Saamelaiset ja kylmä sota

Asia, josta Suomessa on vaiettu pitkään aiheesta, liittyy teemaan "kylmä sota ja saamelaiset". Kiinnostuin aiheesta vuonna 1959 Inarissa pidetyn III pohjoismaisen saamelaiskonferenssin yhteydessä, lähinnä siitä syystä kun Neuvostoliiton saamelaiset puuttuivat konferenssista. Kukaan paikalla olijoista ei halunnut siitä minulle kertoa mitään.

Tämä kirjoitus ei ole tieteellinen historiantutkimus, joka perustuisi hiljaiseen puurtamiseen arkistoissa. Tämä on pikemminkin journalistinen kirjoitus, joka yrittää asettaa kylmän sodan aikakauden historialliseen ja poliittisiin yhteyksiin. Teemaa kylmä sota ja saamelaiset ei voi kirjoittaa ilman Urho Kekkosta.

Vuodet ovat vierineet. Maailma ympärillämme ja Suomi ovat muuttuneet. On vihdoin aika riisua ylimääräinen mystiikka aiheen ympäriltä. Saamelaiset ja kylmän sodan teeman pohdinta avaa yhteiskunnallisen, poliittisen ja historiallisen näkökulman, jonka kautta voi kuvata ja arvioida tuota kylmän sodan aikaa.

Toisen maailmansodan jälkeen pohjoismaissa saamelaisiin suhtautuminen oli vuosikausia kaksijakoista; Ruotsissa saamelaisiin suhtautuminen jatkui kuningas Kustaa Vaasan vuonna 1542 alkuun paneman saamenmaan järjestelmällisen asuttamisen hengessä. Norjassa norjalaistamispolitiikkaan tuli hieman lievennyksiä, kun taas Suomessa suunta jatkui aluksi samanlaisena kuin ennen sotaa suomalaistamisen hengessä. Siksi on vaikeaa kuvitella miltä elämä Ylä-Lapissa tuntui saamelaisista heti sodan jälkeen sen jälkeen kun lähes kaiken saksalaiset olivat perääntyessään tuhonneet.

Suurten ikäluokkien saamelaiset lapset olivat hädin tuskin ehtineet aloittaa suomenkielisen kansakoulun kaukana kodeistaan sijaitsevissa kansakouluissa, joiden yhteydessä oli asuntolat. Melkein kaikesta oli puutetta. Muistan miten Angelissa syksyllä 1946 näimme nälkää. Jälleenrakentamisen myötä elämä oli kuitenkin asettumassa vähitellen uusiin uomiinsa. Porokannan elpymisen myötä saamelaisetkin uskoivat tulevaisuuteen ja työntekoon.

Siitä huolimatta 1950-luku oli vielä niukkuuden ja pysähtyneisyyden aikaa. Ylä-Lapissa näki hyvin, että Suomi oli maatalousmaa ja jälleenrakennus vei kaikki ihmisten voimavarat. Perinteistä täkäläistä yhteiskuntaa rakennettiin sodan raunioille. Sitä rakentamassa olivat sodan käyneet ja sodasta hengissä selviytyneet niin saamelaiset kuin suomalaiset miehet. Osa miehistä oli kaatunut, osa sotainvalideja, ja varsinkin nykyään ymmärrämme että useimmilla oli pahoja henkisiä kokemuksia joista ei juuri osattu puhua. Eivät naiset ja lapsetkaan olleet selvinneet ilman arpia sota- ja evakkoajasta, mutta silti he saivat monissa perheissä kantaa myös isän taakkaa.

1950-luvulla syntyi se pohja, joka johti 1960-luvulle. Se oli ajanjakso jolloin keskeiset ulko- ja sisäpoliittiset kysymykset määriteltiin uudestaan. Sodan jälkeen Suomen politiikassa toimi näkyvästi Urho Kekkonen ensin oikeusministerinä hoitaen sotasyyllisyysoikeudenkäynnin. Sen jälkeen hän toimi vuosina 1950-1956 viidesti pääministerinä ja lopulta hänet valittiin vuonna 1956 presidentiksi.

Urho Kekkosen johtama maalaisliitto piti huolen siitä, että elämä oli selväpiirteistä ja vanhan kaavan mukaista, vaikka politiikka oli raakaa ja repivää. Siitä piti puolestaan huolen maan alta valtaan noussut SKDL. Kekkosen aikana lähdettiin ratkomaan kahta historian antamaa tehtävää: ulospäin suhdetta Neuvostoliittoon ja sisäänpäin suhdetta kommunisteihin.

Ajankohtaisin oli kuitenkin suhde Neuvostoliittoon. Erityisesti 1960-luvun aikana vahvistui pääasiassa Kekkosen ansiosta luottamuksen politiikka suhteessa Neuvostoliittoon. Kaikki puolueet alkoivat vähitellen liikkua siihen suuntaan ja tulla Kekkosen taakse, ja niissä olevat Kekkosen ja hänen politiikkansa vastustajat ja arvostelijat vetäytyivät kuoreensa tai ajettiin paitsioon.

