Keskustelu saamalaisoikeuksista

Tällä hetkellä puhuttavat saamenmaata jakavat rajat ja määritelmät siitä kuka on saamelainen, saamelaisten tulevaisuus, resurssien rajallisuus, vallanpitäjät, autonomia. Saamelaismääritelmän tuoma raja-aita suomen- ja saamenkielisten saamelaisten välillä on konkreettinen näyttö epäonnistuneesta politiikasta.

Saamelaispolitiikasta on tullut 1990-luvun loppupuolelta alkaen korkean profiilin politiikkaa, joka näkyy ja kuuluu myös YK:n elimissä. Tähän ovat vaikuttaneet monet tavallisten saamelaisten luottamusta horjuttaneet saamelaispolitiikan varjopuolet, kuten Lapinmaiden asuttamisesta koskevien uusimpien tutkimustulosten kiistäminen ja vähättely. Päätöksentekijät ovat joutuneet uhraamaan saamelaisten itsensä aiheuttamien ongelmien selvittämiseen enemmän aikaa ja energiaa kuin ikinä olisi uskottu.

Saamelaiskäräjien politiikka on tunkeutunut Ylä-Lapissa jokaisen ihmisen tajuntaan. Käräjät on yrittänyt vakuuttaa, että sen ajama politiikka lopulta koituu kaikkien alueella asuvien ihmisten parhaaksi. Käräjien asiantuntijatohtori selittää, että käräjät kykenee ratkaisemaan tämän meitä kaikkia koskettavan maaoikeusongelman siten, ettei kukaan menetä mitään vaan kaikki voittavat. Mutta vain harva on perillä siitä miten tämä on määrä toteuttaa.

Jos joku tivaa mitä vaatimusten ja suunnitelmien toteuttaminen tarkoittaisivat ihan käytännön ja todellisuuden tasolla, sen voi aina torjua toteamalla että tällainen epäily tai suoranainen epäusko osoittaa tiedon puutetta, joka on taas mukamas seurausta pitkään jatkuneesta kolonisaatiosta joka on hämärtänyt alkuperäiskansaan kuuluvien alun perin puhtaan todellisuudentajun. Tai kyseenalaistaminen osoittaa, ettei epäilijä ole lainkaan alkuperäiskansan aito ja oikea jäsen. On näes asioita, joita vain aidot saamelaiset pystyvät tajuamaan.

Keskustelu saamelaisoikeuksista vaatii monialaisuutta ja ymmärrystä siitä miten yhteiskunta on aikaisemmin toiminut ja miten se toimii tällä hetkellä. Sen selittäminen ei ale saamelaiskäräjien nimeämien asiantuntijoiden yksinoikeus, eikä sen käsittelyyn riitä käräjien nimeäminen tutkijoiden tai poliitikkojenkaan asiantuntemus. Saamelaiskäräjiin sidoksissa olevat asiantuntijat ovat tohtoroineet tutkimustuloksia, jotta havaitut virheet ja näkökulmien valinnat estäisivät totuuden esille tuloa.

Keskustelun kipukohtia

Yksi kaikkein huolestuttavimmista ilmiöistä on määrätietoinen pyrkimys vaientaa ne suomenkieliset saamelaiset, joilla on vahvat tunteet omasta alkuperäisyydestään tai jotka ovat ylipäänsä aiheesta kiinnostuneita. Seuraavassa listaan asiasta joitakin esimerkkejä. Toivon, että itse kukin voisi näitä ongelmiakohdallaan tutkiskella ja laittaa ne ylös. Toivon lukijoiden liittyvän siihen ihmisjoukkoon, joka on päättänyt tuoda julki totuuden heitä sortavasta ja vähättelevästä politiikasta ja tehdä voitavansa torjuakseen heitä itseään uhkaavien oikeuksien menettämisen.

