Natsikortin lyöminen pöytään on tavallisesti merkki parempien perustelujen loppumisesta. Tästä tietoisena haluan kuitenkin aluksi palauttaa mieleen erään vähemmän tunnetun kehityskulun tuossa poliittisessa liikkeessä. Kun eurooppalaiset fasistit kokosivat riviensä rippeet maailmansodan jälkeen, liike hajautui nopeasti kahteen päähaaraan. Toiset jatkoivat elämöintiä entisillä tunnuksilla, jotka ymmärrettävistä syistä olivat huonossa huudossa. Ruotsin kansallissosialistien johdolla äärioikeiston toinen päähaara korjasi jos ei nyt kurssinsa, niin kuitenkin puheensa. 1950-luvun alussa syntyi n.s. Malmö-liike, jossa rajuimmat natsiopit ja niihin liittyvä retoriikka korvattiin taktisista syistä pehmeämmillä ilmaisuilla. Salaisten ohjeiden mukaan juutalais- ja muukalaisvastaisuus peiteltiin puheilla kulttuureista, joita piti varjella ja pitää erillään. Nykyisten pohjoismaisten äärikansallisten liikkeiden juuret voidaan johdatella tuonaikaisista järjestöistä niin oppiensa kuin järjestöhistoriansa osalta.

Käsite "kulttuuri" määrätyn ihmisjoukon elämäntavan kokonaisuutta kuvaavana on toki edellä mainittuja liikkeitä vanhempi, ja sillä on edelleen ideologiasta vapaa tieteellinen merkityksensä. Silti kannattaa aina valpastua, kun joku puhuu kiihkeästi oman kansansa kulttuurista, sen erinomaisuudesta ja sen suojelemisen tarpeesta. On syytä kuunnella tarkasti ja punnita, mitä asiaa puhuja ajaa, mitkä hänen tarkoitusperänsä ovat ja mihin hänen kannattamansa suunta johtaisi. Vaikka saamelaiskulttuuri on vähemmistökulttuuri, senkin lipun heiluttajia on syytä kuunnella tarkalla, kriittisellä korvalla.

Edellä sanotulla en tietenkään väitä että saamelaisliike olisi osa äärioikeistolaista järjestöverkostoa, mutta emme pääse yli eikä ympäri siitä, että kyseessä on oman kulttuurinsa erinomaisuutta vahvasti korostava kansallisliike "veri ja maa" -puheineen. Jospa nostaisimme kissan pöydälle ja puhuttaisiin asioista niiden vanhoilla, ryvettyneillä ja salonkikelvottomiksi käynneillä nimillään? Ettei vain kaikki puhe saamelaisen ja pääväestön kulttuurien lähes ylikäymättömistä olemuseroista olisi ilmaistavissa rehellisemmin puhumalla reilusti rotueroista? Etteikö moni saamelaiskulttuurin uhanalaisuudesta ja puolustamisesta puhuva elättelisi huomaamattaan maailmankuvaa jota hallitsee eräänlainen käänteinen rotuoppi: saamelainen, tämä luunmittaajien ja muiden tieteilijöiden lähes puhki tutkima kummajaisihminen, onkin oman alueensa herrarotu, yli-ihminen, joka on luotu ja asetettu hallitsemaan maataan ja muita siellä liikkuvia ihmisiä, jos heitä nyt ylipäätänsä siellä joutuu suvaitsemaan.

Saamelaisten ja muun väestön rotujaon kannattajat tai yksinkertaisemmin sanottuna rotukiihkoilijat - tai, jos välttämättä halutaan, kulttuuriesitaistelijat - yrittävät tavallisesti keskustellessaan kanssani perustella saamelaiskulttuurin erinomaisuutta: on olemassa saamelaiskulttuurien luonnollinen erilaisuus ja sen vuoksi tarvitaan vaivaa ja aikaa, jotta alueen muut ihmiset ymmärtäisivät sen suojelun merkityksen tarpeen saamelaisille ja erityisesti saamenkielelle. Nyt seurustelu on vaikeaa, on opetettava vastustajia ymmärtämään mistä on kyse. Tätä olen kuullut jatkuvasti hoettavan.

Muistan monia pitkiä avomielisiä keskusteluja monien saamelaisten asiaa ajavien aktivistien kanssa. He eivät voi käsittää sitä miksi inarinsaamelaiset puhalla yhteen hiileen vaan vastustavat saamelaiskäräjien maaoikeusvaatimuksia. Tiedän kuitenkin, että viimeisten vuosien aikana on paljon muuttunut. Jopa saamelaisaatteen kannattajat ovat joutuneet perehtymään tosiasioihin. Se onkin johtanut siihen, että aatteen vastustajat ovat huomanneet, että heitä vastaan on käytetty väärin historiallisia tosiasioita. Rintamalinjat ovat madaltuneet. On havaittavissa selvää mielialojen muuttumista. Kysymys ei ole pelkästään saamelaisia sortavien lakien muuttamisesta, vaan kysymys on ihmisen henkisen maailman muuttumisesta - ei mikään, ei edes edistyksellisin lainsäädäntö voi kitkeä vanhoja ennakkoluuloja ja kaunoja. Ajoittain ne peittyvät, naamioituvat, etsivät uusia nykyajan elämään paremmin sopeutuvia muotoja ja näyttäytyvät sitten äkkiä koko inhottavassa alastomuudessaan.

