojen perinteisten tiedonhankintamenetelmien tunnustamista tieteen piirissä tasa-arvoiseksi tiedon hankkimis- ja analyysimenetelmäksi, aivan tavalliselle saamelaiselle elämänkokemuksellekin voisi ehkä antaa jonkinlaista arvoa.

Vaikka en siis ole sen enempää akateeminen tutkija kuin shamaani, uskallan sanoa että suurin eteenpäin suuntautuvan saamelaisten elinolojen parantamiseen tähtäävän yhteistyön esteeksi on osoittautunut asutushistoriaan perustumaton saamelaismääritelmä ja siihen liittyneet historian tulkinnat. Tiedän mistä puhun. Olen aiemmin elänyt 27 vuotta Inarissa ja inarinsaamelaisiin kohdistuva viha niin omalta kuin muidenkin saamelaisten osalta oli tuolloin liki tuntematon tekijä; toki esiintyi tietynlaista vierastamista, joka sekin väheni ajanoloon. Tätä taustaa vasten minulle on ollut suuri yllätys kun saamelaiseliitti alkoi kutsua inarinsaamelaisia suomalaisperäisten uudistilallisten jälkeläisiksi. Toki inarinsaamelaisetkin ovat solmineet seka-avioliittoja, mutta samalla lailla tällaisia on solmittu myös pohjoissaamelaisten keskuudessa. Inarinsaamelaisten neutraali toteaminen omakieliseksi- ja kulttuuriseksi yhteisöksi laajemman saamelaisuuden osana olisi ollut tervetullutta ja tosiasioita vastaavaa. Mutta tavoitteeksi otettiinkin inarinsaamelaisten rajaaminen kokonaan saamelaisuuden ulkopuolelle, silloinkin kun saamelais-käsitettä käytettiin sen laajimmassa merkityksessä. Tämä uusi saamelaisryhmien väliseen vuorovaikutukseen kielteisesti vaikuttava historianäkemys oli täysin toinen kuin mihin Suomessa olin aikaisemmin tottunut.

Seurattuani saamelaispoliitikkoja heidän keskuudessaan olen voinut havainnoida kuinka syvä heidän antipatiaansa inarinsaamelaisia ja "lantatalaisia" kohtaan on. Kuunneltuani molemmilta puolilta loputtomia tarinoita jopa vuosisatojen takaisista vääryyksistä tulin vähitellen siihen vakaaseen käsitykseen, että saamelaispoliittiset ihanteet voi tämän sukupolven osalta valitettavasti unohtaa.

Inarinsaamelaisten historian vähättelyn vimma käy ymmärrettävämmäksi, kun tajuaa että kyse ei ole tieteen ja yleisemminkin ihmiskunnan kehitykseen kuukuvasta jatkuvasta historian uudelleen kirjoittamisesta vakavan tutkimuksen kautta hankittujen uusien tietojen perusteella ja niiden pohjalta vedetyistä johtopäätöksistä. Ei, tässä on kyse historiarevisionismista, ammattihistorioitsijoiden keskuudessa huonomaineisesta historian puoskaroinnista, jonka tavoitteena ei ole historian selventäminen vaan sen hämärtäminen. Ironista historianvääristelyn kannalta on ollut myös se, että inarinsaamelaisten historiallisen olemassaolosta keskustelleessa johtavien saamelaispoliitikkojen kanssa saa kuulla heidän suustaan, että inarilaiset ovat suomalaisia. Samalla heihin liittyvät historialliset faktat pyritään kieltämään. Tämä alkaa olla liian läpinäkyvää.

Saamelaisideologialla ja politiikalla on tässä asiassa vuorovaikutussuhde - toisaalta poliittisia päämääriä edistetään ideologian avulla ja toisaalta se omaa päivänpoliittisia vaikutuksia. Mielestäni erityisesti Inarissa ja Enontekiöllä ideologia on parina viime vuosikymmenenä osaltaan kiristänyt eri ryhmien välejä. Myös ulkoisilla tekijöillä on ollut vaikutuksensa.

Etnopolitisoitu historia

Omien kokemusteni mukaan edes tieteessä ei ole yhtenäistä käsitystä Ylä-Lapin historiasta. Näkemykset eroavat esimerkiksi siinä ketkä ensin asuttivat Ylä-Lapin, milloin ja miten syvä yhteys alueensa ensin asuttaneilla inarinsaamelaisilla on nykyisiin alueella asuviin pohjoissaamelaisiin ja kolttiin. Inarinsaamelaiset näkevät oman kulttuurinsa ja kansallistunteensa kehtona, alueelle muuttaneet pohjoissaamelaiset yrittävät omaa alkuperäisyyttään korostaa vetoamalla ILOn sopimukseen, jota tulkintaa alueensa asutushistoriasta tietoiset inarinsaamelaiset eivät voi hyväksyä.