Seuraavat asiat ovat erittäin valitettavia:
- Tarjolla on liian vähän saamelaisten käytäntöä kriittisesti tarkastelevaa informaatiota.
- Saamelaistutkimuksen parissa työskentelevät tutkijat eivät joudu kantamaan julkista vastuuta toiminnastaan. Monikaan poliitikko ei resurssiensa rajoituksista johtuen halua ottaa niistä vastuuta.
- Saamelaistutkimuksen sisäänpäin käpertymisen vaaroista on tehty liian vähän riippumattomia tieteellisiä tutkimuksia ja arviointeja.
- Saamelaistutkijoiden ja muiden aiheesta suurelle yleisölle tiedottavien tahojen pyrkimys levittää saamelaispoliitikkojen etua palvelevaa propagandaa puolueettoman ja kriittisen tiedon sijaan.
- Pyrkimys vaientaa ja leimata tutkijat, jotka yrittävät tuoda julki totuudenmukaisia, mutta saamelaisten kannalta vahingollisiksi katsottavia tutkimustuloksia.
- Suomenkielisistä saamelaisista kertovan laajan tieteellisen todistusaineiston vähättely ja kieltäminen, johon syyllistyvät varsinaisten saamelaisten puolustajien lisäksi myös näennäisen puolueettomat asiantuntijat.
- Saamelaiskäräjien jatkuvat vakuuttelut siitä, että kenenkään laillisia oikeuksia ei ole tarkoitus kaventaa tai lopettaa silloin kun saamelaiselle itsehallinnolle haetaan oikeutusta, kysymys on tällöin ILOn sopimuksen ratifioinnista. Tällainen vakuuttelu ei ole uskottavaa.
- Haluttomuus tunnustaa tutkimustulokset, jotka kertovat totuuden siitä, että saamen- ja suomenkieliset saamelaiset ovat enimmäkseen sukulaisia keskenään. Saamelaisten ja lappalaisten yhteinen historia antaa suuret mahdollisuudet löytää oikeudenmukainen ratkaisu pitkään jatkuneeseen kiistaan. Valitettavasti saamelaiskäräjät näkee suomenkieliset saamelaiset saamenkielisten saamelaisten uhkana. Näin ei tarvitsisi olla. Saamelaisten sulauttaminen pääväestön kulttuuriin ei ole mikään lappalaisten keksintö tai hanke, vaan sen juuret ovat vuosisatojen takaisessa Ruotsin ja Tanska-Norjan valtakuntien politiikassa. Venäjän vallanalainen autonominen, ja sittemmin itsenäinen Suomi vain jatkoi tätä politiikkaa omana versionaan.

Historian painolasti

Vaikka niin Norja, Ruotsi kuin Suomikin ovat päsmäröineet saamelaisia ja sulatelleet näitä pääväestönsä kulttuuriin, kaikki kolme valtiota ovat itse asiassa suosineet porosaamelaisia muiden saamelaisryhmien kustannuksella. Näin siksi, että valtioiden käsityksen mukaan saamelaisten elinkeinoista vain suurimittakaavaisella poronhoidolla oli tulevaisuus, joka tuottaisi valtiolle verotuloja. Tästä syystä porosaamelainen kulttuuri tulisi säilyttää, toki sopivasti sivistettynä.

Muut saamelaiselinkeinot, varsinkin järvi-, joki- ja merikalastus saamelaisten harjoittamissa muodoissa, käsitettiin väistyvän menneisyyden ilmentymiksi, ja niitä harjoittavat saamelaisryhmät kulttuureineen ja kielineen katsottiin kuolevan pois sukupolvessa tai kahdessa. Mitä oli jäljellä asumuksista ja kulttuuriesineistä oli tallennettava museoihin, ja häviäviksi tuomitut kielet dokumentoitava tuleville tutkijoille.

Saamelaisen vähemmistön hupenevat vähemmistöt muodostivat vielä värikkään vetonaulan kasvavalle matkailuelinkeinolle, mutta matkailijoiden kanssa ei tarvinnut olla mitenkään tarkkana kulttuurin aitouden ja eri saamelaisryhmien erittelyn kanssa. Kunhan oli sinne päin, mitenpä ulkomainen matkailija aidon erottaisi epäaidosta, kun ei kotimainenkaan sitä tehnyt. Matkailuyhteyksissä aitoihin tai mukailtuihin lapinpukuihin puetut pääväestön edustajat kävivät saamelaisista, puhumattakaan tarjonnasta postikortti- ja nukkemaailmassa.

Kolttien asuttaminen Nellimiin ja Sevettijärvelle osana toisen maailmansodan jälkeistä vilkasta jälleenrakennuskautta antaa hyvän kuvan siitä, että Suomen valtion saamelaispolitiikka on harvoin edustanut pelkkää raakaa saamelaisten pakottamista pääväestön kulttuurin muottiin. Mutta varsinkin lapsiin kohdistettu suomalaistaminen oli kauan hyvinkin suorasukaista ja julmaa. Koin tämän omakohtaisesti aloittaessani kansakoulun Inarissa syksyllä 1950.

