Piirteitä saamelaisnationalismista
Olen huomannut, että suomalaisia saati saamelaisia ei tunneta maailmalla juuri ollenkaan. Kaiken kaikkiaan saamelainen kulttuuri tunnetaan huonosti myös Suomessa. Myös saamenkielen asema on kaventunut. Aloitteet saamenkielen elvyttämisestä ovat valitettavasti käytännössä jääneet juhlapuheiden tasolle. Yritykset maalata kuva saamelaisia alkuperäis- ja heimokansana ovat kylläkin toimineet suureen yleisöön käsin hälytyksen tavoin. Viesti sellaisenaan ei kuitenkaan ole uponnut tarkoitettuihin vastaanottajiin, koska kaikki vähänkin asiasta tietävät ovat perillä siitä etteivät saamelaiset ole viimeisten 300 vuoden aikana eläneet tyystin järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella ja muusta väestöstä poikkeavalla tavalla. Ennen kaikkea tiedetään tämän päivän saamelaisten elävän aika lailla samoin kuin muutkin kansalaiset. Saamelaisista ei siis saa tekemälläkään heimokansaa, puhumattakaan että heistä olisi erityisten suojelutoimien tarpeessa olevaksi alkuperäiskansaksi.
Herääkin kysymys, haluaako saamelaisten uusi sukupolvi jatkaa historian kirjoittamista tosiasioista piittaamatta. Tällaista politiikkaa ajavat saamelaisaktivistit ovat tipahtaneet itse luomaansa ansaan; mikään muu väestö ei korostaisi hölynpölyä, mikä ei ole totta. Koko touhu antaa ulospäin sellaisen kuvan, etteivät saamelaiset ole, miten sen sanoisi, normaaleja. Normaaleja he tietenkin ovat, mutta nyt puhun siitä kuvasta jonka he ovat onnistuneet luomaan itsestään ulkopuolisten silmissä.
Saamelaisten historia on pitkä
Suomen alkuperäisväestönä etnisten saamelaisten tarina on lyhyt, ristiriitainen ja sotkuinen. Suomalaisilla on kompleksinen suhtautuminen saamelaisiin. Liiallisesta saamelaishurmoksesta on päädytty nykyiseen tilanteeseen. Saamelaisten aseman parantaminen, kulttuurin vaaliminen ja kaikkien oikeutettujen vaatimusten ajaminen ovat tietenkin mitä tervetulleimpia asioita, mutta etnonationalismi on tuonut kuvaan mukaan hurmoksellisuutta muistuttavaa kiihkoa ja sellaiseen usein liittyvää näkökentän kapeutta, joka ei edistä noita tavoitteita.
Suuri yleisö on kääntämässä saamelaisten alkuperäiskansahössötykselle selkänsä. Etelän päättäjien ja median keskuudessa tunnetaan sympatiaa saamelaisia kohtaan, mutta tiedostetaan että kiihkeimpien aktivistien välittämä kuva saamelaisista ei perustu tosiasioihin. Sympatian takana on vaistonvarainen asettuminen sorrettujen puolelle ja nykyaikaiselle sivistyneelle ihmiselle kuuluva periaatteellinen myötämielisyys vähemmistöjä kohtaan. Sana sorrettu tulisi tosiasiat tuntien kirjoittaa lainausmerkkeihin, sillä sorto elää vain Saamelaiskäräjien propagandassa.
Saamelaisten kotiseutualueella Saamelaiskäräjiä pelätään tällä hetkellä sen ylimitoitettujen, historiaan perustumattomien maaoikeusvaatimusten johdosta. Vaikka vaatimukset eivät toteutuisi, pelkkä niiden olemassaolo häiritsee arkipäivän rauhaa pohjoisessa, ja jos ne toteutuisivat, se tietäisi katastrofia. Mahdotonta ei ole, että saamelaisten ihannointi tulee joskus taas muotiin, kunhan Saamelaiskäräjien ylilyönnit ovat siirtyneet historiaan. Mutta silloin siinä on mukana myös lappalaisuus.
Saamelaisten ja lappalaisten yhteinen menneisyys asettaa Saamelaiskäräjien politiikalle vaatimukset noudattaa sovinnon politiikkaa niin saamelaiskulttuurin eri ilmenemismuotoja edustavien ryhmien kuin alueen muun väestön kanssa. Tällä hetkellä statuksettomat saamelaiset ja muu väestö odottavat kuitenkin näyttöä siitä, että Saamelaiskäräjät on valmis edes neuvottelemaan heidän kanssaan. Joten tästä olisi ensin lähdettävä ennen kuin asia tuodaan eduskuntaan. Me olemme nähneet mihin oikotien tavoitelu johtaa.
