Hiljattain Suomen saamelaisnuoret ja eräät muut järjestöt jakoivat kansanedustajille Veli-Pekka Lehtolan uusinta kirjaa, "Saamelaiskiista - sortaako Suomi alkuperäiskansaansa?"

Lyhyehkön arvioni tarkoituksena on antaa suutelle yleisölle ja Suomen poliittisille päättäjille mahdollisimman kattava pikakuva saamelaisuuden synnystä, ilmiön ideologisista taustoista, toiminnasta, vaikutuksesta ja tulevaisuuden mahdollisuuksista. Tämän pienen synteesin tarkoituksena ei ole esittää mitään uutta saamelaisuuden teoriaa tai tulkintaa, vaan antaa poliittisille päättäjille käsitys ilmiön moniulotteisesta ja ongelmallisesta luonteesta ja valottaa sitä useasta eri suunnasta. Kooltaan rajallisena esitys jää pakostakin sellaiseksi osin myös sisällöltään.

Saamelaisuus on ilmiönä vähintäänkin kahtalainen tai kaksiulotteinen. Meillä on ensinnäkin todellinen saamelainen väestö, jonka asioita ja vaiheita voidaan tutkia tosiasioihin ja historia- ja kansantieteen eri haarautumien ja oppikuntien piirissä tunnustetuilla menetelmillä.

Toiseksi meillä on saamelaisuus nationalistisena tai tarkemmin ottaen etnonationalistisena ilmiönä, aatteena, ideologiana. Näille aatteille luonteenomaisella tavalla myös saamelainen nationalismi pyrkii osoittamaan että juuri saamelaiset ovat valittu kansa, jonka on määrä hallita määrättyä aluetta ja siellä olevia ihmisiä, elleivät nämä yksinkertaisesti ymmärrä vetäytyä sieltä pois.

Nämä kaksi saamelaisuuden tasoa tai olomuotoa pyrkivät liukumaan toisiinsa monin tavoin, ja ovat keskinäisessä vuorovaikutussuhteessa. Saamelaiset poliitikot, jotka tarvitsevat erilaisten tavoitteidensa ajamiseen saamelaista ideologiaa, pyrkivät tuottamaan ja ohjaamaan saamelaisia käsittelevää historia- ja kansantiedettä, ja nimenomaan sellaista tiedettä ja sellaisia tuloksia joilla he voivat perustella politiikkaansa, ja jota he voivat käyttää muiden saamelaisten mobilisoimiseen saamelaisen nationalistisen liikkeen tukijoiksi, ja mobilisoidakseen tukea liikkeensä tavoitteille myös muista väestöryhmistä. Tätä tutkimuksen ohjausta saamelaisnationalistiset johtajat voivat harjoittaa esimerkiksi antamalla taloudellista tukea ja tunnustusta tutkijoille jotka tuottavat saamelaisnationalisteille mieluisaa ja hyödyllistä tukimusta, ja vastaavasti leimaamalla muunlaiset tutkijat ja heidän työnsä "saamelaisvastaiseksi", syrjiviksi jne. Odotukset täyttäville tutkijoille voi myös avautua sopivia tukijanvirkoja saamelaistutkimuksen yksiköissä.

Tehokas ja yleinen menetelmä on, että nationalistiset poliitikot ja tutkijat ovat osin samoja henkilöitä, tutkija-poliitikkoja ja poliitikko-tutkijoita. Veli-Pekka Lehtola on itse elävä esimerkki tällaisesta roolien yhtymisestä. Hänen on tutkija, ja hänen teoksensa "Saamelaiskiista" on tyyppiesimerkki poliittisesta kiistakirjoituksesta, pamfletista. Tämän Lehtola myöntää itsekin, mutta se ei ole estänyt Yleisradion saamelaistoimitusta kertomasta, että kirja "oikoo valheita". Mutta niinpä YLE:n saamelaistoimitus, jossa journalistien ammattietiikkaan yleensä kuuluva neutraalisuus on kauan ollut heikosti arvostettua, onkin itse erottamaton osa samaa saamelaista etnonationalistista ideologiakoneistoa.

Kansainvälisesti tässä ei ole mitään tavatonta, päinvastoin. Nationalististen poliitikkojen, nationalistista tiedettä tai näennäistiedettä tuottavien tutkijoiden ja näiden äänitorvena toimiva media on nimenomaan tyypillinen epäpyhä kolminaisuus, nationalistinen Bermudan kolmio, johon totuudella on tapana hävitä jäljettömiin, ja josta voi nousta pahinta laatua olevia myrskyjä.

