Näin 75-vuotispäivänäni on aika katsoa minkälaiseksi jää nykyisenkaltaisen saamelaiskäräjien politiikan saldo. Millä tavalla meidän tulisi kuvata, ymmärtää ja selittää niitä ihmisiä jotka ovat olleet mukana Ylä-Lapin kiistaan liittyvissä tilanteissa ennen ja nyt?

Todellisuudessa on helpompi esittää kysymyksiä kuin löytää vastauksia. Syventyminen nykyään saatavissa oleviin asiakirjoihin ja muuhun arkistomateriaaliin merkitsee syventymistä yhteen ihmisen synkimmistä ja pimeimmistä puolista; tietämättömyyteen, manipuloimiseen ja manipuloitavuuteen.

ILOn sopimuksen ratifioinnin piti olla läpihuutojuttu, jolla Suomi olisi pessyt kasvonsa saamelaisten kohtelussa. Miksi näin helpoksi kuvattu juttu ei sittenkään hoitunut? Aineistosta nousevat esille ILOn sopimuksen vastustajien - tai pikemmin sen välittömän läpinuijimisen vastustajien - rohkeus. He uskalsivat nostaa esille mitä saamelaisten asiaa kapean ryhmän etu- ja valtapolitiikan näkökulmasta ajavien selittämätön ahneus, pahuus, häikäilemätön kyynisyys ja vaikeasti ymmärrettävä välinpitämättömyys olisivat aiheuttaneet ennen kaikkea inarinsaamelaisille. Sellainen olisi ennen pitkää saattanut inarinsaamelaisen yhteisön tuhon partaalle. Kun inarinsaamelaisten jakama valistus alkoi levitä, sivustakatsojien tieto hankkeen syrjivästä olemuksesta karttui. He ymmärsivät, että jos he olisivat jatkaneet hyväntahtoisten hölmöjen roolissaan, he eivät enää olisi sivustakatsojia, vaan heistä oli tulossa heitä sortavan historian osanottajia, tietoisia kanssatoimijoita.

Onneksi inarinsaamelaisista löytyi uskallusta ja rohkeutta tarttua historian ohjauspyörään. Edellinen eduskunta pysäytti ILOn sopimuksen ratifiointihankkeen. Se kaatoi myös silloisen hallituksen esityksen saamelaiskäräjälain muuttamiseksi. Molemmat päätökset eduskunta teki viime metreillä kahdessakin merkityksessä. Kabinettityönä valmisteltu esitys saamelaiskäräjälain muuttamiseksi kaatui viime metreillään, ja molemmat päätökset silloinen eduskunta teki vaalikauden viimeisten päätösten joukossa.

Hyvä niin. Ylä-Lapissa nähtiin jälleen kerran, että pitemmän korren vetävät ne jotka tajuavat, että pohjimmiltaan on kuitenkin kyse moraalista, ystävyydestä, solidaarisuudesta ja päättäväisestä taistelusta totuuden puolesta.

Ylä-Lapissa kysymys on myöskin politiikan välinpitämättömyydestä, jota puolustetaan moraalittomuuteen perustuvalla reaalipolitiikalla liittoutumalla metsähallituksen kanssa. Stalin lienee joskus sanonut, että sodassa hän tekisi tarvittaessa kauppoja paholaisen ja tämän isoäidin kanssa. Vaikka Ylä-Lapissa on liioitellen puhuttu metsäsodista, sodassa ei olla. Metsähallitus ei ehkä liioin ole Lapin luonnon ja luonnonvarojen isännöitsijänä ollut itsensä piru, vaikka aika läheltä liippaa monessa asiassa.

Saamelaiskäräjien tarjoilemat faktat osoittavat kuinka saamelaiskäräjät on tehnyt historian vastaisia tulkintoja. Puheenjohtaja ja hänen lähipiirinsä ovat kuitenkin tienneet koko ajan totuuden ja sen, että nykyinen alkuperäiskansa määritelmä lepää sortuvien jalkojen päällä. Saamelaiskäräjien esittämänä inarinsaamelaisten maihin kohdistuva vaatimus "Saamelaisten maat takaisin saamelaisille" on totuuteen perustumaton. Sellaista totuutta ei ole, vaikka aiheesta on julkaistu monia tieteellisiä tutkimuksia kuten sellainenkin kuin "Saamelainen kiinteistö oikeudessamme". Kauniilta kuulostava, mutta todellisilta tarkoitusperiltään kiero ja katala vaatimus maiden "palauttamisesta" on kentällä myrkyttänyt kymmenien vuosien ajan ihmisten välisiä suhteita Ylä-Lapissa.