Kertomuksessa sodanjälkeisestä Lapista on mielenkiintoista kuinka nämä yhdenmukaisuuden ja vapautumisen paineet näkyivät saamelaisten kohdalla. Hyvä esimerkki tästä on kun kolttien silloinen luottamusmies Matti Sverloff jossakin vaiheessa ilmoitti julkisesti, että koltat haluavat muuttaa takaisin synnyinsijoilleen Neuvostoliiton puolella sijaitsevaan Petsamoon. Se sai näkyvää huomiota myös suurimmissa tiedotusvälineissä. Esityksessä oli myös kriitikin siemen Suomen valtiojohdolle kolttasaamelaisten kohtelusta Suomessa. Matin esityksen seurauksena valtiovalta ryhtyikin heti miten luomaan edellytyksiä kolttakulttuurin turvaamiseksi.

Samaan aikaan maailmalla vallitsi kylmä sota ja viholliset tiesivät toisensa. Pieni puolueeton Suomi haki Kekkosen johdolla paikkaansa idän ja lännen välissä, Neuvostoliiton varjossa. Juuri presidentti Kekkoseen ja maalaisliittoon kulminoituu Suomen saamelaisten oma pysähtyneisyyden aika, jota voi myös luonnehtia aktiiviseksi saamelaisten sulauttamisen ajaksi.

1960-luvun alkupuolella taivaanrannassa näkyi silti merkkejä jostain tulevasta - suuresta yhteiskunnallisesta suuresta muutoksesta, joka sitten ryöpsähti esille sekä taloudellisena että henkisenä murroksena. Vasemmisto nousi eduskuntaan ja nuorisoradikalismi rantautui Lappiinkin. Äärivasemmiston rooli alkoi näkyä siinä, että se vaati äänekkäästi Suomen valtiojohtoa edistämään Neuvostoliiton rauhanaloitteiden toteuttamista. Näissä julkilausumissa ei mainittu koskaan saamelaisia esimerkkeinä kansasta, joka on elänyt vuosisatojen aikana eri kansojen kanssa rauhanomaista rinnakkaiseloa.

Vasemmistolaiseen oppirakennelmaan kuului yhtenä osa-alueena oppi pientenkin kansojen itsemääräämisoikeudesta. Sen täydellistä käsittämistä lienee turha yrittääkään, mutta karkeasti voidaan sanoa että kaikilla kansanryhmillä Neuvostoliitossa kerrottiin olevan oikeus omaan kieleen, kulttuuriin ja sisäiseen itsehallintoon, ja että tämä oikeus oli aikoja sitten toteutettu mallikkaasti.

Tästä osa oli tottakin, vaikka todellisuus oli tältä osin pääosin ankea ja isovenäläinen ylivalta jylläsi niin hallinnossa, kieliasioissa kuin kulttuurissa. Neuvostoliiton ja kansainvälisen vasemmiston - kotikommunistimme mukaan lukien - mukaan muualla kansat sen sijaan taistelivat oikeuksiensa puolesta kolonialistista sortoa vastaan. Tämäkin oli vielä kauan totta, luultavasti paljon suuremassa määrin kuin ruusuinen kuva Neuvostoliitosta vähemmistökansojen onnelana.

Edistääkseen omia intressejään kansainvälisellä areenalla Neuvostoliitto ja sen vaikutusvallan alaiset maat tukivat julkisesti ja salaa kolonialismin vastaista taistelua, laskelmoiden että se joka tapauksessa heikentää sen kanssa kilpailevia kapitalistisia maita ja parhaassa tapauksessa nostaa valtaan sille suopeita, ehkäpä peräti sosialistisia järjestelmiä.

Vaikka huomattava osa maailman vasemmistovoimista, jotka olivat jakautuneet lukemattomiin enemmän tai vähemmän lahkolaisiin suuntauksiin, suhtautuivat kriittisesti tai peräti vihamielisesti Neuvostoliittoon, ne jakoivat kuitenkin sen kanssa tuon vapautusopin. Erilaiset vapautusliikkeet siirtomaasorron alaisissa maissa olivat osin vanhaa perua, mutta toisen maailmansodan aikana ja jälkeen ne saivat uutta vauhtia ja voimaa.

Alkoi siirtomaajärjestelmän sortuminen, jota näiden maiden kansat joutuivat vauhdittamaan väkivaltaisin keinoin, kun siirtomaaisännät olivat useimmiten ensin estäneet heidän pyrkimyksensä väkivalloin. Sodan aikana akselivaltoja vastaan ja siirtomaaherrojensa puolella ja johdolla taistelleet kansat eivät enää alistuneet entiseen komentoon vaan vaativat nyt oikeuksiaan entistä ponnekkaammin, ja niiden miespuolisella väestöllä oli nyt kokemusta sotimisesta.