Lisättäköön tähän vielä, että kohtelemalla eri saamelaisryhmiä eri tavoin, Norjan, Ruotsin ja Suomen pääväestöjen käsissä olevat valtiolaitokset saavuttivat erään lisäedun: he onnistuivat hyödyntämään eri saamelaisryhmien välisiä ennakkoluuloja ja kylvämään näiden väliin kateutta ja epäsopua. Näillä kiiloilla estettiin laajan saamelaisen yhteisrintaman ja sen muodostaman poliittisen voiman ja uhan muodostuminen. Käsityksiä joiden mukaan lappalaiset olisivat olleet ja olisivat edelleen suurin uhka porosaamelaisten ja kolttien kulttuurille on syytä tarkkailla tässä valossa.

Eristäytymispolitiikka

Alkuperäiskansojen oikeuksien tunnustaminen ja näiden elämänmuotojen jatkuva vahvistuminen, ja näihin kytkeytyneen saamelaisideologian teorian voittokulku pakotti saamelaisalueen valloittaneet valtiot turvautumaan myös ideologisen taistelun uusin menetelmin. Saamelaisjohtajien piirissä rehotti käsitys, jonka mukaan he hallitsivat menneisyyden niin mainiosti, että he kuvittelivat olevansa historian voittajia, vapautettujen vapauttajia.

Kuitenkin valtion hajota ja hallitse -politiikalle sokea saamelaiskäräjät on itse antautunut sen tehokkaimmaksi käsikassaraksi. Soveltamalla kapeaa saamelaismääritelmää kirjaintaankin kapeammin, saamelainen itsehallinto on jakanut saamelaiset kahteen eri leiriin: saamelaisstatuksen omaaviin ja statuksettomiin. Inarinsaamelaiset ovat kautta aikojen suhtautuneet muita ryhmiä edustaviin ihmisiin avoimesti, mutta heidän keskuudessaan koetaan erityisen nöyryyttävänä. että myöhäiset alueelle muuttajat ja näiden jälkeläiset sanelevat ikivanhalle alkuperäisväestölle ehtoja. Tämän ilmiön huippuna on suomenkielisten saamelaisten - lappalaisten - saamelaisuuden ja alkuperäiskansa-aseman kiistäminen.

Omanlaisensa saamelaisuuden pönkittämiseksi ja saamelaiskäräjien pitämiseksi omissa käsissään porosaamelaisten ja kolttien poliittiset johtajat kelpuuttavat vain myötäilijöitään saamelaisiksi, ja ovat ottaneet asiakseen harjoittaa päätösvaltaa siitä kuka inarinsaamelaisista ja muista metsä- ja kalastajasaamelaisista on ylipäätänsä aito saamelainen.

Saamenkieliset saamelaiset eivät katso tarvitsevansa statuksettomia saamelaisia ja siksi ne ovat valmiita valitsemaan eristäytymispolitiikan. He eristävät itsensä valtiosta ja pääväestöstä ja ennen kaikkia suorastaan kammoamistaan vääriksi kokemistaan saamelaisista. Saamenkielisten saamelaisten eristäytyminen ei ole kuitenkaan kenenkään toimijan edun mukaista. Siksi valtion ja kuntien tulisi pyrkiä rakentamaan kaikkien - myös käräjien syrjimien - saamelaisten kanssa yhteistyötä eikä antaa peitetysti tukea niille, jotka haluavat eristäytyä ja kieltää toisten lailliset oikeudet.

Esimerkiksi T.I. Itkosen kirjoista Suomen lappalaiset vuoteen 1945 asti saamelaiset voidaan nähdä lappalaisista polveutuvana historiallisena alkuperäisväestönä ja lappalaisten perillisenä. Siksi on paikoillaan aloittaa tarkastelu historiasta, mutta se kuitenkaan ratkaise kummankaan hyväksi käynnissä olevaa kiistaa "kuka omistaa Ylä-Lapin maat ja vedet?" Se on mitä suurimmassa määrin poliittinen kysymys, jossa vaatimuksille löytyy enemmän asiakirja- ja tutkimuksellista näyttöä suomenkielisillä kuin saamenkielisillä saamelaisilla.

Politisoitunut saamelaismääritelmä

Viime vuosina on kuumana käynyt keskustelu aiheesta kuka on saamelainen ja kuka omistaa saamelaisalueen maat. Aina täytyy muistaa se, että kaikki kiistat eivät synny tyhjästä, niiden puhkeamiselle on aina omat syynsä. Onpa kiistaa verrattu saksalaisia jakaneeseen "Berliinin muuriin". On esitetty monenlaisia selityksiä kiistan syistä.