Kaikki eivät valitettavasti ottaneet opikseen saamelaiskäräjien näkökulmasta myttyyn menneistä ILOn ratifiointihankkeesta ja saamelaiskäräjälain uudistamishankkeesta. Vaikka täydellinen ojaan suistuminen estettiin siltä kertaa, käräjien johdon politiikkaa ei vielä saatu käännettyä toiseen suuntaan. Oikeudenmukaisuutta tavoittelevilla ei ole varaa laakereilla lepäämiseen. Tällä hetkellä ollaan virittelemässä uudelleen liikkeelle saamelaiskäräjälain uudistusta, josta pahimmassa tapauksessa voi tulla vähintään yhtä syrjivä kuin saamelaiskäräjien yhdessä oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin kanssa kyhäämä edellinen esitys oli. ILOn sopimuksen ratifiointi ei ole täydellisesti poissa päiväjärjestyksestä, vaan kansainvälisen sopimuksen ratifiointiesityksille ominaisesti se on jäänyt ikään kuin lepäämään. Lisäksi totuus- ja sovintokomissiohanke etsii lähtökuoppiaan.

Saamelaiskäräjät on halunnut itse kirjoittaa ja hallita saamelaisten kulttuurimuotojen ja saamelaisen asutuksen historiaa, ja tähän liittyen suomalaisten uudisasukkaiden asutushistoriaa. Yksi tavoite on ollut leimata Suomen Lapin todellinen alkuperäiskansa - kalastaja- ja metsälappalaiset - suomalaisten uudisasukkaiden jälkeläisiksi. Kun tutkimus on olennaisella tavalla tarkentanut kuvaa siitä, miten kehitys ja asutus todella tapahtuivat, saamelaiskäräjät ovat vimmaisesti torjuneet nämä tutkimustulokset. Tällainen historian vääntäminen ja väärinkäyttö ei ole mitenkään ainutlaatuinen tapahtuma. On helppo luetella muita vastaavia kehityskulkuja, joihin ihminen on politiikan, ideologian ja vallan nimissä syyllistynyt. Kestäviä suhteita ei voi rakentaa valheen pohjalta, koska valhe erottaa ihmiset, kansat ja jopa hyvätkin naapurit toisistaan. Valhe herättää vihaa, katkeruutta ja usein se on väkivallan airut.

Usein yhteiskunnallisessa keskustelussa epärehellisyyden käsittely ja ymmärtäminen ovat olennaisempaa kuin rehellisyyden. Johtuuko se ihmisen tavasta käsittää asioita vai mistä, mutta ihminen tai hänen ajattelunsa ei ole täydellistä. Käsittäminen on inhimillistä ja epätäydellistä. Sitä on monen vaikea tunnustaa.

Totuuden kääntöpuoli on epärehellisyyden alaan kuuluva valhe, vääristäminen tai perusteeton salailu. Salailu taas kattaa olennaisuuksien sivuuttamisen siinä kuin pahan tahdonkin tosiseikkojen sivuuttamisessa tai välittämättä jättämisessä. Tieteellisesti tutkitun tiedon ohittaminen surutta ja seurauksista välittämättä ei ole ominaista vain saamelaiskäräjille. Sama vika ja pahe näkyy vaivaavan myös Suomen valtiota ainakin saamelaisasioissa. Yhteiskunnallisen keskustelun vähimmäissääntönä pidetään sovellettavien sääntöjen samuutta ja omien kantojen perustelemista. Demokratiassa ei ole oikeaa keskustelua, jos se on yksipuolista, tai jos osapuolet eivät tunnusta todettuja tai tutkittuja tosiasioita. Valtio ei voi eikä saa osallistua sellaiseen.

Perustuslain 29 § kuuluu: "Kansanedustaja on velvollinen toimessaan noudattamaan oikeutta ja totuutta. Hän on siinä velvollinen noudattamaan perustuslakia, eivätkä häntä sido muut määräykset." Totuusvelvoite on selkeä. Lause "Hän on siinä velvollinen noudattamaan perustuslakia, eivätkä häntä sido muut määräykset" ilmaisee, että ainoa kansanedustajaa sitova lakinormi hänen varsinaisessa edustajantyössään on perustuslaki. Mikä silloin jää "oikeus- ja totuus" -ilmaisun "oikeuden" merkitykseksi? Kysymykseen voisi ehkä hakea vastausta nykyisen perustuslain tai sen edeltäjien esitöistä. Olaus Petrin 1500-luvulla kokoamista Tuomarinohjeista on sanottu oikeusministeriön julkaisemassa esitteessä, että ohjeita alusta loppuun leimaava piirre, joka muodostaa niiden hengen ja niiden sanoman syvimmän ytimen, on ehdoton velvoite tehdä oikein, palvella totuutta ja torjua kaikkea sitä, mikä on väärin. Kyse on siis velvollisuudessa pyrkiä yleisen oikeustajun mukaiseen oikeudenmukaisuuteen ja noudattaa totuutta.

