Kiista alkuperäisyydestä syntyy ja kehittyy

Saamelaisalueen politiikassa on etsitty suuntaa aina 1940-luvun lopulta lähtien. ILOn alkuperäiskansasopimuksen ratifiointipyrkimyksen myötä on synytynyt kiista siitä, ketkä kuuluvat saamelaisuuden piiriin. Tämä kiistely on hahmottanut politiikan tekemisen suuntaa. Hallitsevaan suomalaiseen kulttuurin kiistan sisäiset ulottuvuudet ovat tulleet tietoisuuteen vain hitaasti ja vaivalloisesti.

Yhteiskuntatieteellinen tutkimus ei ole pitkään aikaan havainnut, että alueen väestöryhmien kiistoilla olisi ollut mitään vakavaa merkitystä; syntynyt kuva on kiiltokuvamainen eikä perustu tieteelliseen totuuteen. Saamelaisten ja alkuperäisyydestä poliittisesti syrjäytettyjen lappalaisten yhteenotto on ollut kiistan valitettava kääntöpuoli, joka johtuu johtavien saamelaispoliitikkojen historiaan perustumattomista linjavalinnoista. Yhteiskuntatutkimuksen kritiikki siitä puuttuu tyystin; hymistelyä on ollut katteettoman paljon. Missä ovat riippumattomat tutkimukset teemasta?

Vain muutamat riippumattomat tutkijat ovat alkaneet ottaa tosissaan saamelaisten ja heidän verisukulaisten- satutuksettomien saamelaisten välistä välien selvittelyä. Näkökulma sinänsä merkitsee, että kiistan myönnetään kouraisseen syvältä. Se tulee esille käsiteltävänä saamelaisideologian myytin purkamisena, kansallisen trauman hoitona, oikeuden tekemisenä statuksettomille lappalaisille, jotka todellisuudessa kuuluvat samaan alkuperäisväestöön, osin sitäkin alkuperäisempään väestöryhmään alueen alkuperäisinä asuttajina. Samaa väestöä koskevan kiistan selvittely on eheytymistä - statuksettomien lappalaisten kulttuuriperinnön hyväksymistä. Kun murrosaikojen järisyttävin vaihe on ymmärretty uudella tavalla, myös kiistan lähtökohdat on näyttäytyvät uudella lailla.

Saamelaisten itsehallinnossa saamelaiseksi määritetty ryhmä - saamelaiset - haluttiin kokonaan irrottaa samasta kansasta. Rekisteröidyiksi saamelaisiksi on luettu etupäässä vain kielen perusteella. Kun trauma tulee puheen kohteeksi, maaoikeuskiistaksi nimetty kiista väestöryhmien alkuperäisyydestä asettuu osaksi Lapin historiaa murhenäytelmänä, jossa syrjityille lappalaisille on tehtävä oikeutta. On kiistan varjo - - epäonnistunut saamelaismääritelmä, joka on alkanut väistyä edeltäneiden vuosien yltä. Nyt halutaan vapautua siitä painolastista, minkä väestöä jaotteleva epäonnistunut saamelaismääritelmä on jättänyt. Kuten historia todentaa: määritelmät tulevat ja menevät, mutta ihmiset pysyvät.

Tällaisen alkuperäiskansakiistan selvittely on tosiasiassa eheytymistä -statuksettomien lappalaisten historiallisen perinnön hyväksymistä. Selvittely on lähtenyt liikkeelle silloisen maaherra Hannele Pokan johtaman toimikunnan jäsenen Niilo Tervon aktiivisen toiminnan johdosta. Tämän linjan on vienyt loppuun tutkija Matti Enbuske väitöskirjassaan näyttämällä rujoimman puolen saamelaiskäräjien pyrkimyksestä kaapata statuksettomien lappalaisten alueet saamelaisten kollektiiviseen omistukseen, mille ei ole mitään etnistä, kielellistä, asutushistoriallista eikä muutakaan oikeudellista tai historiallista perustaa.