Muu väestö pelkää saamelaiskäräjien pyrkivän määräilemään heidän oikeuksiaan ja elämää. Sen vuoksi pyritään rajoittamaan käräjien vaikutusvallan kasvua. Syynä näihin pelkoihin voidaan pitää saamelaiskäräjien aggressiivista vierasvihaa, julkista suomalaisvastaisuutta ja saamelaisjohdon kansalliskonservatiivisia painotuksia. Mahdollisesti ne sittenkin ovat olleet hätiköimällä tapahtuneen saamelaishallinnon synnytyksen jälkipolttoja.
Saamelaiskäräjien politiikkaa on viime vuosina arvosteltu niin oikealta kuin vasemmalta. Saamelaiskäräjien poliittisen johdon tulisi löytää viisasten kivi saamelaisten ja heidän verisukulaisten lappalaisten sisäisten ongelmien ratkaisemiseksi. Käräjien poliittisen johdon on pystyttävä poistamaan muiden pelot. Alkaa olla jo korkea aika opetella demokratian pelisäännöt. Käräjien johdon olisi rakennettava luottamusta puhumalla selkeää, yksiselitteistä kieltä. Jos se onnistuu, astuu saamelaiskäräjät pitkän harppauksen pois menneestä kohti sovinnon rakentamista.
Myöhäinen ja vaikea alku
Viimeisen parin vuosikymmenen aikana olemme tuon tuostakin törmänneet väittelyyn siitä milloin ja miksi Lapin historia kääntyi sellaiselle radalle, joka on johtanut pohjimmiltaan samaa väestöä edustavien saamelaisten ja lappalaisten väliseen järjettömältä tuntuvaan kiistaan. Tätä on kysytty ja kysytään melkein joka päivä.
Nykyiseen kiistaan johtaneet syyt olivat ilmassa jo ennen saamelaiskäräjälain säätämistä. Saamelaiskäräjälain säätämisen jälkeen etninen saamelaisväestöstä oli tullut lakisääteinen tosiasia. Ajatukseen rotupuhtaudesta ei ollut pitkä matka.
Vasta nyt, lähes kolmekymmentä vuotta saamelaiskäräjälain säätämisen jälkeen, Eduskunta on halukas remontoimaan varsin vaaralliseksi osoittautunutta alkuperäiskansamääritelmää. Lakiehdotuksen laatinut työryhmä kuitenkin purjehti hyvin vaarallisille vesille, kun se ei ole päätynyt laajentamaan vaan supistamaan saamelaismääritelmää. Tällainen voi vielä johtaa siihen, että saamelaismääritelmää tullaan käyttämään jonkinlaisena esimerkkinä, kun aletaan rajoittaa vähemmistöjen tai ulkomailla syntyneiden kansalaisoikeuksia Suomessa.
Alkuperäisyysmääritelmillä on laajempikin ulottuvuus kansalaisuuskäsitteen kautta. Saksassa Saksan kansalaisiksi lasketaan saksalaiset sukujuurensa toteen näyttävä Romanian, Unkarin, Venäjän tai Puolan kansalainen, vaikka saksankielen taito ja sen mukana siteet saksalaiseen kulttuuriin olisivat vuosisatojen saatossa katkenneet. Romaniasta ennen Ceausescujen teloittamista paennut kirjailija Herta Müller kertoi, ettei hän tiennyt oliko heidän käyttämänsä kieli edes saksaa ja että hän tuntee olevansa yhtä vieras uudessa kotimaassaan kuin kuka tahansa vierastyöläinen.
Rajojen auettua varsinkin venäjänsaksalaiset "paluumuuttajat", joista suurin osa on Katariina Suuren aikana maahan kutsuttujen siirtotyöläisten jälkipolvea, herättävät monenlaisia tunteita uudessa naapuristossa. He ovat tuoneet palan entistä Neuvostoliittoa mukanaan. Venäjää puhuvat uussaksalaiset näyttävät venäläisiltä. Siellä täällä Saksan länsirajan pinnassa voi nähdä lettipäisiä lapsia suuret rusetit päässään, naisia huiveissaan ja miehiä mustissaan kiiruhtamassa sunnuntaikirkkoon. Suhteita oman paluumuuttaja-asutuksen ulkopuolelle ei juuri ole. Paluumuuttajien oma vieraus peilautuu korostuneena vihana ei-saksalaisuutta, vierastyöläisiä ja turvapaikan hakijoita kohtaan.