Eri aikoina on historiaa moninaisesti politisoitu esimerkiksi esittämällä uudenlaisia tulkintoja vanhoista kansallisista kertomuksista. Historia voi poliittisten tarkoitusperien ajamiseksi olla hyvä väline halutunlaisen politiikan oikeuttajaksi tai velvoittajaksi. Tällöin myös saatetaan unohtaa aikaperspektiivi - aiempia etnisiä ryhmiä tai kansoja voidaan käsitellä nykyaikana samoin termein, ottamatta huomioon muutosta, joka koskee kansojen sekoittumista ja kehitystä ylipäätään.

Vielä suuremmaksi näkemyserot tulevat ns. tavallisten kansalaisten tasolla kun käsityksiin tieteellisistä - ja jo sinällään kiistanalaisista faktoista - sekoittuu aineksia myyteistä, legendoista ym. aikojen kuluessa värittyneistä tarinoista. Kansankerroksissa omakohtaiset kokemukset kuitenkin jatkavat eloaan.

Yksi syy pohjoissaamelaiseen historianäkemykseen löytynee historian tietoisesta manipuloinnista kansallisen yhtenäisyyden nimissä. Tästä on hyvä esimerkki pohjoissaamelaisten saamelaiskäräjissä toteuttama inarinsaamelaisten syrjintä. Kuinka kauas historiaan etninen vihanpito pohjoissaamelaisten ja inarinsaamelaisten kesken ulottuu? Se on yllättävän lyhyt aika, ehkä noin 10-15 vuotta. Historianäkemyksen yksi elementti on viholliskuva. Pohjoissaamelaiset näkevät inarinsaamelaisten vaatimuksineen vesittävän heidän valtatavoitteensa saada Inarin lapinkylän historialliset alueet hallintaansa.

Kapseloitumista vuorovaikutuksen sijaan

Ylä-Lapin etnisillä ryhmillä on sekä yhteinen ja erillinen historia, se kumpaa painotetaan riippuu kulloisistakin poliittisista virtauksista. Ylä-Lapin kiista on johtanut kapseloituvaan suuntaan. Etnisen vuorovaikutuksen kannalta on huolestuttavaa on, että tällainen kapseloituva kehitys on edelleen voimistumassa. Erityisen hyvin tämä on nähtävissä Suohpanterror-tylisen viharetoriikan ja väkivaltakuvaston nousussa. Viimeisten 20 vuoden aikana Suomen valtion on polttanut suuria summia itse luomansa keinotekoisen alkuperäiskansakiistan ratkaisemiseksi, mutta monikulttuurisen saamelaisen yhteiskunnan luomisessa on epäonnistuttu surkeasti.

Aiemmin monikulttuurinen alue on muuttunut yhä nationalistisemmaksi, kuitenkin niin että varsinainen kansallinen identiteetti puuttuu ja tilalla yritetään rakentaa yleistä pohjoissaamelaista identiteettiä. Ennen saamelaiskäräjälain säätämistä Ylä-Lappi oli monikulttuurinen, nyt etniset yhteisöt yrittävät kapseloitua omille alueilleen. Jopa samassa kylässä lapset laitetaan oman yhteisönsä päiväkotiin, joissa monikulttuurisuuden tilalla kukin etninen ryhmä pyrkii vahvistamaan (manipuloimaan) oman ryhmänsä identiteettiä kullekin ryhmälle muokattujen opetusohjelmien ja koulukirjojen avulla. Jos ei tähän opetukseen ja indoktrinoivaan pedagogiikkaan ole elimellisesti liitetty monikulttuurisuuskasvatusta, ollaan hyvin vahingollisella ja jopa vaarallisella tiellä. Jokaisen kieli- ja kulttuuriryhmän tulee voida olla iloinen ja ylpeä itsestään, mutta pohjimmiltaan tärkeintä on ymmärtää, että kaikilla ryhmillä ja jokaisella yksilöllä on arvonsa, ja että erilaisuus on rikkautta ja myönteinen voima, eikä oikeuta minkäänlaiseen syrjintään suuntaan eikä toiseen.

Tarvitaanko totuuskomissiota

Itse alan taipua pitämään totuuskomission kaltaista menettelytapaa käyttökelpoisena tapana lähestyä näitä asioita. Oikeus- tai totuuskomissio voi terävöittää traumatisoivien tapahtumien kuvaa ja tämän kautta nostaa pinnan alle työnnettyjä kipeitä asioita toivottavasti kypsemmän yksilön ja yhteisön käsiteltäväksi. Totuuskomission työskentelyssä kaikkien osapuolten on kuitenkin päästävä vapaasti saman pöydän ääressä tuomaan esiin omat näkemyksensä. Kannattaa muistaa, että totuuskomissioita on useimmiten kutsuttu totuus- ja sovintokomissioiksi. Jos tarkoituksena on vain uuden foorumin synnyttäminen jo liiankin tuttujen syytösten ja valheiden julkiselle tuulettamiselle on parempi luopua hankkeesta. Hirtehisesti voisi sanoa että sellaisen propagandakomission puuhanaisten- ja miesten olisi syytä antaa sanan levitä keskuudessaan: "Keskeyttäkää operaatio, meidät on paljastettu!" Mutta jos totuus- ja sovintokomissio on tarkoitus rakentaa kokoonpanonsa ja työnsä puolesta nimensä veroiseksi, se voi olla mitä tervetullein uusi avaus. Mikään helppo tie se ei tule olemaan.