Uusimpien tutkimustulosten perusteella on yhä enemmän merkkejä tutkija Enbusken tutkimuksen johtopäätöksiä tukevasta näkemyksestä. Kohteeksi on tullut kiistan motiivipohja, saamelaisille ja statuksettomille lappalaisille yhteisen sivistyksellisyyden motiivipohja ja kiistaan liittyvä raju ristiriita. Kysymyksen asettelu rajoittaa pahuuden irtipääsyn saamelaisen osapuolen ominaisuudeksi, koska he ovat koko kiistan alkuunpanijoita ja ylläpitäjiä, minkä olennaisuuksia on totuuden salaaminen ja muuntaminen.

Perusongelmia ovat kiistan odottamattomat purkaukset. Niille antavat sovun kaikupohjaa 1990-luvun suuret maailmanyhteisöt YK ja Eurooppa, mutta ne sopivat myös Ylä-Lapin tilanteeseen, jossa entiset vastakkainasettelut ovat lieventyneet. Kun saamelainen utopia on ehtynyt ja ulkoisen uhan vaatima yhtenäisyys hajonnut, kiistaa näyttäytyy vähemmän poliittisena kysymyksenä ja enemmän saamelaisuuden ja sen ahdistavuuden ongelmana. Tietoisuus tästä on saavuttanut myös suuren yleisön.

Nykytilanteen avoimuudesta selittyy se, että alkuperäisväestöä koskeva tiedon kirjo on monipuolisempi tänään kuin vuonna 1970. Ristiriidoista huolimatta on yhä ammennettavissa aineksia monenlaisiin jatkumoihin, joilla voi tehdä ymmärrettäviksi saamelaisia ja heidän syrjimiään statuksettomia lappalaisia.

Kiistan säteily on myös muovannut käsityksiä saamelaismääritelmästä alkuperäisväestön mittarina. Kun tämä samaa jakava murrosaikojen termi on ymmärretty oikeassa kontekstissa, myös sen tavoitteista on tullut uudenlaista tarinaa. Se on ollut osa saamelaisten kulttuuriautonomian kehitystä, johon on liittynyt ristiriidan myöhempi puhkeaminen.

Irti siirtomaahallinnosta

Jo asetus saamelaisvaltuuskunnasta lujitti saamelaisten asemaa ja sen myötä saamelaiset murtautuivat näyttävästi esiin. Mutta saamelaispoliitikot halusivat lisää oikeuksia ja vapauksia, mikä johti ajan mittaan siihen, että saamelaiset haluttiin irrottaa Lapin historiasta omaksi saamen kansaksi. Tämän paljastuminen on sittemmin johtanut kiistaan siitä, kenelle nämä historialliset alueet oikein kuuluvat.

Saamelaiskomitea oli löytänyt peruselementeiltään muodostuneen alkuperäiskansan, poliittisen subjektiviteetin, asetuksella järjestetyn saamelaisvaltuuskunnan, joka ei ollut ennalta valmistettu sen enempää itsehallintoon kuin repivään kiistaankaan.

Näin ollen saamelaispolitiikan juuria on etsittävä saamelaisliikkeen rakennelmasta, jossa tiedostavan rationaalisen opin sisään oli koteloitunut vihaa ja kostonhalua. Niiden yhteen kietoutunut kudelma ohjasi liikettä niin, että valtasuhteet ryhdyttiin muuttamaan niin, että statuksettomien lappalaisten herääminen oli ennakoitavissa.

Kiistaan liittyvät tapahtumat antavat mahdollisuuden arvioida eri käsityksiä. Saamelaiskäräjien johto koki saamelaiskäräjälain säätämisen jälkeen 1990-luvulla vapautumista saamelaisia sortaneesta siirtomaahallinnosta. Se oli saamelaiskansallinen juhlahetki ja suuri hyppäys kohti todellista itsehallintoa. Mitään siirtomaahallintoa ei ole voitu osoittaa olleen. Se johti kuitenkin odottamattomaan välien selvittelyyn saamelaiseksi haluavien verisukulaisten kanssa - oikeudet rajattiin ankarasti juuri valittuun puhdasoppisuuteen. Tämä katkaisi edeltäneen myönteisen kehityksen.