Puhuessani ideologisesta tieteestä en väitä, että tutkijat tuottaisivat tietoisesti vääristynyttä tiedettä. Ehkä sellaistakin voitaisiin jossain osoittaa, mutta olennaista on että he ovat itse ideologiansa pauloissa, sen lumossa, tuottaessaan tiedettään, samoin ne tiedeyhteisöt, joiden piirissä he tiedettään tuottavat ja jossa heidän saamelaiset - tai muita alkuperäiskansaliikkeitä edustavat - tutkijakollegansa sitä arvostelevat. Tieteenalojen luonteen vuoksi tutkijoille jää runsaasti liikkumavaraa tutkimusteemojen ja -kysymysten valinnassa, tulkintojen ja päätelmien teossa jne, ilman että heidän tarvitsee suoranaisesti rikkoa tieteenalansa tai paradigmansa yleisesti hyväksyttyjä menetelmiä ja rajoja.

Varsinkin humanististen tieteiden sektorilla sinänsä paras vapaamielinen suhtautuminen tieteen lähestymiskulmiin ja yksittäisissä tutkimuksissa sovellettuihin diskursseihin luo valitettavasti suotuisan ilmapiirin myös tarkoitushakuisten tutkimusten tuottamiselle, varsinkin jos lähes koko tutkimusyksikkö on samalla asialla. Jatkuvasti samasta suunnasta puhaltavan ideologisen tuulen ja aatevirtojen, tutkijan ja hänen kollegojensa ideologisen painolastin seurauksena tällainen tiede tahtoo kulkea kallellaan kuin alus, jonka lastissa on paha siirtymä. Se ei ole kaunista katseltavaa, ja pahimmillaan se voi olla tuhoisaa paljon muullekin kuin sen yliopiston maineelle jonka helmassa ideologiaa kehitellään.

Suomen saamelaiset on määritelty lailla, ja laissa nimenomaan kielellisellä perusteilla. Juridisesti ja aika pitkälle myös ideologisesti saamelaiset eli saamen kansa on väestöryhmä, jota yhdistää ennen kaikkea saamen kieli ja saamelainen kulttuuri. Saamenkieliä on useita, myös Suomessa, mutta historiallisten tapahtumakulkujen seurauksena Suomen saamelaisnationalistisen liikkeen keskeisin yhdistävä tekijä on ennen kaikkea pohjoissaamen kieli, jota enemmistä Suomen saamenkielentaitoisista saamelaisista puhuu. Toinen yhdistävä tekijä on pohjoissaamelainen kulttuuri - niin historiallinen perinne, kuin elävä nykykulttuuri.

Historiallisten tapahtumien seurauksena pohjoissaamelaiset muodostavat Suomen suurimman saamelaisryhmän, mikä jo yksin riittää selittämään heidän hallitsevan asemansa maan saamelaisnationalistisessa liikkeessä. Pohjoissaamelaiset ideologit tunnustavat saamelaisiksi myös kaksi muuta ryhmää, inarinlappalaiset ja koltat, mutta pidättävät itselleen oikeuden päättää kuka näihin ryhmiin aidosti kuuluu.

Historian ja kansantieteen valossa saamelaiset ovat - kolttia lukuun ottamatta - lappalaisten jälkeläisiä. Nykynimikkeillä tätä on vaikea ilmaista tai selittää, mutta kyse on siitä, että nykyiset, suurimittakaavaiseen poronhoitoon identiteettinsä ja ideologiansa perustavat saamelaiset ovat peuranpyyntiä, muuta metsästystä, kalastusta ja keräilyä harjoittaneissa yhteisöissä eläneiden esivanhempien jälkeläisiä, ja saamelainen kulttuuri on aikoinaan lähtenyt erkaantumaan tästä yhteisestä taustasta. Tämä ei tarkoita, että missään olisi ollut yksi yhteinen lappalainen tai saamelainen alkukoti. Kyse on yleisestä kehityskuviosta ja kehityksen suunnasta.

Sulkemalla silmänsä tältä historialliselta tosiasialta, ideologisesti leimautunut saamelainen nationalismi sulkee ainakin Suomessa saamelaisuuden ulkopuolelle eräitä osia ja yksilöitä Suomen alkuperäisväestöstä, ihmisiä jotka polveutuvat suurporonhoitoa edeltävistä saamelaisyhteisöistä, ja jotka jatkavat esivanhempiensa elinkeinojen harjoittamista sen ajanmukaisissa muodoissa. Näin saamelaisuuden ulkopuolelle on suljettu osa inarinsaamelaisista, ja mm. kaikki Kuolajärven historiallisen lapinkylän nykyajassa elävät perilliset.