Saamelaiskäräjien selitys on että aidoilla saamelaisilla on ikimuistoiseen asumiseen, käyttöön ja kollektiiviseen omistukseen perustuva yksinoikeus Ylä-Lapin maihin, ja että suuri joukko muita ihmisiä heille tästä kateellisina ja saadakseen osansa oikeuksista väittävät olevansa saamelaisia tai lappalaisia.Voimassaoleva, pohjimmiltaan kieliperustainen ja kieliperustan valossa kapeasti tulkittu saamelaismääritelmä on tuonut poliittisen rajan saamelaisalueella asuvan alkuperäisväestön - saamen ja suomenkielisten saamelaisten - välille. Määritelmä enemmän erottaa kuin yhdistää. Tämä on tuonut ongelmia alueelle, jossa perinteisesti on vaalittu rajattomuutta tai rajat ylittävää liikkuvuutta.

Saamelaismääritelmä ei ole fyysinen, mutta se määrittää eri tavoin saamenkielistä ja suomenkielistä saamelaisväestöä. Tällainen samaa väestöä jakava saamelaismääritelmä on erikoinen luomus, jolle ei löydy historiasta perustetta. Määritelmän toiselle puolen jäävät suomenkieliset saamelaiset ja toiselle puolelle saamenkieliset saamelaiset. Se siis määrittää enemmän kuin voisi kohtuudella olettaa. Määritelmän toiselle puolen jääviä suomenkielisiä saamelaisia pidetään uhkaavina ja vähäpätöisinä. Heidän kanssaan ei suostuta käymään minkäänlaista rakentavaa tai edes neutraalia dialogia.

Kun kaventavan saamelaismääritelmän ulkopuolelle jääviä suomenkielisiä saamelaisia nimetään saamenkielisen väestön uhkaksi, raja politisoituu. Poliittinen keskustelu kärjistää suomenkieliset saamelaiset saamenkielisten saamelaisten vastapuoleksi. Suomenkielisiä saamelaisia ei poliittista syistä haluta tunnustaa kuuluvaksi saamelaisiksi, pikemminkin heistä halutaan päästä eroon.

Rajojen merkitys

Saamelaisaluetta on lapinkyläverkoston avulla luotu vuosisatojen ajan. Nykyisten kaltaiset valtakunnanrajat olivat aikoinaan merkityksettömiä. Vasta Strömstadin rajasopimuksen jälkeen alettiin puhua rajoista, mutta ihmisiä ei eroteltu nykyisen kaltaisella saamelaismääritelmällä.

Vasta toisen maailmansodan jälkeen luotiin saamelaismääritelmällä aita jonka toiselle puolen jääville luotiin edellytykset olla saamelaisia ja toiselle puolen jääviä suomalaisiksi. Näin suomenkielisistä saamelaisista tuli saamelaishallinnolle vastapaino, jonka oikeudet se yrittää nyt kiistää sellaisilla perusteilla, jotka eivät vastaa oikeusvaltion periaatteita. Erityisesti saamelaishallinnon poliittinen johto loi perusteet näiden kahden saamelaisryhmän erottelulle seurauksista piittaamatta. Tämä on ollut kiistan lähtölaukaus, jota ei edelleenkään haluta tunnustaa.

Saamelaisalueen jakavat raja-alueet ovat kiinnostavia myös erilaisten jakolinjojen tarkastelussa, ajatellaan nyt vaikkapa näitä saamenkielisiä saamelaisia, jotka haluavat kaikkeen mahdolliseen puuttua, kuten rajoittaa suomenkielisten saamelaisten oikeutta nauttia kulttuuristaan, ja luokittelemalla nämä saamelaisuuden ulkopuolelle vieraana ja huonompana aineksena, koska suomenkieliset saamelaiset ovat - muka vain omasta tahdostaan - luopuneet saamenkielestään ja luopuneet koko saamelaisuudestaan perustamalla itselleen tiloja. Yksinkertaiset poliittiset jaottelut ovat monella tapaa hyvin haitallisia.

Monien saamelaisten yhteiset kokemukset ja samaistuminen eivät tue tätä keinotekoista jakoa. Monien tutkimusten mukaan alue on paljonmonimuotoisempi ja väestöryhmien, sukujen ja yksilöiden suhteet mm. kieli- ja elinkeinoasioissa paljon monisyisempiä kuin että olisi pelkästään yksi tai kaksi saamelaisryhmää. Yhtä ongelmallisena voidaan nähdä saamelaisalueen rajaseutujen tarkastelu yhtenä kulttuurisena tilana.

On selvää, että sellainen saamelaismääritelmä joka sulkee pois osan suomenkielisistä saamelaisista, tulee monin tavoin rajoittamaan näiden mahdollisuuksia harjoittaa kulttuuriaan. Saamelaisten kulttuuriautonomiaan perustuvilla rajoituksilla on kuitenkin rajansa. Saamelaisen autonomian vaaliminen edellyttää myös nykyistä voimakkaampaa puuttumista moniin saamen- ja suomenkielisten saamelaisten yhteisiin asioihin ja oikeuksiin, mikä tarkoittaa sitä että suomenkieliset saamelaiset nähdään yhdenvertaisina.