Mikäli saamelaiskäräjälain valmistelussa olisi otettu saamelaismäärittelyn perusteeksi sama periaate kuin mitä Saksan kansalaisuuslain periaate sisältää, kiista ei olisi kärjistynyt nykyisen konfliktin asteelle.
Pattitilanne
Vuonna 1995 säädetty saamelainen kulttuuri-itsehallintomalli ei ole ollut Ylä-Lapille onnellinen ratkaisu. Saamelaisten kotiseutualue, jossa enemmistö on muita kuin saamelaisia on ollut tähän saakka hankala maantieteellispoliittinen kuvio.
Keinotekoisesti lappalaisväestöstä muodostettu etninen saamelaisväestö on ollut liian pieni ja yksinkertaisesti liian ammattitaidoton edistämään parhaalla mahdollisella tavalla omia asioitaan, mutta tästä huolimatta se vaatii saada määräysvaltaa joka koskettaa monin tavoin ja syvästi alueen muuta väestöä. Saamelaiskäräjälain säätämisen jälkeen käräjien piirissä on esiintynyt jatkuvaa taipumusta isompaan rooliin ja sanelupolitiikkaan kuin mitä tieto ja ammattitaito ovat edellyttäneet. Nykysaamelaisten tulevaisuus ei näytä lupaavalta, ellei löydetä ratkaisua saamelaisia ja heidän verisukulaisia lappalaisia hiertävään kansalliseen alkuperäiskansakysymykseen.
Ei ole merkkejä siitä että nykyinen kiista voisi ratketa oikeusministeriön johdolla, vaikka saamelaisten kulttuuri-itsehallinnon asiat onkin määritelty sen tehtäväksi. Ministeriö on antanut ohjata itseään harhaan. Alkuperäiskansakysymys jää avoimeksi kunnes saamelaiskäräjät tunnustaa saamelaisten ja lappalaisten yhteisen historian ja siinä tapahtuneen kielikolonialisaation. Itse luotan siihen, että osapuolet pystyvät oppimaan historiastaan, ja että nykytilanne ei ole ikuinen. Tällä hetkellä Ylä-Lapissa saamelaisnationalismi voi kuitenkin hyvin. Toisille se on aivan arkipäiväistä identiteetin etsintää, mutta toisilla on kyseessä varsin vaarallisten tunteiden ilmitulo.
Erityisen vaikean ongelman muodostaa Ruotsista ja Norjasta 1852 jälkeen Suomeen muuttaneiden porosaamelaisten siirtolaisten jälkeläisten ja täällä ennestään asuneiden vähemmistöjen välinen suhde. Porosaamelaisten siirtolaisten jälkeläiset ovat varsin haluttomia jakamaan valtaa alueella asuvan todellisen alkuperäisväestön kanssa, koska he eivät pidä näitä alkuperäisväestönä, vaan suomalaisina. Tämä merkitsee, että muualta tänne muuttaneiden siirtolaisten jälkeläiset haluavat kantaväestön taipuvan heidän tahtoonsa.
Taipuisivatko porosaamelaiset, jos asetelma olisi toisin päin? Osalla porosaamelaisista käsitys omasta alkuperäisyydestään Suomessa on vilpitön, tietämättömyyteen perustuva. Niillä jotka tietävät totuuden, mutta silti heiluttavat alkuperäisyyden lippua alueen todellista alkuperäiskansaa polkien on kyse valheeseen perustuvasta häikäilemättömästä sorrosta.
Saamelaisille on valtion toimesta pystytetty saamelainen kulttuuri-itsehallinto, jota vastaan porosaamelaisten syrjimä kantaväestö oikeutetusti protestoi siksi, että heitä ei ole siihen kelpuutettu mukaan, tai jos on, heidän äänensä jää kuulematta. Tällä hetkellä tilanne on se, että porosaamelaisia edustavan Saamelaiskäräjien ja heidän syrjimän kantaväestön yhteisymmärrys ei käytännössä onnistu.
1800-luvun nälkävuosina muutti Inarista yli 400 Inarin saamelaista Norjaan, joista vain pien osa palasi takaisin. Heidän jälkeläisiä asuu Norjassa rajan takana n. 2000. Saamenkieltä nämä eivät ankaran norjalaistamisen seurauksena enää puhu, mutta polveutuvat Inarin lapinkylään kuuluvista suvuista. Norjassa voimassaolevan saamelaismääritelmän mukaan suuri osa on merkitty saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Lähes samanlaisen kielikolonialisaation uhreja ovat inarinsaamelaiset, joita käräjät ei pidä saamelaisina.
