Viime vuosien aikana olen kuullut monenlaisia vuodatuksia ja ylistyspuheita saamelaisaatteen noususta. Viimeksi tästä kirjoitti Lapin Kansassa Eino Kuokkanen (25.1.2009). Jotkut aktivistit ovat puhuneet jopa uudesta poliittisesta kulttuurista. Elävä elämä on kuitenkin osoittanut, ettei mikään aate, ei saamelaisuuskaan voi olla kaikkien saamelaisten kannalta sen parempi kuin muut aatteet. Muistan miten eräät saamelaiset vannoivat minulle 1980-luvulla miten saamelaisten ongelmiin on löydettävissä ratkaisu saamelaisuuden nimissä, koska saamelaiset ovat Suomen ainoa alkuperäiskansa. Lisäksi he totesivat, etteivät he vaadi sen enempää kuin sen, että valtio palauttaa aikoinaan saamelaisilta itselleen ottamat maat takaisin. Uusin maaoikeustutkimus on kliseen kumonnut jo moneen kertaan.

Toisaalta aina aatteellisesta alustaan lähtien saamelaisnationalistit ovat joutuneet kuulemaan epäilyksiä omasta käytännöllisyydestään oikeuksien toteennäyttämisessä. Saamelaisten keskuudessa on viime aikoina esiintynyt tyytymättömyyttä lupausten ja käytännön välisestä leveästä kuilusta. Syynä siihen on se, että saamelaisnationalismi ei - niin kuin mikään muukaan vastaava aatesuuntaus - ole onnistunut saattamaan sopusointiin idealisoimattomia inhimillisiä tarpeita ihmisten arkipäivän elämän realiteettien kanssa. Ennemmin tai myöhemmin saamelaisnationalismin rooli on korvattava jollakin luonnollisemmalla - enemmän historiaa kunnioittavalla -järjestelmällä.

En kuitenkaan halua väittää, että saamelaisnationalismi olisi mitenkään poikkeuksellinen ilmiö - jotkut oman aikamme saamelaisista ovat tarvinneet sitä. Vaikka saamelaisnationalistien käyttöön ottamat yhteiskunnalliset tavoitteet ovatkin uusien riitaisten aatteiden ja hallintomallien pesäpaikkoja, ne eivät kuitenkaan itsessään ole syypäitä ristiriitaan elämän virtausten kanssa. Ristiriidoille ei ehkä sittenkään ole todellista syytä, ei ainakaan sellaista, joka voitaisiin ilmaista yhdellä erehtymättömällä ilmauksella. Asia on yksinkertaisesti niin, että viime aikana on tullut niin paljon esille uutta tietoa, joka osoittaa, että yhteiskuntaolojen muuttamiseen saamelaisnationalistien vaatimin perustein ei ole. Saamelaisnationalistien epäonnistuminen johtuu siitä, että he eivät ole kyenneet kumoamaan lappalaisten esiin nostamia faktoja historiallisesta totuudesta alkuperäiskansan muodostumisesta.

Epäonnistumiset ovat saaneet alkunsa nationalismin sisältä käsin, koska se on joutunut historiallisten faktojen voimakkaaseen puristukseen. Haudankaivajina toimivat sen omat toteuttajat. Saamelaisnationalismi ei ole uskonto, vaan poliittinen liike, jossa ei ole tähän mennessä ollut sijaa kansallisuuksien väliseen tasa-arvoon, kansallisuuksien vapauden tunnustamiseen, todelliseen tasa-arvoon, oikeuteen omaehtoiseen talouselämään ja poliittisiin järjestöihin. Kaikki edellä luetellut asiat tuntuvat olevan näille nationalisteille punainen vaate. Myös heille tuntuu vieraalta mahdollisuuden näkeminen uudesta saamenmaasta, jonka sisäisten kansallisuuksien asema järjestettäisiin itsehallintoon haluavien järjestöjen ja tahojen välisellä sopimuksella.

Näyttää siltä, että saamelaisnationalismi ei kykene muuttamaan käsitteitään. Liioin se pysty ilman suuria vaikeuksia nuorentamaan hallinnollisia piirteitään, vaikka nationalistit tietoisesti pettävät itseään ja muita toistamalla vuodesta toiseen samoja kliseitä saamelaisesta kulttuuri-itsehallinnosta.