On muistettava, että autonomia ei ole vapautta toimia muista ihmisistä välittämättä. Vapauteen liittyy aina vastuu seurauksista. Kiisteltäessä siitä kuka on saamelainen, unohtuu hyvin helposti miten riippuvaisia olemme paitsi luonnosta myös muista ihmisistä.

Suomenkielisten saamelaisten pelko saamelaiskäräjien muodostamasta uhasta ei ole aiheeton. Saamealaiskäräjälaki, sellaisena kuin Hallbergin toimikunta sitä ehdotti, tulisi yhdessä ILOn sopimuksen ratifioinnin kanssa rajoittamaan suomenkielisten saamelaisten vapautta ja oikeuksia.

Vaikka rajanveto on tärkeä politiikassa, pelkkä raja ei vielä kerro politiikasta, vaatimuksista ja identiteeteistä. Rajaan ja määritelmiin keskittyminen pikemminkin hämärtää kuin kertoo millaisesta politiikasta on kysymys. Saamelaisuus on myös ilmiö, jolla ei ole rajoja. Kun saamelaisuutta yritetään määrittää, huomataan että se on kuin vesi joka liikkuu.

Eripuralla miinoitetun politiikan kenttä

Kuten tunnettua Saamelaiskäräjien historiankirjoitus hyväksyi vain yhden totuuden: porosaamelaiset ovat Suomen alkuperäiskansa. Sellaisia akateemisia tutkijoita Suomessa on vähän, jotka uskaltavat kyseenalaistaa tätä saamelaiskäräjien kanonisoitua linjaa. Erityisen närkästyneitä saamelaiset poliitikot ovat siitä, että heidän suosimiaan tutkijoita arvioivat kriittisesti entiset saamelaispoliitikot kuten allekirjoittanut. Tästä syystä käräjien suosimat tutkijat ovat joutuneet erityisen tarkasti pitämään kiinni käräjien valvomista virallisista totuuksista.

Poliittisesti arkaluonteisempaa aluetta olisi edes vaikeampi kuvitella kuin tämä porosaamelaisten maanvalloituspolitiikan arviointi. Tämä rakenteellinen ongelma on häirinnyt saamelaista historiakeskustelua. Kummassakin alkuperäiskansaosapuolessa ovat vallinneet omalla tavallaan stereotyyppiset käsitykset, jotka ovat estäneet niin tieteellisen kuin ihan arkipäiväisenkin mielipidevaihdon lähes kokonaan.

Saamelaiskäräjien yksisilmäistä politiikkaa vastustavissa saamelaisissa on runsaasti etnisten saamelaisten verisukulaisia. Vastarintaliike on todisteena siitä, että koko alkuperäisväestö ei ole sokeasti tukenut käräjien suomenkielisiä saamelaisia syrjivää politiikkaa. Ilmiö on aatehistoriallisesti paljon laajempi ja monimutkaisempi kuin minkä kuvan siitä saa vain pinnallisesti tutustumalla. Sitä mukaan kun tietämys vastarinnasta on kasvanut, monet ovat alkaneet arvostella saamelaiskäräjien sankarimytologiaa.

Saamelaiskäräjien perustajat olivat toki pioneereja - valitettavasti enemmän kuin yhdessä merkityksessä. Vaikka heidän kaulojaan koristavat punaiset liinat olivat enimmäkseen vain kuvaannollisia, he olivat kunnon pikku pioneereja siinä että he tekivät saamelaisuudesta lähes uskonnon. He olivat myös rakentajapioneereja siinä mielessä että virallisen selityksen mukaan saamelaiskäräjät syntyi nimenomaan saamelaisaktivistien tuloksena, sen jälkeen kun lappalaista oli päästy eroon. Lisäksi he miinoittivat saamelaispolitiikan pahansuopuudella ja eripuralla - valitettavasti astuen jatkuvasti omiin miinoihinsa.

Onneksi tässä on kyse vain vertauskuvallisesta ilmaisusta, niin että uskaltaa vielä sanoa että väistellessään omia miinojaan ja aina välillä ilmaliukuun lähtien ja politiikassaan kompastellen saamelaispoliitikkojen kärkijoukko tuo mieleen poliittisen teatterin sirkuspelleryhmän. Ja se jos mikä ei oikein edusta sitä arvokkuutta jota sopisi edellyttää saamelaisilta johtajilta.

Takaisin