Kylmän sodan kaudella oltiin tilanteessa, jossa osa entisistä siirtomaista oli jo itsenäistynyt, mitä usein seurasi pitkittyneet sisäiset valtakamppailut, joihin suurvallat sekaantuivat. Osissa maista, kuten Indokiinan suunnalla, jatkuivat täysimittaiset siirtomaasodat vapautusliikkeiden ja siirtomaavaltojen välillä, ja muualla oli runsaasti pienemmän mittakaavan aseellisia ja poliittisia kamppailuja, joissa kaikki suurvallat tukivat omien intressiensä mukaisesti jotain osapuolta.

Konfliktimaissa ja muuallakin aamuilmaa haistelevat väestöryhmät lähtivät etsimään oikeuksiaan, samalla kun erilaiset kansainväliset ja kansalliset vasemmistovoimat lietsoivat, tukivat, järjestivät ja jos mahdollista johtivat tätä kamppailua, jota toki leimahteli eri suunnilla myös täysin ilman minkään valtakunnan vasemmiston panostusta.

Siellä missä vasemmistovoimat pääsivät vaikuttamaan kansallisiin vapautusliikkeisiin ja vähemmistökansojen järjestäytymiseen, he usein voimistivat näitä liikkeitä, joskaan ei ollut tavatonta että he myös kylvivät hajaannusta yrittäessään suunnata liikehdintää omien oppiensa mukaisesti, toinen toistaan puhdasoppisempana.

Tämä oli kuitenkin se pohja, josta nousi myös kansainvälinen alkuperäiskansojen liike, tai paremminkin nimenomaan vapautusliike. Alkuaikoinaan liikkeet radikalisoituivat herkästi useammastakin syystä. Ne pitivät ihanteinaan niitä suurempia kansallisia vapautusliikkeitä, jotka olivat siirtyneet aseelliseen taisteluun. Toisaalta pääväestön ja ennen kaikkea sen hallussa olevan valtiokoneiston jyrkät vastatoimet rauhanomaista liikehdintää kohtaan olivat omiaan ajamaan alkuperäiskansat samalla tapahtumalogiikalla kuin se, mikä oli ollut tyypillistä kokonaisten siirtomaavaltojen alusmaiden kansannousuille.

1960-luvun lopussa alusmaissa yhä jatkuvat siirtomaasodat ja niihin sotimaan joutumisen riski nostattivat yhdessä kotimaisten tekijöiden kanssa useiden valtioiden nuorison, opiskelijat etunenässä, tukemaan oman maansa työväestön sosiaalista ja poliittista kamppailua. Näin tultiin Pariisin kevääseen 1968 ja USA:n Vietnamin sodan vastaiseen liikkeeseen, joista kapinan piirteitä saanut liikehdintä levisi laajasti muihin maihin. Noissa maissa luotu toimintatyyli ja retoriikka omaksuttiin muuallakin, myös alkuperäiskansaliikkeessä.

Lappi ei säästynyt tältä liikkeeltä, kuinkapa se olisi voinut, ja miksi sen olisi pitänyt. Uusi aika oli joka tapauksessa tulossa, ja jossain vaiheessa ja muodossa uuden sisällön oli murrettava pinta. Nuoret vihaiset saamelaismiehet hylkäsivät sovinnollisen edistyksen tien, joka ei näyttänyt tuottavan tuloksia kyllin nopeasti. Poikkeuksia lukuun ottamatta he eivät olleet kommunisteja tai edes varsinaisesti vasemmistolaisia, mutta he olivat radikaaleja ja hyvin, hyvin vihaisia. Kun maailma ja kotomaa radikalisoitui, oli turhaa odottaa että he olisivat tyytyneet olemaan hiljaa.

Siihenastisen näkemyksen kanssa linjassa Suomen hallituksen poliittisena tavoitteena oli ennen kaikkea pitää huolta siitä, että saamelaiset eläisivät samalla lailla kuin muukin väestö. Tästä aiheesta kirjoitimme yhdessä Pekka Sammallahden kanssa Helsingin Sanomiin toukokuunna 1971 artikkelin, jonka lehden toimitus oli otsikoinut "Lapissa on muisteltu kuinka kävi intiaanien, tarvitaanko YK:n velvoite ennen kuin Suomi suostuu pelastamaan saamelaisväestön". Sen jälkeen, kun Hesarissa julkaistua kirjoitusta muutamaa päivää myöhemmin referoitiin Pravdassa, alkoi tapahtua. Kekkonen otti ohjat käsiin ja ehdotti poromiesten asunto- ja elinolosuhteiden parantamista omalla lainsäädännöllään (porotilalaki). Sen jälkeen saamelaiset saivat ensin oman tynkäparlamentin ja lopulta saamelaiskäräräjät. Harvapa tulee ajatelleeksi, että tässä saamelaisen kulttuuri-itsehallinnon elimessä on edellä selostetulla perusteilla nähtävissä kylmän sodan luomus.