Muutama vuosi sitten ilmestyneessä Inarin historia -kirjassa esitellään myös entisaikojen lappalaisten jättämiä kulttuurimuistomerkkejä. Jäin pohtimaan mitä ne merkitsevät nykypäivän inarilaisille. Nykyisin on varsin suosittua puhua saamelaisalueen muinaisjäännösten yhteisestä kulttuuriperinnöstä. Tähän liittyykin kysymys siitä kenen muinaisjäännöksistä on kysymys; onko kysymys Inarin vanhojen lapinsukujen kulttuurijäännöksistä vaiko jonkun muun myöhemmin alueelle tulleen väestön? Tähän asiaan ei Inarin historia kirja anna vastausta. Siksi tätä Inarilaisten identiteetille tärkeää kysymystä on syytä lähestyä termien lappalainen ja saamelainen näkökulmasta.

Tutkija Mauno Hiltunen kirjoittaa tästä Ranuan historia kirjassa näin:
"Nimityksen lappalainen (lapp) taakse kätkeytyvä identiteetti ei ole yksiselitteinen. Nimityksen alkuperäinen merkitys - mikä tunnetaan myös eestin kielessä - lienee ollut syrjäseudun asukas ja sen syntyminen on luontevinta ajoittaa kauteen, jolloin karjanhoitoon ja maanviljelykseen siirtyvät väestönosat omaksuivat uuden elintapansa mukaisen identiteetin. Metsästystä ja kalastusta harjoittavat olivat identiteetiltään lappalaisia riippumatta siitä olivatko he rodulliselta ja kielelliseltä taustaltaan saamelaisia vai suomalaisia. Jacob Fellmanin mukaan Kemin puolessa kutsuttiin 1800-luvun alussa lappalaisiksi kaikkia kaikkia maattomia ja karjattomia rotuun ja kieleen katsomatta. Sen sijaan saamelaisia maanviljelijöitä ei pidetty lappalaisina vaan talonpoikina tai - niin kuin heitä 1600-luvun lopulla lannasta erotetussa Lapissa oli tapana kutsua - uudisasukkaina. Suomalaisten ja lappalaisten ero ymmärrettiin elinkeinollisena."

Mutta asia ei ole enää lainkaan näin yksiselitteinen tarkasteltaessa saamelaiskäräjälain saamelaismääritelmän avulla tätä kysymystä. Saamelaiskäräjälakia säädettäessä saamenkieleen perustuvaa saamelaismääritelmää laajennettiin myös elinkeinollisia seikkoja koskevaksi. Peruste saamelaiskäsitteen laajentamiseksi oli otettu vuoden 1990 saamelaislakiehdotuksesta, jonka tarkoituksena oli kulttuuri-itsehallinnon ohella "palauttaa" saamelaisille valtion hallintaan joutuneita maa- ja vesialueita sekä niihin sisältyviä oikeuksia. Esityksellä pyrittiin turvaamaan metsästys, kalastus ja poronhoito niitä aikaisemmin harjoittaneille väestönosille, siten että lappalaiseksi katsottaisiin henkilö, joka on merkitty maakirjaan, veronkantoluetteloon tai henkikirjaan ns.lappalaiselinkeinonharjoittajaksi vuosien 1875 - 1923 välisen aikana sekä hänen jälkeläisensä. Mikäli tämän vuoden 1875 kantokirjan lapinveroa sarakkeen alle merkittyjen henkilöiden merkinnän pohjalta haetaan vanhojen kulttuurimuistomerkkien oikeudenomistajjia, on peruste täysin kestämätön; vuoden 1695 jälkeen Inarin lapinkylän alueelle kylän asukkaiden luvalla ja suostumuksella perustettujen tilojen katselmuskirjat osoittavat miten laajoista alueista tilan perustaneet Inarin lappalaiset olivat maksaneet lapinveroa, kun taas 1875 kantokirjaan merkityt muuttolappalaisten vero koski elinkeinon tuottoa, jota poromiehet yhä tänäänkin maksavat valtioneuvoston vuosittain määräämien perusteiden mukaisesti.

Lapinveroa maksaneiden muuttolappalaisten kohdalta ei myöskään löydy arkistoista sellaista asiakirjaa, joka määrittelisi sen alueen laajuuden, josta vero maksettiin. Joten väitteet, että vanhojen inarilaissukujen jättämät kulttuurimuistomerkit kuuluvat myös muualta tulleelle väestölle, ovat maakirjojen, kantoluetteloiden, tilanmuodostamisasiakirjojen ja tuomioasiakirjojen perusteella kaikkea todellisuuspohjaa vailla.

Vuoden 1875 maakirja, kantoluettelo ja henkikirja eivät anna siihen sellaista vastausta, vaan pikemminkin todistavat yksiselitteisesti vanhimman asutuksen olemassaolon. Inarin väestö siis koostuu kolmenlaisista ihmisistä; kantainarilaissuvuista, muuttolappalaisista, koltista ja muusta väestöstä. Saamelaiseksi määritellyn väestön alkuperässä ei olekaan olennaista se, mikä sen todellinen alkuperä on, vaan se, minkä ihmiset sen uskovat olevan. Tämä ilmiö perustuu enemmän tunteisiin ja vaistoihin kuin historiallisiin tosiasioihin.

Kuten edellä oleva oleva tarkastelu osoittaa menneisyyttä ja siihen liittyviä ilmiöitä ei kuitenkaan kannattaisi yrittää manipuloida erilaisten painotusten ja näkökulmien valinnan avulla puoleen eikä toiseen. Inarin lapinkylän kulttuuriperintö on kuitenkin monimutkainen asia, jonka ytimessä ovat tietoteoriaan, politiikkaan, ja identiteettiin liittyvät kysymykset.

Inarin alueen entisaikojen elämästä kertovat kulttuurimuistomerkit eivät vielä sinänsä ole vielä kenenkään kulttuuriperintöä, vaan ne muuttuvat kulttuuriperinnöksi vasta tieteellisessä ja laajemmassa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Esimerkiksi tilan perustaneiden, mutta kielensä menettäneiden saamelaisten yhteys vanhaan Inarin lapinkylän kulttuuriperintöön voidaan osoittaa geenitutkimuksilla. Sen sijaan taas Norjasta ja Ruotsista Inariin muuttaneiden porosaamelaisten yhteys Inarin vanhoihin muinaisjäännöksiin voidaan jo edellä olevan perusteella osoittaa mitä suurimmassa määrin kiistanalaiseksi.