Nykyään alueella asuvat saamelaisrekisteriin kuuluvat ja kuulumattomat sukulaiset eivät poikkea toisistaan millään tavoin sen enempää elinkeinojensa kuin eämälntapojensa. Nuoret käyvät samoissa diskoissa tanssimassa, käyvät yhdessä elokuvissa, samoissa kaupoissa, jumalanpalveluksissa, asuvat samoissa kylissä, samanlaisissa taloissa, harjoittavat ns. saamelais-ja lappalaiselinkeinoja yhdessä ja puhuvat keskenään enimmäkseen suomea.
Saamelaiseliitin tekopyhyys
Pienen eliittisaamelaisten ryhmä ei tyydy kulttuuri-itsehallintoon vaan haluaa korvata sen yleisellä saamelaisten itsehallinnolla, joka loppuun vietynä laajenisi ja syvenisi itsemääräämisoikeudeksi kansainvälisen oikeuden mielessä. Tämä eliittiryhmä perustelee vaatimuksiaan ensisijaisesti ILOn alkuperäiskansasopimuksella. Tätä eliittiryhmää on vastassa todellista alkuperäisväestöä edustava Lapinkylien liitto.
Vaikka saamelaiseliitti perustelee omia vaatimuksiaan viittaamalla saamenkielen säilymiseen, kielen säilymisen eteen ei käytännössä tehdä mitään. Yksi selitys voi olla, että eliitin vaalima ihanne on saamenkielen oppiminen sukuyhteisössä. Muulla tavalla opittua saamenkieltä pidetään väärin opittuna, ja siinä nähdään riski saamenkielen taidon leviämisestä oman tiukasti säädellyn piirin ulkopuolelle. Juhlapuheiden ja todellisuuden välinen ristiriita on siis mitä ilmeisin. Siitä hyvänä esimerkkinä on vuodesta 1934 ilmestyneen saamenkielisen Sapmelas-lehden lopettaminen vuonna 2003. Saamenkielen elvytyksen edelle on mennyt maanomistuksen muuttamiseksi tarkoitettu poliittinen toiminta.
Kunnallisella tasolla saamelaisilla on vielä sananvaltaa, jos kohta saamelaisuutta seka-avioliitojen myötä alkaa olla kohta vaikea täsmentää. Sitä paitsi on luultavaa, ettei Suomen seuraava hallitus osallistu saamelaisuuden lämmittämiseen yhtä innokkaasti kuin edellinen hallitus ja ennen kaikkea sen oikeusministeri Anna Maj Henriksson on tehnyt.
Miten saamelaispolitiikka näyttäytyy julkisuudessa
Saamelaiskäräjien politiikka näyttäytyy esimerkiksi asiantuntijalausuntoina, kommentteina, uutisina, "vieraskynä"-kirjoituksina ja pääkirjoituksissa. Myös sähköisten viestimien kautta saamme jatkuvasti tietoa saamelaispolitiikan uusista löydöistä, havainnoista ja tutkimustuloksista, tutkijoita haastatellaan, heiltä pyydetään kommentteja.
Ei myöskään pidä aliarvioida tai peräti unohtaa lainkaan Lapissa ilmestyviä lehtiä: ne sisältävät oikeastaan ehkä yllättävänkin runsaasti aineistoa saamelaisista pääasiassa henkilöityinä, haastatteluiden kautta suodatettuna. Saamelaispolitiikan näyttäytyminen näinkin laajalti ja periaatteessa myötäsukaisesti, osin sankarimyyttejäkin luoden, kertoo siitä arvostuksesta ja asemasta, jota saamelaiskäräjät yhteiskunnassamme, myös tiedotusvälineissä, nauttii. Vaikka saamelaispolitiikka näkyykin julkisuudessa monin tavoin, on kokonaan toinen asia, onko julkisuudessa välittyvä kuva "oikea", hyvä, kaunis ja tosi. Näköharha ei nimittäin ole se, että varsinaisia toimittajia, kriittisen lukutaidon omaavia journalisteja, on tiedotusvälineissä varsin vähän.
Kritiikkiin ei medioissa tässä mielessä panosteta suuremmin. Toimittajilla harvoin on kovin likeistä suhdetta saamelaisia ja Lapin asuttamista koskevaan tutkimukseen. Se näkyy konkreettisesti siinä, että käräjien kannanottoja uutisoidaan sellaisinaan, ilman minkäänlaista kyseenalaistamista.