Historiaa ei voi kirjoittaa uudelleen antamalla sille uusia tavoitteita tai tarkoituksia: siksi ILOn yleissopimuksen perusteella ei voida kirjoittaa kansallista historiaa uudelleen eikä sitä voi oikeudesta ja totuudesta erkaantumatta käyttää muuhunkaan vastaavaan tarkoitukseen. Yleissopimus ei myöskään luo kenellekään uusia oikeuksia vastoin sen edellytyksiä. Sellainen olisi monin tavoin perustuslain ja oikeusvaltioperiaatteen vastaista. Jokaisen olisi aihetta miettiä tätä puolta. Puhumattakaan siitä miten sellainen kohtelisi eri ihmisryhmiä.

Suomessa on kansallisena tapana antaa poliittisia lupauksia, sillä katsotaan, ettei rehellisyysvaatimus koske niitä. Outoa ajattelua kerrakseen. Erityisen vakava ongelma on, kun valtio ei välitä tutkitusta tiedosta ja tekemistään vääryyksistä esimerkiksi lappalaisten kielen tuhoamisesta ja ihmisten omaisuuden haltuun otosta vailla perusteita. Millainen on sellainen valtio, oikeusministeriönsä johdolla, joka ei välitä totuudesta vaan tukeutuu epärehellisyyteen ja myös valheeseen kieltämällä riippumattoman, tutkitun tiedon. Sen sijaan että pohtii totuus- tai sovintokomission asettamista, sen tulisi asettaa historiakomissio tutkimaan ja erittelemään valtion pahat ja väärät teot. Vaan ehkäpä tämä tulee esille osana totuuskomissioprosessia. Itselläni on yhtä sun toista kerrottavaa siitä miten minua yritettiin "suomettaa", ja niin on varmasti monilla muillakin yksittäisillä saamelaisilla. Silti haluaisin mielelläni kuulla myös miten asiantuntijat nykyään näkevät vaikkapa asutusliikkeiden ja maankäytön ja -omistuksen kehityksen, ja näiden osana minkä laillisen saantoketjun kautta Suomen valtio hankki omistuksensa Lapissa oleviin maihin, joita metsähallitus nyt valtion omina isännöi ja hallinnoi.

Mitä mieltä on politiikalla, joka ei tunnusta tosiseikkoja merkittävässä määrin, ja ajaa samalla pakkoratkaisuja puhtailla poliittisilla perusteilla? Tavallinen ihminen ei yleensä eksy kahdesti samassa paikassa, sillä ihminen toimii inhimillisesti epätäydellisesti, mutta paikantaa sijaintinsa havaitsemiensa tunnusmerkkien ja aiemman sisäisen tietonsa ja mallinsa mukaisesti täydentäen uudella tiedolla aiempaa virheellistä tai aukollista kuvaa. Poliitikkojen liukkaasti sujuva puhe ja saman toisto tappavat luovan, inhimillisen toiminnan ja ymmärryksen. Kukaan ei halua uskoa sitä, että tarkoitus olisi jollakin osapuolella vain tuhota tai vääristää tai pimittää totuutta. Kuitenkin tätä tapahtuu, ja poliitikot laskevat sen varaan etteivät he niin sanotusti narahda tai jää kiinni rysän päältä. Jos poliitikkojen annetaan jatkaa valheiden tiellä eikä sitä vastaan nousta, asiat menevät pahasti pieleen. Poliitikkojen arvokas tehtävä ei totisesti ole harhaanjohtaminen, vaan meidän luotsaaminen oikeaan suuntaan epävarmoissa ja sekavissakin tilanteissa, kohti parempaa tulevaisuutta.

Vaikka Ylä-Lapissa ei uhkaisi väkivalta, haluaisin antaa vanhan, koetun neuvon: Kokeilkaa välillä totuutta. Totuus, kipeinkin, vapauttaa. Se yhdistää. Se johtaa oikeudenmukaisuuteen. Se näyttää tietä sovintoon. Saamelaiskäräjät, sen nykyiset johtajat ja varsinkin nuoret saamelaispoliitikot seisovat nyt temppelin harjalla, tai jos ei haluta käyttää uskonnollista ilmaisua, tienhaarassa. Kaikki edellä mainitut hankkeet ovat kaikille saamelaisille tärkeitä, ja kaikki ne tietävät sekä uhkia että mahdollisuuksia. Niiden puitteissa on mahdollista lisätä saamelaisten keskeistä syrjintää, mutta myös mahdollista kehittää rakentavia ratkaisuja joilla kaikki saamelaisryhmät saavat oman äänensä kuuluviin ja pääsevät paremmin hallitsemaan omaa ympäristöään sen isäntinä ja emäntinä, kestävän käytön ja kehityksen periaatteen pohjalta. Tämä periaate sopii myös saamelaisryhmien ja niihin kuuluvien saamelaisten välisiin suhteisiin, ja verrattuna tähänastiseen se myös tuottaisi kauniita tuloksia.