Historia tulevaisuuden muokkaajana

Tällä hetkellä poliittisella ylätasoilla neuvottelut ja yhteistyö pohjois- ja inarinsaamelaisten ryhmien välillä ylipäänsä ovat olemattomia, mutta ruohonjuuritason kyky keskinäiseen vuorovaikutukseen loisi pohjaa rauhanomaiselle yhteiselolle tulevaisuudessa. Itse rinnastan aidon kulttuurien välisen yhteistyön sekä aitoon eri etnisten ryhmien väliseen yhteistyöhön että laadukkaaseen rauhanrakentamiseen. Sen peruselementtejä ovat mm. ratkaisun etsiminen paikallisten osapuolten suorien ja aitojen neuvottelujen ja keskinäisen kompromissin tai sopimisen kautta.

Tällä hetkellä näyttää olevan niin, ettei saamelaiskäräjillä ole tarvetta todellisiin neuvotteluihin. Lopputulemaksi näyttää jäävän jäädytetty konflikti, mutta ei kestävää rauhan olotila. Osapuolet keskenään voisivat halutessaan ratkaista kiistansa osin samoin lähtökohdin ja päättää sietää toisiaan. Parhaimmillaan rauhansopiminen voi luoda pohjaa rauhanomaiselle vuorovaikutukselle ja etenemiselle monikulttuurisuuden sietämistä kohti. Kun asenteisiinsa lukkiutuneet osapuolet siirtyvät monologeista tai debatista dialogiin, voi vuorovaikutteisuus aikaansaada edes jonkinasteista yhteistä näkemystä historiasta, ja rauhanrakentaminen alkaa ja johtaa pysyvään rauhaan. Tulevaisuuden näkökulmasta meidän nykyaikaamme tullaan parhaassa tapauksessa ihmettelemään päätä puistaen; Oliko tuo vihanpito tosiaankin tarpeen?

Kokemus muualta maailmasta on osoittanut, että harvoin ulkoa pakotetut rauhansopimukset ovat johtaneet pysyvään rauhaan. Rauha saavutetaan vain silloin kun se pohjautuu pitkäaikaiseen konfliktin osapuolten ruohonjuuritason toimintaan, koulutukseen ja tutkimustiedon laajaan hyväksikäyttöön. Suurimpana erona perinteisiin menetelmiin näen prosessin myötä tapahtuvan laajan - ja eliitin ulkopuolisten - paikallisten osapuolten tottumisen toistensa sietämiseen ja laajan sitoutumisen mahdolliseen prosessin myötä muotoutuvaan realiteettiin.

Etnisen ryhmän kollektiivinen muisti historiallisista toisen etnisen ryhmän tekemistä vääryyksistä saa reaaliaikaisen konfliktin tuntumaan historian jatkumolta. Historianäkemys tai pikemminkin myytit menneistä, ehkä kuvitelluistakin tapahtumista saattavat rajoittaa ratkaisujen etsinnän ja tulevaisuuteen suuntautuvan näkökulman.

Mielestäni pysyvämmän rauhan rakentaminen on mahdollista vain alhaalta ylöspäin suuntautuvana pitkällisenä oppimisprosessina. Esimerkiksi pohjoissaamelaisten ja inarinsaamelaisten rinnakainelo nykytila on hyvin hauraalla pohjalla sen pohjautuessa molemmin puolin vain ylätason poliitikoiden intresseihin, samalla kun syvät kansankerrokset omaavat syviä epäluuloja ja vihamielisiä asenteita toisiaan kohtaan. Ja miksipä eivät omaisi, kun eräät poliittiset johtajat sellaisia jatkuvasti kylvävät.

Nähdäkseni vasta kun henkilökohtaiset tuntemukset ovat viilentyneet ja faktat lähi- ja pidemmänkin historian myyttien taustalla terävöityneet, ja kun pidempiaikaisella etnisten ryhmien vuorovaikutuksella aiempi viholliskuva on laimennettu, vasta tällöin eri etnisten ryhmien ja yksilöiden on mahdollista vapautua rajoituksistaan yhteisellä tiellä kohti yhteiskuntarauhaa.