Saamelaisessa tiedottamisessa yleisesti ottaen asiantuntemuksen lisääminen tekee saamelaisnationalistien silmissä toimittajista vähemmän päteviä, ymmärtämättömiä kuuntelijoita ja lukijoita kohtaan. Toinen merkittävä, edelleen vallitseva piirre on medioiden piittaamattomuus toimituksissa olevan tietämyksen tasosta, joka koskee saamelaisia ja lappalaisia.
Faktan ja fiktion erottamisen vaikeudesta
Vaillinainen tosiasioiden lukutaito ja riittämätön taustojen tunteminen voivat johtaa tiedotusvälineissä monenlaisiin ongelmiin. Se voi näkyä kritiikittömyytenä yllättäviä ja kiistanalaisia tutkimuksia tai uutisia kohtaan. Se voi myös johtaa karkeisiin virheisiin ja väärinkäsityksiin. Erityisiä ongelmia voi seurata, kun asiaan liittyy yhteiskunnallisia, jopa poliittisia kytkentöjä. Seuraavassa muutama esimerkki saamelaisradion kohdalla.
Julkisuudessa sai 1990-luvulla suurta huomiota eräs väitöskirja, jonka mukaan viimeinkin oli todistettu se, että nykyisten saamelaisten jälkeläiset ovat historiallisten lapinkylien jälkeläisiä. Tämän tutkimuksen pohjalta lähti kolmen miehen työryhmä laatimaan määritelmää siitä miten saamelainen määritellään. Työryhmä muotoili kolme vaihtoehtoista kohtaa siihen mitä tarkoitetaan saamelaisella. Määritelmän 2 kohdan mukaan takarajaksi esitettiin vuotta 1875. Se kertoi ulkopuoliselle sen, että kysymys oli kokonaan kolonialistisesta mallista, jolla ei olut mitään tekemistä koko ILOn sopimuksen periaatteiden kanssa. Näistä löydöistä saamelaisradio muisti kyllä antaa kehuja mutta kriittiset äänenpainot työnnettiin pimentoon.
Kun asiasta syntyi keskustelu saamelaisvaltuuskunnassa, työryhmä joutui vääntämään rautalangasta, ettei mitään erityistä erimielisyyttä ollut. Työryhmä yritti korostaa, että muistio oli yksimielinen ja kaikki ryhmän jäsenet allekirjoittivat sen. Ongelma syntyi kuitenkin lopulta ehkä enemmän siitä, että tieteellinen lukutaito oli vaillinaista. Tieteellinen ja journalistinen ajattelutapa eivät kohdanneet.
Toinen esimerkki koskee ILOn sopimuksen ratifioinnin vaikutuksia. Sopimuksen ratifioinnin vaikutukset ovat viime vuosina olleet suuren mielenkiinnon kohteena asiaan liittyvässä poliittisessa keskustelussa. Monilla ministereillä ja poliitikoilla on ollut halua ratifioida ILOn sopimus, mutta lainmuutosten mahdollisista vaikutuksista vaietaan, ja vielä visummin vaietaan lainmuutosten seurauksesta käytännön tasolla.
Onko tällaisia suotuisia vaikutuksia, onko perustelu oikea? Olisiko lainmuutoksilla muita, mahdollisesti epätoivottavia seurauksia? Tällaiset kysymyksenasettelut kuuluvat kyllä muutoin myös tiedotuksen kiinnostuksen piiriin. Usein on myös pidetty vallan suotavana, että tutkijat kertovat tutkimustuloksistaan ja niiden perusteella mahdollisesti tehtävistä johtopäätöksistä. Näistä saamelaisnationalistista liikettä lähellä olevat tutkijat ovat tietoisesti vaienneet.
Tässä tapauksessa tiedotusväline saattaa tuntea kiusausta, ehkä yllättäenkin, imeytyä poliittisen vallan kylkeen. Nämä tapaukset kertovat myös sitä vaikeudesta, jonka esimerkiksi yhteiskuntatieteilijä kohtaa astuessaan julkisuuteen: yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuminen lähentää aina ko. tieteenalaa politiikkaan. Tutkija joka raottaa tutkijankammionsa ovea osallistuakseen julkiseen keskusteluun saa helposti lunta tupaansa. Julkisuudessa, lehtien sivuilla tai vaikkapa televisiossa tieteellinen argumentaatio sekoittuu ja rinnastuu helposti yleiseen eri intressiryhmien mielipiteisiin. Aina tosin tutkijatkaan eivät ole syyttömiä sekaannusten syntyyn.