Täytän ensi vuoden tammikuun 17 päivänä 75 vuotta. Olen suuren osan elämästäni käyttänyt saamelaisten asioiden seuraamiseen. Viime aikoina ajankohtaisia kysymyksiä ovat olleet ILOn ja pohjoismaisen saamelaissopimuksen ratifioiminen sekä saamelaiskäräjälain uudistaminen.

Saamelaiskäräjien kannanotoissa jotka koskevat ILOn sopimuksen ratifiointia väitetään että sopimuksen ratifioinnilla turvataan saamelainen kulttuurimuoto, jonka ytimessä on luonnonvarainen poronhoito. Tällaisia tekstejä lukiessa herää kysymys kummastako todellisuudessa on kysymys: paluusta perinteiseen kestävään elämänmuotoon, jossa lapsuudessa ja nuoruudessa elin, vaiko nykyiseen luonnonvarojen riistoon perustuvan oravanpyörän turvaamiseen?

Ei muisteta sitä, että erityisesti 1960-luvulta lähtien saamelaisten harjoittama porojen ylilaiduntaminen on kaikilla mittareilla mitattuna saavuttanut kauhistuttavat mittasuhteet. Nykyisen teknistaloudellisen aikakauden saamelainen on ottanut haltuunsa samalla intensiteetillä kaikki saamelaisalueen laidunvarat, mukaan lukien niin kansallis- ja luonnonpuistot kuin Natura-alueetkin. Kaikki luontoon kohdistuvat toimet, joihin saamelaiset yhdessä muiden kanssa ovat ryhtyneet, tapahtuvat entistä nopeampaan tahtiin ja kiihtyvänä sarjana, mikä tekee niiden yhteisvaikutukset arvaamattomiksi. Suurimpana ongelmana pysyy kuitenkin ratkaisematon porojen ylilaidunnusongelma.

Vaatiessaan Suomea ratifioimaan ILOn sopimuksen saamelaisen luonnonvaraisen elämänmuodon turvaksi, johtavat saamelaispoliitikot katsovat voivansa polttaa kevytmielisesti kaikki sillat takanaan. He ovat valmiita heittämään romukoppaan kaikki vanhentuneilta näyttävät lait ja käytännöt, jotka aikaisemmin ovat säädelleet saamelaisten ja heidän ympäristönsä suhteita. Saamelaisten ja luonnon välinen historiallinen sopimus rikotaan tietoisesti, sillä Saamelaiskäräjien poliittinen johto uskoo olevansa riittävän viisas vapauttaakseen saamelaiset heitä ympäröivästä luonnosta ja heitä sortavasta pahasta yhteiskunnasta.

En vähäisimmässäkään määrin halua kieltää saamelaisilta tekniikan edistymistä ja sen sovellutusten käyttöä tai vaatia paluuta takaisin alkukantaisiin oloihin. Mutta siitä huolimatta on oikeus kysyä, mikä yleispätevä arvo teknisellä sivilisaatiolla on silloin kun puhutaan ILOn sopimuksen ratifioimisesta? Kumpi sillä tosiasiallisesti turvataan; kestävä luonnonvarojen käyttö vaiko edelleen jatkuva porojen ylilaidunnus ja muu luontoa tuhoava riistotalous? Tämä sivilisaatio, jonka oravanpyörässä saamelaiset ovat mukana, pakottaa sekä hengen että aineen alistumaan lakeihin, joiden oikeutus on todistettu vain yksittäisissä tapauksissa. Tässä menossa puheet saamelaisten erityisestä luontosuhteesta jää parhaimmillaankin vain tiedostamattomaksi itsepetokseksi, ja pahimmillaan pelkäksi propagandistiseksi sumutukseksi.

En halua valittaa ja vaikertaa. Mutta minusta tuntuu siltä kuin istuisin nopeasti kiitävässä junassa, josta on mahdotonta poistua. En tiedä minne se minut kiidättää, kenties hyvinvointiin, kenties tuhoon. Saamelaiskäräjien poliittinen johto on sadun taikurinoppilaan tavoin pannut liikkeelle reaktiosarjan, jota se ei kykene hallitsemaan. Tällaisesta kannattaa todellakin huolestua; luonnon säilymisen ongelmat laajemmassa mielessä liittyvät moniin muihin kysymyksiin ja muodostavat kokonaisuuden; niiden analyysi antaa tietoja nykyisen epävakaisuuden ja ristiriitojen mittasuhteista, joita saamelaiskäräjien poliittinen johto ei halua nähdä tai tunnustaa.

Tänään kuitenkin tiedostetaan laajasti se, että saamelaiset ovat liukuneet askel askeleelta luonnon tasapainojärjestelmän syrjään, lähtien hetkestä jolloin kalastajista, metsästäjistä ja keräilijöistä tuli paimentolaisia, porotilallisia ja maanviljelijöitä, porofarmareista puhumattakaan.

Nykyajan saamelainen tuhlaa esivanhempiensa elämäntavoista poiketen kevytmielisesti luonnonantimia, niitä, jotka pohjoisessa luonnossa uudistuvat vain hyvin hitaasti, ja niitä, joita ei synny uudestaan ja joita tuodaan kaukaa: polttoainetta, kivennäisiä, metalleja, joiden loppuminen merkitsee saamelaisten nykyisen kulttuurin häviötä.

Kaikista uhkakuvista huolimatta saamelaiset näyttävät luottavan ehdottomasti nykyajan tekniikan kehitykseen. He kunnioittavat tekniikkaa sokeasti uskoen ratkaisevan kaikki ongelmat, ja väheksyvät luontoa, josta heidän esi-isänsä ovat peräisin, ja jonka helmassa ja antimista lukemattomat sukupolvet heitä ennen ovat eläneet. Tuntuu siltä, että nykysaamelaiset ovat ottaneet yksipuolisesti ja uskaltaisinko sanoa vanhakantaisesti Raamatun luomiskertomuksessa olevan käskyn siitä, että ihmisen tulee vallita luontoa ja tehdä se itselleen alamaiseksi. Vanhassa raamatunkäännöksessä Mooseksen kirjan jakeet 28-30 kuuluvat näin:

Ja Jumala siunasi heitä, ja Jumala sanoi heille: kasvakaat ja lisääntykäät ja täyttäkäät maata, ja tehkäät se teillenne alamaiseksi; ja vallitkaat kalat meressä, ja taivaan linnut, ja kaikki eläimet, jotka maalla liikkuvat. Ja Jumala sanoi: katso, minä annoin teille kaikkinaiset ruohot, joissa siemen on koko maan päällä, ja kaikkinaiset hedelmälliset puut, ja puut, joissa siemen on, teille ruaksi Ja kaikille eläimille maan päällä, ja kaikille taivaan linnuille, ja kaikille, jotka matelevat maan päällä, joissa elävä henki on, kaikkinaiset viheriäiset ruohot syötäväksi. Ja tapahtui niin.

Luodessaan ihmisen Jumala antoi meille myös älyn, tarkoittaen että käytämme sitä tiedon kartuttamiseen ja syventämiseen. Tämä velvoite koskee yhtä lailla poromiestä kuin luonnontutkijaa. Sekä raamatun alkukielisiä tekstejä tutkiva tiede että nykyinen tiedepohjainen näkemys luonnosta viittaavat siihen, että raamatunkohta, jossa puhutaan luonnon vallitsemisesta, ei suinkaan tarkoita avointa valtakirjaa sen tuhoamiseen, vaan ennemminkin vastuulliseen isännöintiin.