Helsingissä järjestettiin 7.6.2018 valtioneuvoston kanslian toimesta pääkaupunkiseudun saamelaisille mahdollisuus tuoda käsityksensä saamelaisten tämän hetkisestä tilanteessa.

Kun kuuntelin puheenvuoroja tuli mieleeni kysymys miksi kukaan ei kysynyt onko saamelaisten nykyinen elämänmuoto sellainen, joka eroaa niin paljon samalla alueella asuvan muun väestön elämänmuodosta, että se pitää suojella erityisellä lainsäädännöllä ja tarvitaanko sen selvittämiseen totuuskomissiota?

Kukaan tilaisuudessa puheenvuoron käyttänyt ei tuntunut muistavan sitä, että auto, moottorikelkka, puhelimet, sähköt, tietokoneet verkkoyhteyksineen, keskuslämmitys ja sen kaltaiset ovat kuuluneet pitkään myös saamelaisten osalta tähän päivään. Elämä on näin ollen paljon helpompaa nykypäivän saamelaiselle kuin meidän isovanhemmilla. Eikä kukaan saamelainen ole elänyt pitkään aikaan heimoasteella nykyaikaisesti järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella.

Tämä jos mikä todistaa, että saamelaiset eivät ole kehityksen missään vaiheessa jääneet sivuun kehityksen valtavirrasta. Kun näiden keksintöjen tieteellistä pohjaa luotiin yli sata vuotta sitten, tuon ajan tiedemiesten näkökulmasta kulttuurien kehitys tuntui kiipeämiseltä jyrkästi nousevalle vuorelle, jonka huipulta sivistyneet kansat voisivat katsella miten ihmislajin alemmat edustajat voisivat ponnistella eteenpäin. Porosaamelaisille nomadeille tämä tiedemiesten asenne sopi kuin nyrkki silmään. Siihen liittyvää näkemystä levittivät alueen papit kiitettävällä tavalla. Liikkuessaan suurine porotokkineen Ylä-Lapin korkeilla tuntureilla porosaamelaisilla oli tilaisuus omassa maailmassaan katsella ylhäältä käsin miten alhaalla jokilaaksoissa ja suurten järvien rannoilla ihmislajin alemmat edustajat - inarin kalastaja- ja metsälappalaiset yrittivät ponnistella eri tasoilla elämää rajoittavia luonnonvoimia vastaan.

Tuon aikaiset inarinsaamelaisten alueelle muuttaneet porosaamelaiset hämmästelivät inarinsaamelaisten aineellista köyhyyttä ja samalla pöyhkeilivät suurilla poromäärillään. He kuvailivat inarinsaamelaisten elämää jatkuvaksi pelon ja turvattomuuden kurjuudeksi, jossa köyhät inarinsaamelaiset päivät päästään etsivät ruokaa ja värjöttelivät yönsä hatarissa hirsitaloissa tai turvekammeissa.

Vasta kun uudisasukkaat toivat perunan ja muut hyötykasvit ja nautaeläimet, "villeillä" inarinsaamelaisilla oli kylliksi aikaa perustaa kyliä ja rakentaa mukavia asuntoja ja vasta silloin he kykenivät varastoimaan elintarvikkeita.

Meidän nykyisten saamelaisten tilanne on monista edistysaskelista johtuen kieltämättä parempi kuin mitä olivat esivanhempiemme olot 1800-luvulla. Tiede ja teknologia ovat yhtä epäämättä parantaneet kaikkiin saamelaisryhmiin kuuluvien ihmisten terveyttä, pidentäneet heidän ikäänsä ja lisänneet heidän elämänsä mukavuutta.

Mieltäni askarruttaa kysymys, ovatko 150 viime vuoden saavutukset todellisia, ja ovatko ne pysyviä. Aineellisen perustan ja siitä lähtevän hyvinvoinnin lisäksi ne koskevat meidän saamelaisten sananvapautta, veljeyttä, tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta perus- ja ihmisoikeuksissa. Voidaanko taloudellisen kehityksen viimeaikaista kehitystä pitää jatkuvasti kohoavan aineellisen ja henkisen käyrän huippuna, vai onko se vain uusin pullistuma käyrässä, joka yhtä usein kaartuu alas- kuin ylöspäin. Käsitykseni mukaan jälkimmäinen selitys vastaa paremmin nykyaikaisen antropologisen tutkimuksen tuloksia.

