Helsingin Sanomissa 30.10.2016 kerrottiin saamelaisten asiaa ajavien suopunkiterroristien rauhanomaisista pyrkimyksistä heidän tukiessaan nykyistä saamelaiskäräjien rotuoppia yhdestä alkuperäiskansasta. Saamelaisuuden määrittely Suomessa on lähinnä poliittinen valinta, johon ei ole juridisia eikä historiallisia perusteita.

Kieltäessään inarinsaamelaisten olemassaolon saamelaiskäräjät on samalla pyrkinyt antamaan ulospäin kuvan yhtenäisestä saamenkansasta. Todellisuudessa tässä on kysymys suuren luokan hämäysyrityksestä. Myötäsyntyinen vakuuttuneisuus siitä, että saamelaisia uhkaa välitön vaara kaikilta tahoilta, on johtanut siihen, että käräjien poliittinen johto jatkaa tuhoon tuomittua linjaansa.

Saamelaiskäräjien itsehallinnon historia on sarja epäonnistuneita yrityksiä säilyttää tai palauttaa kuviteltu saamelaisten kansallinen yhtenäisyys institutionaalisin keinoin. Näin institutionalisoidun saamelaisutopian huuruissa saamelainen rotuoppi viihtyy. Puhutaan "saamen veren" pitämisestä puhtaana ja sen varjelemisesta "huononemiselta". Tällainen tyhmyys on sitäkin surkeampaa, kun ei ole pitkäkään aika siitä että pääväestön tutkijat luokittelivat saamelaiset alempiarvoiseksi roduksi. Jos saamelaiset eivät pysty parempaan kuin kääntämään tämän rotuopin etumerkit - sen sijaan että tekisivät siitä pesäeron - alkaa hiljalleen kyteä epäilys siitä että jospa ne kallonmittaajat sittenkin olivat ihan vähän oikeassa. Ja hyvät lukijat, tämä ei ole sanottu vakavasti, mutta Jopen sanoin: "Miettikää ite ja pitäkää silmät auki".

Se, että poliittinen saamelaiseliitti tarvitsee tällaisen instituutionalisen haarniskan, oli eräs poliittisen johdon suurimmista vaikuttimista sen ottaessa aikoinaan itsehallinnon tielle johtavat askeleet. Samasta syystä käräjien syrjimien lappalaisten yritys puolustaa olemassaoloaan on käännetty kansallisen yhtenäisyyden tuhoamiseen pyrkiväksi hyökkäykseksi.

Kamppailu saamelaisstatuksesta

Marxin proletariaatin eetoksesta löytämä ja kehittämä institutionalisoitu perinteinen kansa-käsite sopii käräjien esikuvaksi erinomaisesti. Koossapitäväksi voimaksi saamelaiskäräjät on valinnut rotusiteen. Tämä on luullakseni syynä sille katkeruudelle joka tällä hetkellä on luonteenomaista etnisten ja statuksettomien saamelaisten väliselle kamppailulle. Saamelaispoliitikkojen kannat kertovat rappion ja nousun historiasta. Kukaan ei kuitenkaan uskalla ottaa kantaa siihen kuinka tilannetta voitaisiin normalisoida.

Saamelaisasiasta käytävä kamppailu on perimmiltään ollut pohjoissaamelaisten ja inarinsaamelaisten välinen. Kamppailu ei ole menettänyt perinteisestä kiivaudestaan mitään. Pohjoisimpaan Lappiin perustettu saamelainen kulttuuri-itsehallinto on katsonut sopivaksi ottaa käyttöön ja vaalia uutterasti entisissä siirtomaavalloissa vallinneita syrjinnän periaatteen muotoja ja tapoja. Jotain tässä tilanteessa pitäisi kuitenkin tehdä, mutta mitä? Miksi käräjät pelkää perinteisten lapinkylien toiminnan elvyttämistä?

Joskus hämmästyy sitä kuinka vähän poliitikot tajuavat mitä todella on tapahtumassa. Kaikki tuijottavat saamelaiskäräjiä ikään kuin koko maailman asiat ratkeaisivat siellä, ikään kuin se olisi kaikkien saamelaisten pelastus tai vaihtoehtoisesti kaikkien Lapin asukkaita uhkaavien vaarojen lähde: mitään ei tiedetä siitä mitä on meneillään tämän hypnoottisen ilmiön ulkopuolella, ilmiön joka herättää jatkuvasti vihaa ja uteliaisuutta.

Ylä-Lappi on kuin esirippu, jonka takaisista tapahtumista ei paljon kirjoiteta. Jotenkin saamelaisyhteisöt tuovat myös mieleen alkoholistiperheiden käyttäytymiskaavat, jossa perhesalaisuuksien kulisseja ulospäin pidetään yllä mutta niiden takana kaikki voivat huonosti. Vielä yksi kuvaannollinen vertaus voisi olla mafiakulttuurin hallitsemat alueet, joissa todelliset tapahtumiset ja niiden pitkät juuret pidetään ulkopuolisilta näkymättöminä vaikenemisen kulttuurin kautta. Samalla saamelaiskäräjien piirissä liputetaan totuuskomission puolesta, ilmeisesti sen kuvitelman vallassa että totuuden verhoa voi hallitusti raottaa juuri sen verran että se palvelee vain omia etuja.

