Saamelaisten taloudellista ja oikeudellista tilannetta on viime vuosina yritetty monilla esityksillä parantaa. Tulokset ovat jääneet laihoiksi. Todellinen tilanne on tällä hetkellä se, että Suomen 10 000 saamelaisesta vain 3000 asuu saamelaisten kotiseutualueella, mikä on vajaa kolmasosa alueella asuvasta väestöstä. Saamelaisten väheneminen alueella johtuu siitä, että useimmat saamelaiset ovat toimeentulon ja koulutuksen vuoksi joutuneet jättämään kotiseutunsa ja muuttamaan muualle Lappiin ja muualle Suomeen.

Nuorempien saamelaisten poismuutto on ollut kova suonenisku harvaan asutulle alueelle. Tässä en aio tarkemmin ryhtyä selittelemään syitä, jotka ovat saamelaisalueella vaikuttaneet etenkin nuorten saamelaisten poismuuttoon. Tärkein syy on huoli omasta ja perheen hyvinvoinnista.  

Pohjois-Lappi elää parhaillaan suurta taloudellisen rakenteen murrosvaihetta. Aivan viime vuosiin asti saamelaiset ovat tulleet toimeen maatilatalouden, metsätalouden varassa ja poronhoidolla. Nyt se kausi on päättymässä ja tulo rajoittuu entistä enemmän matkailuun ja erilaisiin yhdistelmäelinkeinoihin. Metsätyöt Ylä-Lapissa ovat vähentäneet ja porojen tuotto rajoittuu karjan tuottoon. Tilalle ei ole saatu muuta pysyväistä. Lapin puunjalostusteollisuuden tuotanto on noussut ja Inarin metsävaroilla työpaikkoja voi syntyä, mm. harvennushakkuista, mikäli alueen elinkeinojen järkevään yhteensovittamiseen on kaikilla osapuolilla halua. Tässä yleispiirteittäin kerrottuna saamelaisten taloudellinen tilanne.  

Jos jätetään sivuun tilapäiseksi katsottavan taloudellisen avun antaminen valtion taholta, jää pohdittavaksi, miten myös muualla Lapissa ja muualla Suomessa asuvan 7 000 saamelaisen toimeentulo ja olosuhteet järjestetään. Pohjoisissa kunnissa se on teknisesti mahdollista, mutta muualla Suomessa sellainen vaatii tilanne- ja olosuhdeselvityksen laatimista, jonka yhteydessä kartoitetaan koulutushalukuutta, halua olla saamelainen, halua edistää saamen kielen ja kulttuurin ylläpitoa erilaisten tukijärjestelmien kautta. Olen varma, että toimeentulon vaatimuksiin kaikki saamelaiset yhtyvät mutta ongelmaksi jää miten ne ovat toteutettavissa? Se on nähty, että tietyöt ja muut tilapäistyöt eivät muodosta pysyvää parannusta saamelaisten toimeentulolle. Pikemmin tiet vievät nuoret saamelaiset mennessään.  

Voidaan kysyä, että onko olosuhteiden muuttuminen tullut yllättäen, koska niihin ei ole parannuskeinoja käytettävissä? Tässä tilanteessa ei ole helppo esittää yksin saamelaisten etuja turvaavaa käyttökelpoista ohjelmaa yksinomaan saamelaisten talouselämän vahvistamista siten että se voisi tarjota työtä ja toimeentuloa pelkästään saamelaisille? Miten käy silloin kaikille niille yhteistoimintamuodoille joita statuksettomat ja statuksen omaavat saamelaiset muodostavat?  

ILOn sopimuksen ratifiointi vaatii perusteellista vallitsevien olosuhteiden selvitysttä ja laillisten saantojen ja oikeuksien huomioon ottamista. Niillä mielivaltaisilla perusteilla, mitä käräjät on esittänyt, ILO sopimuksen ratifiointi ei ole taloudellisiin ongelmiin ratkaisu, vaan loputon riidan aihe. Saamelaiset elävät parhaillaan rakenteellisen muutoksen aikaa. Tällaisessa tilanteessa saamelaiset tarvitsevat paikan päällä eri tahojen luottamuksen saavuttanutta, toimivaa ja riittävin valtuuksin toimivaa johtoa. Ei kuitenkaan kannata antaa sille suurempaa painoa mitä olosuhteet sallivat, koska yhdenvertaisuus vaatii myös alueella asuvien muiden asukkaiden oikeuksien huomioon ottamista.  

Itse en pysty esittämään parantavia lääkkeitä saamelaisten olojen korjaamiseksi, mutta on paikallaan kiinnittää huomiota saamelaisalueen autioitumiseen. Tilanne saamelaisalueella näyttää saamelaisten kannalta pahalta. Saamelaisia edustava saamelaiskäräjät ei ole asiaan paneutunut. Saamelaisten elinmahdollisuuksia ei ole pitkällä tähtäimellä pyritty turvaamaan. Valtiolla on kyllä monin tavoin mahdollisuus tukea elinkeinojen kehitystä ja pysyvien työtilaisuuksien järjestämistä myös saamelaisalueella, mikäli alueelta löytyy yksituumaisuutta. Riitaisia hankkeita valtiokaan ei lähde tukemaan. Aikaa ei ole tuhlattavissa. Erityisesti nuorten saamelaisten pako jatkuu.  

Monet saamelaiset haikailevat sellaiseen yksinkertaiseen elämään, jollaisessa heidän isovanhemmista elivät. Todellisuudessa yleiskuva lappalaisten paimentolais- ja keräilijäpyytäjäyhteisöjen elämästä on paljon karumpi ja ankarampi kuin monet saamelasiin hurahtaneet tutkijat ovat esittäneet. Toimien tulee olla tämän päivän reaalielämään sopeutettuja.  

Skandinaviassa tällä hetkellä keräilijä-pyyntiyhteisöissä eläviä lappalaisia on korkeintaan vain muutama sata. Suurin osa lappalaisista saa toimeentulonsa nykyaikaisten elinkeinojen yhdistelmistä, joissa keräily ja pyynti edustaa vain pientä osaa (vrt. Itkonen). Puhtaita paimentolaisyhteisöjä ei Suomessa enää ole. Tilanne on 1900-luvun alusta lähtien ollut voimakkaassa muutostilassa.  

Saamelaiset ja suomalaisten elinkeinoissa ei ole enää mitään eroja. Työkielikin on muuttunut suomeksi. Tänä päivänä meillä lappalaisilla on kaikkea, mistä entisinä aikoina oli pulaa kuten lämpöä, valoa, ruokaa, sekä tasokasta koulutusta ja sairaanhoitoa. Ei siitä niin kauaa ole, ehkä sata vuotta, jos sitäkään, kun lappalaisille, nykyisillä saamelaisille tuttuja olivat puute ja nälkä. Tänään lappalaiset elävät entiseen nähden hyvin erilaisissa yhteisöissä. Teknologinen kehitys on muuttanut lappalaisten maailman reunaehtoja viimeisen sadan vuoden aikana, mikä näkyy kaikessa kuten valaistuksessa, tietoliikenteessä, liikenteessä. Muuan vuosikymmen sitten, hyväkuntoisella porolla matka Lismasta Inariin (. 100 km) kesti kolme päivää. Nyt menee autolla pari tuntia.