Nykyisen talouselämän runsaudensarvi on tuonut paljon hyvää, mutta myös jättänyt paljon rumia jälkiä saamelaiskulttuuria ja kieltä ylläpitävään maahan ja veteen: avohakkuita ja porojen ylilaiduntamia alueita, likaantuneita, rakennettuja, saastuneita ja säännösteltyjä vesistöjä. Se on myös saastuttanut maan jätteillä ja myrkyillä ja kaiken tarpeellisen ohella syössyt kidastaan yhä kehnompia ja kalliimpia tuotteita ja palveluksia. Kuluttamisesta on tullut ihmisen arvon mittari niin tälle itselleen kuin muille. On hankittava ja kulutettava enemmän kuin ennen, ja enemmän kuin naapurit ja tutut. Kun vaaditaan saamelaisten arvojen vaalimista, on puhuttava rehellisesti myös tästä puolesta; me saamelaiset olemme itse aktiivisia luonnonvarojen käyttäjiä, emme sivusta seuraava passiivinen osapuoli, kuten virheellisesti annetaan julkisuudessa ymmärtää.

Mutta mitä tapahtuu tulevaisuudessa meidän saamelaisten elintasolle? Me saamelaiset olemme osa globaalia taloutta. Meidän saamelaisten yhä enemmän fossiilisten polttoaineisiin perustuva elämänmuoto on kaikissa suhteissa kriisialtis. Ennen polttoainevallankumousta kasvit ja eläimet olivat saamelaisen yhteisöelämän tärkein energialähde. Kasvit ja eläimet, jotka olivat hajallaan, keräsivät auringon energiaa ja muuttivat sen saamelaisten käyttöön sopiviin muotoihin. Yhtä hajallaan olivat muut energialähteet, kuten tuuli ja sade. 1800-luvulta käynnistynyt ja yhä jatkuva polttoainevallankumous tarjosi myös saamelaisille uusia mahdollisuuksia taloutensa kehittämiselle. Ongelma on vain siinä, että energian tuotantoa ja jakelua valvovat nykyisin muutamat virastot ja yritykset. Sitä saadaan muutamista harvalukuisista kaivoksista, öljy- ja maakaasulähteistä. Ekologisena myytävästä, vesivoimalla tuotetusta sähköenergiasta saamelaiset ovat maksaneet kovan hinnan oman ympäristönsä suurtuhoina. Tästäkin sähköstä vieraiden omistamat yhtiöt velottavat siirtohinnan, joka ylittää itse energian hinnan.

Kriisin tullessa miljoonia ihmisiä voidaan eristää näistä energialähteistä - niin fossiilisista kuin vesi- tai ydinvoimalla toimivista. Heidät voidaan saattaa näkemään nälkää, elämään pimeydessä ja kahlita paikoilleen kiertämällä muutamia nappuloita kiinni.

Ja aivan kuin tämä ei olisi riittävä syy paniikkiin, teollisuusmaat ovat alkaneet varautua uhkaavan hiilen, öljyn ja maakaasun loppumiseen siirtymällä ydinvoimaan. Vain hajauttamalla perusenergiatuotantomme ja luomalla uusia energiateknologian muotoja voimme palauttaa ekologian ja kulttuurin edellytykset, jotka johtivat aikoinaan poliittisen demokratian syntyyn Euroopassa.

Edellä olevalla halusin osoittaa, että miten moninaisin sitein me saamelaiset olemme sidottuja kansainväliseen talouteen. Väitän, että fossiilisten polttoaineiden käyttö on saavuttanut kasvunsa rajat. Monet asiat, joita me saamelaiset pidämme oman aikamme edistyksenä, merkitsevät öljy- ja kaasuvarojen loputtua paluuta sellaisille tasoille, jotka ovat yleisesti vallinneet esihistoriallisina aikoina. Kysynkin onko kukaan totuuskomission tarpeellisuutta pohtinut ja sitä puolustanut arvioinut kehityksen tätä puolta, joka ei ollenkaan näytä niin valoisalta kuin helposti kuvitellaan.

Hyvä elämä ei löydy kiihtyvän kulutuksen oravanpyörästä, vaan eri elämänvaiheisiin liittyvien todellisten tarpeiden täyttämisestä kestävän luonnonvarojen käytön ja taloudenpidon puitteissa. Meidän saamelaisten on otettava tämä tavoitteeksi niin saamelaislainsäädäntöä kuin maakuntahallintoa ja etenkin siihen liittyvää sosiaali- ja terveysuudistusta suunniteltaessa ja toteutettaessa. Se vastaa myös meidän saamelaisten nykyisiä arvoja.

Meillä saamelaisilla on oikeus edellyttää että voimme olla mukana päättämässä näistä asioista niin että kielemme ja kulttuuriset erityispiirteemme tulevat eri elämänvaiheissa riittävästi huomioiduiksi - tapahtuipa palvelujen toteuttaminen erityisissä saamelaisten johtamissa ja pyörittämissä, saamelaisille tarkoitetuissa yksiköissä, tai kaikille kieli- ja kulttuuriryhmille suunnatuissa yksiköissä. Yhteistyö yli kulttuuri- ja kielirajojen tuo parhaat tulokset. Tässä pätee kuitenkin tunnus "Ei mitään meistä, meille tai meiltä ilman meitä". Päinvastaisesta on jo nähty kylliksi esimerkkejä.