Viime aikoina olen syventynyt analysoimaan sitä mitä itse olen nähnyt ja kokenut. Pelastus on varmaan ihmisen harmonisessa kehittämisessä, mutta se vaatii paljon henkisiä voimia, paljon ymmärrystä ja paljon aikaa. Vastatessani saamelaiskäräjien propagandaan minun on täytynyt palauttaa mieleen muutamia alkeellisia totuuksia, joita käräjät on viime vuosien aikana pyrkinyt niin usein polkemaan suohon. Olen lukuisissa kannanotoissa tuonut esiin, että ylälappilaista kulttuuria ei voida jakaa vyöhykkeisiin, leikata kuin poronpaistia paloihin.

Saamelaiskulttuurin jyrkkä erottaminen paikallisesta tai inarinsaamelaisesta kulttuurista on yksinkertaisuudessaan suurta typeryyttä. Syy on se, että kulttuurien välisiä täydellisiä rajalinjoja ei ole todellisuudessa olemassa.

Kun puhun lappalaisten esittämästä roolista Lapin henkisessä elämässä, en suinkaan pyri väheksymään muiden kulttuurien arvoja. Tällaisia puujalkoja tarvitsevat tietämättömät ihmiset, jotka ovat epävarmoja itsestään. Jo muinaisista ajoista on eri kulttuurien edustajien välillä ollut kiinteä yhteys ja se on pelkästään edistänyt kulttuurien rikkautta ja monivivahteisuutta. Miksi tätä ei haluta tunnustaa? Me olemme oppineet toisiltamme ja olemme opettaneet toisia. Saamelaiset ovat historian saatossa oppineet paljon toisilta pelkäämättä omaa kansallista luonnettaan. Historia osoittaa, että tuonkaltaiset pelot ovat tosiaan tarpeen vain moraalisesti voimattomille ihmisille.

Saamelaisten pyrkimykset ovat pääosin perusteltuja, mutta niin kuin usein tapahtuu, niin saamelaiseliitinkin vaatimukset on viety mielettömyyksiin. Historian ironiaa on, että ei ole olemassa ilmiötä joka ei voi muuttua vastakohdakseen. Tunnetuimmat ja traagisimmat esimerkit ovat ne, joissa vapauden lippua heiluttanut vallankumous muuttuu diktatuuriksi ja vapausliike sorroksi. Siinä missä kansalliset liikkeet ovat melkein aina alkutaipaleellaan edistyksellisiä, niiden kehityksen toisessa päässä ne muuttuvat surullisen usein kansalliskiihkoisiksi, ja tavoitteisiin päästessään ne käyvät sortamaan omia kansallisia vähemmistöjään.

Samat saamelaiset idealistit jotka ylistävät kaikkea minkä he niputtavat saamelaisen kulttuurin käsitteen alle, pilkkaavat kaikkea suomalaisuuden ihailua. Tällainen tauti on vanha. Muistan miten minulle ylistettiin saamelaisten elämänmuodon ainutlaatuisuutta ja samalla vakuutettiin, että se voidaan turvata vain eristämällä omaksi saarekkeeksi järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle. Sillä tavoin kuviteltiin saamen kielen ja kulttuurin säilyvän. Jokainen tajuaa, että sellainen on sula mahdottomuus.

Olen lapsuudestani lähtien nähnyt nöyristelyn ja pöyhkeyden sukulaistettuna, että on vaikeaa määritellä missä toinen alkaa ja toinen loppuu. Valitettavasti alemmuuskompleksi synnyttää ylemmyyskompleksin, jonka seurauksista yritämme nyt vapautua. Kun saamelaiseliitin kanssa yrittää näistä asioista puhua on vaikea löytää sen piiristä rehellisyyttä ja luonnollista suoruutta. Sitä tarvittaisiin juuri nyt, eikä pelkästään korulauseita.

Monet saamelaisaktivistit nimittävät minut "petturiksi". Sen arvioikoon historia, mikään ei saa minua pyörtämään sanojani. Varmaa on, että jos saamelaiset eivät opi ymmärtämään tämän hetkistä kehitystä, joutuvat he siitä kalliisti maksamaan. Eriytynyt yhteisö ei kykene edistymään eikä ratkaisemaan uudenlaisten ajatusten mukanaan tuomia ongelmia. Tämän hetken saamelaisjohtajat eivät kykene näkemään todellisuutta, vaan hiovat suunnitelmiaan silmiensä edessä jonkinlainen saamelaispoliittinen virtuaalitodellisuus. Olisiko Sajoksen pohjakaava ja ulkoasu johdattanut heidät kokemaan sen saamelaisen kulttuurin puolesta käytävän viimeisen siilipuolustustaistelun johtajabunkkeriksi, josta he lähettävät maailmalle kannanottonsa. He laativat strategiansa, operaationsa ja taktiikkansa silmiensä edessä häälyvän tilannekuvan varassa, vaikka sellaista todellisuutta, jossa he käyvät poliittista taisteluaan, ei koskaan ole ollut olemassa, ei ennen, ei nyt, eikä tulevaisuudessa. Tämä surullisen hahmon ritareiden ja heidän aseenkantajiensa iskujoukko kannustaa aina vaan uudestaan raihnaisuudessaan jo rusinaiset aateratsunsa taisteluun tuulimyllyjä vastaan saamelaisuuden värit uljaasti tuulessa liehuen. Ei ihme, jos he joutuvat palaamaan kentältä kuhmuja saaneena, kaiken kallella kypärin. Valitettavasti heiltä näkyy puuttuvan henkiset voimavarat todelliseen suunnanmuutokseen. Jos saamelaisaktivistit arvioisivat maailmaa todellisuuden perustalta, he saattaisivat hävitä sinä etnonationalistisena liikkeenä jonka he tällä hetkellä muodostavat, mutta voittaa ihmisinä ja saamelaisina. Saisinpa vielä nähdä sen päivän!