On pyrittävä sellaiseen yhteiskuntaan, joka suhtautuu kriittisiin mielipiteisiin vapaammin ja suopeammin. No löytyykö saamelaisten asioihin sitten ratkaisu uudesta maanhallintalaista? Tätä on koko ajan toitottanut saamelaiskäräjien poliittinen johto. On väitetty, että nykyisin valtion maanomistuksesta johtuvat rajoituksen estävät saamelaisia toteuttamasta omaa kulttuuriaan ja että saamelaisten ongelmat johtuisivat juuri tästä. Tilanne kuulemma muuttuisi radikaalilla tavalla, mikäli nykyisten lakien asettamat vakavat rajoitukset saamelaisille poistettaisiin. Se johtaisi saamelaiskulttuuri-itsehallinnon aineellisen perustan laajentumiseen. Tämän jälkeen saamelaiset voisivat toteuttaa kulttuuriaan haluamallaan tavalla. Eikä saamelaisten tarvitsisi enää tehdä kompromisseja muiden kanssa eikä välittää saamelaismääritelmän nojalla syrjäytetyistä lappalaisista, jotka ovat saamelaisiakin vanhempaa alkuperäiskansaa.

Tätä väittämää voidaan tarkastella toisestakin näkökulmasta. Olettakaamme, että entisten lapinkylien maat palautettaisiin ILO-sopimuksen nojalla pääasiassa muille kuin alkuperäisille omistajille, jotka säestävät tätä vaatimusta kliseillä, että tämän jälkeen he voivat toteuttaa rajoituksetta alkuperäiskansaan kuuluvaa elämänmuotoaan. Tässä kohtaa he jättävät kuitenkin mainitsematta, että kysymys on pääasiassa ulkomailta Suomeen siirtolaisina muuttaneista porolappalaisista, jotka muuttivat Suomeen 1800-luvun puolivälin jälkeen parempien laidunmaiden toivossa.

Onnestaan riippuen joko hedelmällisellä tai karuilla alueilla ns. lappalaiselinkeinoja harjoittavat saamelaiset olisivat uuden maanhallintalain mukaan vapautetut kaikista rajoittavista säännöksistä. Rajoitukset koskisivat muita kuin saamelaisia. Saamelaiseksi tunnustetut voisivat päättää omasta elämästään. Ehdotetun maanhallintalain mukaan he päätyisivät tilanteeseen, jossa he eivät voisi moittia ketään mistään; nyt he olisivat vastuussa omasta tilastaan, vähäisistä tuloistaan, porojen ylilaidunnukseen seurauksena tapahtuvasta maanpinnan kulumisesta.

Todellisuudessa saamelaispaliskuntien poromiesten valta ns. saamelaisen yhteismaahan ei olisi kuitenkaan yhtään suurempi kuin nykyäänkään. Poronomistajana he ottaisivat osuutensa maan tuotosta ja käytöstä oman taloutensa ylläpitoon ja kehitykseen samalla tavoin kuin aikaisemminkin. Oleellista ei siis ole se, saavuttavatko porolappalaiset yhteismaan haltijoiksi muututtuaan yhteiskunnallisissa oloissa muutoksia, vaan se, että alkuperäisten lapinkylien maanomistuksen hävittyä, poromiehet joutuisivat hoitamaan asioitaan kokonaisuutena ja työskentelemään ja vastaamaan omasta toimeentulostaan tämän kokonaisuuden puitteissa, eli elämään kollektiivitaloudessa. Tämän analyysin katkeraa totuutta eivät himmennä lainkaan ne Kuolan niemimaalla 1930-luvulla tehdyt kollektiivitalouteen perustuvat ratkaisut, jonka haitallisista seurauksista siellä vieläkin kärsitään. Siellä kollektiivitaloudesta saadut kokemukset ovat jo aikoja sitten osoittautuneet käyttökelvottomiksi.

Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, etteivätkö saamelaisten itsehallinnon hädin tuskin alkuasteella olevat ja kokeelliset muodot voisi olla hyödyllisiä keinoja silloin kun pyritään pääsemään eroon dogmaattisuudesta, ja kun silloin valvotaan byrokraattien mielivaltaa.

Saamelaisten maanhallinnan järjestäminen on ollut pitkä ja monivaiheinen prosessi, joka on käsittänyt erilaisia esityksiä. Hankkeiden valmistelussa ja käsittelyssä ei ole tähän mennessä sovitettu yhteen erilaisia näkemyksiä yhteiskunnallisesti oikeudenmukaisesta vallan, hyötyjen sekä haittojen jakamisesta. Varsinainen kiistely on koskenut varsin pienelle ryhmälle kaavailtuja etuoikeuksia. Näin saamelaisten vaatimuksilla on laajempaakin periaatteellista merkitystä, jolla on yhteys Suomen perustuslain turvaamaan omaisuuden suojaan.

Takaisin