Kun olen viime aikoina seurannut yhä kärjekkäämmäksi käyviä kannanottoja Ylä-Lapin maanomistusta ja hallintaa koskevassa kiistassa tulee mieleen Nelson Mandelan poliittisen perinnön soveltaminen käytäntöön myös täällä meillä.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen väkivaltaan johtaneissa poliittisissa kiistoissa, olivatpa ne sitten maiden välisiä tai sisäisiä, on useimmiten hyödynnetty erilaisten uskonnollisten ryhmien tai etnisten ryhmien vastakkainasettelua. Suomessa tätä rajanvetoa, eriarvoistamista ja kiihotusta harrastetaan, tosin pienemmässä mittakaavassa, kun kiistellään siitä ketkä ovat ILOn sopimukseen piiriin kuuluvaa alkuperäiskansaa. Määritelmän etnopoliittisuus on nostattanut kärjekkäitäkin kannanottoja. Asiaan liittyy tyytymättömyyttä ja tietämättömyyttä, jota saamelaiskäräjien poliittinen johto on käyttänyt hyväkseen lujittaakseen saamelaista etnopoliittista ryhmäidentiteettiä ja epäinhimillistääkseen ja demonisoidakseen "toisia".

Saamelaiskäräjien poliittisen johdon tavoitteena on saada etnisestä erottelusta tukea taistelulleen vallasta, maasta ja luonnonvaroista. Ylä-Lapin erimielisyydet johtuvat eräiden saamelaisvaikuttajien pakonomaisesta tarpeesta uskoa, että saamelaisten ja lappalaisten eroavuudet ovat tärkeämpiä kuin yhteinen alkuperä ja historia. Inarinsaamelaisten kannalta sellainen politiikka on kaukana yhdenvertaisuudesta.

Kiistan puhjettua konfliktiksi siitä ovat joutuneet kärsimään poikkeuksetta lähes kaikki. Sellaisten tapahtumien jälkeen ennakkoluulottomankin ihmisen on ollut vaikea olla kovettamatta sydäntään. Silti on tärkeää että saamelaiset ja saamelaisten vieroksumat lappalaiset näkevät toisensa ihmisinä ja kunnioittavat toisiaan, vaikka olisivatkin jossain asioissa erilaisia tai erimielisiä. Se on välttämätöntä, jotta paikalliset yhteisöt estettäisiin hajoamasta ja yhteistä elämää voitaisiin jatkaa rauhanomaisesti kuten tähänkin asti.

Kun Nelson Mandelasta tuli Etelä-Afrikan presidentti, hän kutsui omat vanginvartijansakin virkaanastujaisiinsa. Hän otti hallitukseensa rotuerottelua tukeneita valkoisia johtajia. Hän perusti totuus- ja sovintokomission antaakseen apartheidin aikana rikoksiin syyllistyneille mahdollisuuden tunnustaa ja välttää vankeus. Hän ymmärsi, että hän itse ja Etelä-Afrikan kansa olivat vapaita kohtaamaan tulevaisuuden vain pääsemällä irti menneisyydestä - ei menneisyyden unohtamisen ja vääristelyn kautta, vaan katsomalla totuutta silmästä silmään silloinkin kun se oli ollut rumimmillaan.

Ylä-Lapin tilanteessa tarvitaan Mandelan kaltaisia kaukonäköisiä poliittisia johtajia rakentamaan siltoja kuilujen yli edistämällä keskustelua, ymmärrystä, sovintoa ja suunnan muutoksia. Heidän olisi aika nousta esiin kaikista ryhmistä. Tarvitaan niitä Kari Kyrön ja Anu Avaskarin kaltaisia kokeneita saamelaisia jotka ovat vierastaneet politiikkaa sen riitaisan luonteen ja repivän panettelun takia. Tarvitaan vanhoja riitapukareita, jotka ovat kypsyneet ymmärrykseen siitä että näin ei voida jatkaa. Ja tarvitaan ennen kaikkea nuoria, nousevia saamelaispoliitikkoja, jotka osaavat katsella maailmaa muualtakin kuin vääristävien etnopoliittisten silmälasien takaa. Sellaisia jotka ymmärtävät, että esivanhempien ja edeltäjien työn kunnioittaminen ja jatkaminen ei edellytä heidän riitojensa jatkamista vaan uutta alkua.