Lisman ministerin toimintamalli

Kuten sanottu saamelaisuuden dynaaminen käyttövoima on saamelaisutopia, yhtenäinen saamen kansa ja sen luvattu Saamenmaa. On vaikea uskoa todeksi, että osa inarinsaamelaisista, joilta ensin valtio on riistänyt omistusoikeuden laajoihin osiin heidän historiallisen lapinkylänsä alueisiin, ja jota sitten aivan muiden saamelaisten perilliset väittävät omakseen, ovat kuin hukkuva oljenkorteen takertuneet käräjien kulissien takana vakuuttamiin rauhoittaviin lupauksiin, joiden mukaan kaikki kyllä järjestyy, kunhan inarinsaamelaiset ovat aina vaan hissukseen, valtio kyllä palauttaa inarinsaamelaisille heiltä viemänsä maat. Tämä kuulostaa samalta kuin sodan jälkeen Lisman erämaakylässä vierailleen Lisman ministerin lupaukset. Ensin vain inarinsaamelaisten tulee olla kiltisti hiljaa ja tukea käräjien suurta asiaa, yleissaamelaisia etuja.

Näin kuitenkin ilmeisesti luullaan, koska ihmiset tuijottavat kuin hypnotisoituina saamelaiskäräjiin ja ivaavat sen politiikkaan kriittisesti suhtautuvia ja siksi hallituksesta tai vaaliluettelosta syrjäytettyjä inarinsaamelaisia. Sovittelun asemasta käräjien johto sen sijaan etsii tapoja, joilla se pyrkii saattamaan heidät arveluttavaan valoon ja mahdollisimman tukalaan tilanteeseen - mikäpä tässä toimisi tehokkaammin kuin rivejä hajottavan rinnakkaisjärjestön perustaminen - kunnes jäljelle jää vain sokea viha ja tyypillinen arvostelukyvyttömyys ja poliittinen kömpelyys, jota demagogit voivat vielä käyttää hyväkseen.

Saamelaiskäräjien ratkaisu inarilaisongelmaansa on se, että annetaan inarinsaamelaisten maltillisten voimien kokea riittävää menestystä, jolla he voivat vakiinnuttaa asemansa inarinsaamelaisten keskuudessa. Ainoastaan ulkonainen menestys saamelaiskäräjissä on se tie jolla maltilliset voivat säilyttää yhteiset asiat hallinnassa. Nykysaamelaisten luonteeseen kuulu taipumus äärimmäisiin ratkaisuihin. Tämä on vakiotila, joka meidän tulisi tuntea erityisen hyvin, aivan kuten tunnemme sukulaisen, jonka kanssa meidän on pakko elää ja jonka opimme ottamaan huomioon. Saamelaiskäräjissä on valuvikaluonteensa vuoksi paljon sellaista, mikä ei sovi meidän mittapuihimme.

Lopuksi

Toivon, että kaikki tietoiset ihmiset ymmärtäisivät saamelaisaatteen arvoa tai arvottomuutta koskevien akateemisten ja tunnepohjaisten keskustelujen hyödyttömyyden. Niistä ei ole kenellekään mitään hyötyä. Sillä ei ole mitään tekemistä myöskään oikeushistoriallisten faktojen kanssa. Saamelaisutopia on vain yksi niistä monista muodoista, joita alkuyhteiskunnan romantisoidun sosialismin tavoitteekseen aikoinaan omaksunut saamelaiseliitti haikailee. Tämä taustalla vaikuttava utopia ei ole minkään asteen ristiriidassa sen kanssa että sitä ajavat saamelaiset yksilöt, perheet ja suvut näkevät itsensä tuossa kuvitellussa tulevaisuudessa vauraina. Päinvastoin, tämähän oli myös "reaalisosialismin" todellisuutta - kaikki olivat tasa-arvoisia, toiset vain olivat tasa-arvoisempia kuin toiset. Niistä, jotka tietoisesti tai sitä itsekään täysin tajuamatta ajavat utopistisen, muodoiltaan utuisen sekavan saamelaisen sosialismin asiaa voi siis sanoa, että he ovat "sen sortin sosialisteja".

Saamelaisutopia on kuin uusi uskonto, jota historiallisen merkityksensä ja dynaamisuutensa vuoksi voi verrata islamiin. Maantieteellinen mittakaava toki on toinen, ja ehkä pohjoinen ilmanala vähän viilentää tunteita, mutta puhdasoppisuuden merkeistä ei voi erehtyä. Yhtäällä vapauden vertauskuvana kannetaan burkaa, toisaalla julistetaan saamenpuvun pyhää luonnetta mysteeriona, jota ulkopuoliset eivät voi tajuta. Molempien oppien ääripäiden kuvastossa kannetaan naamiointikangasasuja, kasvonaamioita, pommeja, panosvöitä, rynnäkkökivääreitä, pistooleja, puukkoja ja hirttosilmukoita. Ero on lähinnä siinä että anarkistiset saamelaisterroristit eivät ainakaan toistaiseksi ole näitä heille pakkomielteen tavoin rakkaita välineitä käyttäneet. Ero on olennainen, mutta muuten aatteiden sukulaissieluisuus on selvä. "Ärhäkkää poptaidetta saamenmaan puolustamiseksi" (HS 30.10.16). Ärhäkkääpä tosiaankin. Ja pohjattoman typerää ja vastuutonta.