Saamelaispolitiikan järjettömistä vaatimuksista on viime aikoina keskusteltu vilkkaasti julkisuudessa ja saamelaisten keskeisissä pohdinnoissa. Tähän asti järjettömät ehdotukset on kuitenkin ammuttu alas jo ennen niiden toteutumista. Mutta mikään ei takaa sitä, etteivätkö ne heräisi uudelleen heti viimeistään kun Suomessa hallitus vaihtuu.

Saamelaisten itsehallinto ei ole neljän vuosikymmenen aikana kehittynyt niin kuin se olisi voinut kehittyä. Yksi osasyy tähän on, että näinä vuosikymmeninä valtakunnallisella tasolla on nähty poikkeuksetta vain julkisen vallan palveluiden supistamista, minkä seurauksena myös saamelaisten haaveet oman kulttuuriautonomiansa laajentamisesta yleiseksi, lähes valtiolliseksi autonomiaksi ovat kärsineet. Silti saamelaisdemokratian vaikutusalan koosta kiistellään jatkuvasti - kuten pitääkin, koska se riippuu halutusta vallanjaosta.

Ei ole yhtä arvovapaata ratkaisua, mutta ratkaisuja voi silti olla monia, ja näistä pitäisi löytää paras tai ainakin kyllin hyvä. Viisasten kiven etsimisen kykyä tässä ei siis vaadita, eikä ruudin uudelleen keksimistä. Ruudinkeksijöitä luulisi sinänsä löytyvän varsinkin nuorten, lahjakkaiden ja koulutettujen saamelaisten joukossa, mutta ainakin tähän asti he ovat suunnanneet energiansa sellaiseen, joka minun silmissäni näyttää lähinnä saamelaisten asiaa ja eri saamelaisryhmien yhteistoimintaa vahingoittavalta huuhaalta.

Vaikka sokeakin kana tunnetusti löytää jyvän, on kuitenkin hyvin epätodennäköistä että epäpätevät - tai saamelaisnationalisminsa pauloissa olevat - saamelaispoliitikot voisivat tarjota sellaisia ratkaisuja, jotka selventäisivät ja rauhoittaisivat tilannetta. Tuoreena esimerkkinä tästä on professori Kuokkasen ja kumppaneiden vetoomus totuus- ja sovintokomissiosta, jossa vaaditaan valtiota heti alkuun tunnustamaan nöyrästi syntinsä sekä saamelaiselle että suomalaiselle oikeusperinteelle vastakkaisella periaatteella "ensin hutkitaan, sitten vasta tutkitaan", ja jossa pääväestön saamelaisiin kohdistaman kolonialistisen sorron sovintoprosessin vartijoiksi vaaditaan kolmen saamelaiskomissaarin troikkaa, ilman yhtäkään pääväestön edustajaa. Tällaisen käsityksen vaatimuksista ainakin saa manifestitekstiä lukemalla.

Olen jo vuosia korostanut, että saamelaisten aseman kestävä tarvitaan tilanne- ja olosuhdeanalyysi, toisin sanoen syvällisesti ymmärretty todellisuutta vastaava kuva saamelaisten nykytilasta osana muuta yhteiskuntaa. Kiihkosaamelaisten silmälasien läpi saamelaiset nähdään kuitenkin muusta yhteiskunnasta erillisenä saarena joka tällä hetkellä vielä uiskentelee kolonialismin rikinkatkuisessa tulimeressä, mutta josta pian tulee saamelaisten paratiisisaari - eikä muista ole väliä eikä heitä sinne kaivata.

Ongelma käy helpommin hoidettavaksi jos voimme olla varmoja siitä, että saamelaiskäräjät ja kunnat, voivat hoitaa tiettyjä saamelaisille ja kuntalaisille tarjottavia palveluja niin kuin tähänkin asti. Jatkossa asioiden hoitajiin liittyvät vielä maakunnat. Saamelaisten edut tulee luonnollisesti huomioida ja heille tarjottavat palvelut räätälöidä sote-uudistuksen yhteydessä ja maakuntajärjestelmää muutenkin kehitettäessä. Muu vielä puuttuisi. Näin tehdessämme suunnistamme pois poliittisen perinteen ja mieltymysten laajasta hetteiköstä. Tässä yhteydessä huomautan, että poliitikoilta tahtoo puuttua luontainen kyky antaa oikeita kannustimia ja valvoa suorituksia, mikä ei helpota ratkaisujen löytämistä. Nykysuunnan jatkuessa kysymys saamelaisen autonomian rajoista suhteessa kuntien autonomiaan käy entistä riidanalaisemmaksi.

Haaskatun ajan vuoksi saamelaisilla ei ole todellisuudessa ollut edes paria vuosisataa, vaan noin 70 toisen maailmansodan jälkeistä vuotta, joiden aikana olemme voineet pohtia nykyajan inhimillisen vallankäytön ongelmaa, jonka saamelaiset ovat kokeneet syrjiväksi ja suomalaisiksi sulauttavaksi. Vaikka saamelaiset ovat päässeet poliittiseen keskusteluun mukaan, heidän vaatimuksiaan maanomistusolosuhteiden muuttamisesta ei ole ratkaistu niin että se tyydyttäisi sen enempää pohjoissaamelaisia kuin inarin- ja keminsaamelaisia. Poliittiset iskulauseet eivät ole niihin mikään ratkaisu, eivätkä saamelaisryhmien keskinäinen vihanpito ja syrjintä.

On vaikea sanoa olemmeko lähestymässä optimiratkaisua vai loitontumassa siitä. Vai olemmeko yhtä aikaa loitontumassa ja lähestymässä käännöstä parempaan? Ovatko katumiseen, oppimiseen ja suunnan muutokseen kykenemättömät saamelaispoliitikot ajamassa johtamaansa saamelaiskäräjiä yhä vain syvempään kriisin ja konfliktiin Suomen valtion kanssa? Muutos ei ehkä tapahdu silloin, kun se olisi vielä mahdollinen, vaan vasta sitten, kun välttämättömyys pakottaa sen esille. Eli näemmekö suunnanmuutoksen vasta kun muuta vaihtoehtoa ei enää ole, sen jälkeen kun nykyinen johtoporukka on karauttanut saamelaisliikkeen pohjaan oikein kunnolla? Pohjakosketuksiahan on jo ollut useita, mutta meno ei kun jatkuu, vähän niin kuin rillumarei-tyyliin.

Olen joka tapauksessa vakuuttunut siitä, että nykyistä saamelaisen itsehallinnon mallia voi yhä merkittävästi parantaa. Saamelaiskäräjien johto on ottanut tavakseen toitottaa että saamelaisten tarina on loppu, ellei heti tapahdu sitä tai tätä, ellei saada sitä tai tätä lakia tai sopimusta. Takuuta en tietenkään voi mennä antamaan, mutta haluaisin kuitenkin lohduttaa ja rauhoittaa saamelaiskäräjien johtoa kertomalla, että ei tässä sellaista hätä ole. Historian loppuun on vielä matkaa.