Vaikka saamelaisten kulttuuri-itsehallinnon alku koettiin vapauttavana, niin vastakkaisuus kentällä alkoi nousta ensin vähitellen ja sitten yhä voimallisemmin esiin. Statuksettomat lappalaiset vaativat päästä mukaan saamelaiseen kulttuuri-itsehallintoon ja he aloittivat kamppailunsa historiallisilla faktoilla. Saamelaiskäräjien johdon tietoisen kielteinen suhtautuminen lujitti paikallista mobilisaatiota. Alettiin perustaa paikallisia yhdistyksiä. Vuotta 1999 pidetään käännekohtana, jolloin oli yli 1000 pyrkijää saamelaisrekisteriin, joista melkein kaikki hakijat käräjät hylkäsi enemmän ja vähemmän mielivaltaisesti kuten sittemmin on havaittu.

Edellä oleva kuvaus on pienoiskuva koko kiistaan johtavasta prosessista: pohjoissaamelainen enemmistö kieltämässä verisukulaisten -statuksettomien- lappalaisten kuulumisen alkuperäisväestöön. Samalla tästä ilmeni, miten nämä puolustivat saavuttamiaan etuja ja voimasuhteita.

Olen itsekin joutunut tapahtuneen kehityksen jälkeen selvittelemään, ketä oikeastaan ovat statuksettomat lappalaiset, olivatko he sukulaisia saamelaisrekisterissä olevien kanssa ja mitä eroja heillä oli saamelaisten kanssa vai oliko lainkaan.

Vastaako todellisuus myyttejä?

Haastattelin parivuotta sitten Ivalon ja sen lähikylien asukkaita. Vain tällaisessa suppeassa ympäristössä on mahdollista tutkia konkreettisesti, miten näillä alueilla saamelaiset ja statuksettomat lappalaiset liittyivät yhteen ja asettuivat käräjien politiikkaa vastaan. Huomasin, miten nämä samoissa kylissä elävät saamelaiset ja heidän sukulaisensa statusta vailla olevat lappalaiset muodostivat yhteisiä verkostoja ja miten poliittiset, kulttuuriset ja taloudelliset seikat sitoivat heitä monin eri sitein yhteen. Nämä seikat eivät vaihdelleet lainkaan siinä määrin kuin olisi voinut odottaa saamelaiskäräjissä käydyn keskustelun perusteella. Ihmisten suhteita määrittelivät kunnan valtuusto, poliittiset yhdistykset ja niiden kunnallisjärjestöt, osakkuudet yhteismetsissä, metsästysseuroissa, kalastuskunnissa jne. Käsityksistä oli ideologisuus kaukana.

Ivalon ja sen ympäristön kylien tarkastelu valaisee koko kiistaa. Saamelaiskäräjien kielteistä suhtautumista statuksettomiin lappalaisiin muovasi sen aloittama kriisi, epäonnistunut, todellisuuden kanssa ristiriitainen saamelaismääritelmä sekä vaatimukset maiden palauttamisesta takaisin saamelaisille vailla oikeuspohjaa.

Käräjien kehitykselle saamelaisena itsehallintoelimenä se antoi kaksinaisen luonteen. Syntynyt kiista katkaisi saamelaisen kulttuuri-itsehallinnon myönteisen kehityksen, jota statuksettomien lappalaisten esiin nouseminen merkitsi ja jätti kahtiajaon, joka korosti saavutetun kulttuuriautonomian uhanalaisuutta. Saamelaiskäräjät joutui oman politiikkansa ansaan.

Se on joutunut pitkin hampain hyväksymään statuksettomat lappalaiset, jotka ovat tuoneet vaihtoehdon saamelaiskäräjien poliittiseen elämään ja historiallisia faktoja koskeva tappio tekee välttämättömäksi elää statuksettomien lappalaisten kanssa. Heitä ei voida lähettää Siperiaan sen vuoksi, että heillä on faktat hallussaan.

Tällainen on ollut 1970 -1990- luvun suuren kulttuurimuutoksen tausta. Se on ollut kuin suuri jäiden lähtö. Mutta ei ole sanottu, että erimielisyyksien sietämisen kaikki peruskoordinaatit muuttuisivat. Saamelaiset joutuvat nyt mukautumaan välttämättömään ja väistämättömään.