Edellä totesin, että saamenkieli on keskeisin saamelaisuutta määrittävä tekijä. Tämä ei kuitenkaan mitenkään tarkoita, että kaikki saamelaisiksi hyväksytyt puhuisivat tai edes ymmärtäisivät saamenkieltä tai -kieliä. Lain mukaan esivanhempien saamenkielisyys ikään kuin periytyy, vaikka perijä olisi menettänyt oman saamenkielisyytensä. Saamelaisuuteen riittää, että yksi henkilön vanhemmista tai isovanhemmista osasi tai oli osannut saamenkieltä silloin kun nykyisten saamelaiskäräjien, saamelaisneuvoston, vaaliluetteloa aikoinaan laadittiin. Tuohon luetteloon aikoinaan merkityn henkilön jälkeläinen on saamelainen polvesta polveen, kun taas luettelosta pois jääneen henkilön jälkeläisen on erinomaisen työlästä, ellei peräti mahdotonta, saada itsensä merkityksi luetteloon. Näin hänen saamelaisuutensa jää vaille virallista vahvistusta, eli hän jää statuksettomaksi saamelaiseksi.

Vaikka kaikki saamelaisiksi hyväksytyt siis eivät suinkaan itse osaa saamea, saamenkieli ja sen sortaminen ovat keskeisessä asemassa saamelaisnationalistien ideologiassa. Mutta kun on kyse lappalaisista, joiden esivanhemmat menettivät saamenkielensä jo aikaisemmissa polvissa valtion, kirkon ja ennen kaikkea koulun painostuksen seurauksena, saamelaisnationalistit heittäytyvät yhtäkkiä täysin ymmärtämättömiksi, katsoen, että lappalaiset, saamenkielensä menettäneet esivanhemmat luopuivat vanhasta kielestään vapaaehtoisesti. Näin siitä huolimatta, että saamea puhuvat lapset pahimmillaan piestiin kouluissa ja koulukodeissa.

Suurimittakaavaisella poronhoidolla ja siihen aikoinaan liittyneellä paimentolaisuudella on tärkeä sijansa saamelaisessa nationalistisessa identiteetissä ja ideologiassa. Vaikka saamelaiset ovat luopuneet aikoja sitten täyspaimentolaisuudesta, siihen kuuluneella kota-elämä vaikuttaa edelleen ideologiassa siten, että pohjoissaamelaiset eivät hyväksy lainkaan saamelaisiksi niitä lappalaisia, jotka 1700-luvulta alkaen antoivat perustaa itselleen uudistiloja vanhoille suku- ja veromailleen suojellakseen etujaan suomalaisperäisiä uudisasukkaita vastaan. Historian ja kansantieteen valossa tiloja perustaneet lappalaiset jatkoivat hyvinkin pitkälle entistä elämäntapaansa ja entisiä elinkeinojaan. Tästä huolimatta saamelaiset tukija-poliitikot ovat kiistäneet täysin tällaisten lappalaisten jälkeläisten saamelaisuuden ja väittäneet heidän olevan kautta linjan suomalaisperäisten uudisasukkaiden jälkeläisiä. Kärjistyneimmät muotoilut tästä teesistä on esittänyt saamelaiskäräjien eronnut entinen puheenjohtaja, tohtoriksi väitellyt Klemetti Näkkäläjärvi.

Vaikka pohjoissaamelaisuus eli porosaamelaisuus on leimannut vahvasti Suomen saamelaisliikettä, tämä väestöryhmä edustaa historiallisesti varsin nuorta kerrostumaa Suomessa. Kuten edellä totesin, heillä on yhteiset historialliset juuret nykyisen Suomen alkuperäisten lappalaisten kanssa, mutta näihin juuriin pohjoissaamelaiset ideologit suhtautuvat hyvin ristiriitaisesti. He vetoavat niihin aina kun se on heille edullista - silloin he puhuvat että Suomen Lappi, tai ainakin Ylä-Lappi, maineen, vesineen, historiallisine muistokohteineen ja niin edelleen kuuluu heille, "koska maa on viety saamelaisilta ja on palautettava saamelaisille". Kun taas on kyse maassa ikiajat asuneiden lappalaisten jälkeläisistä, nämä eivät kuitenkaan kelpaa pohjoissaamelaisiksi saamelaisiksi, vaikka pohjoissaamelaiset voisivatkin näiden kautta osoittaa ainakin jonkinlaisen moraalisen oikeutuksensa väitteelleen, jonka mukaan maa kuuluu saamelaisille, siis heille.

Nykyisen Suomen alueella on alkuaan asunut metsä- ja kalastajasaamelaisia, siis sitä alkuperäiskansaa, jonka saamelaisuuden porosaamelaiset pyrkivät kiistämään. Utsjoella oli edelleen elävä omaperäinen jokisaamelaisten kulttuuri, Inarissa ja mm. Sodankylän järvikylissä eli saamelaisyhteisöjä, joiden toimeentulo perustui ensisijaisesti metsästykseen ja kalastukseen. Sodankylän, Enontekiön, Inarin ja Utsjoen alueelle porosaamelaiset tulivat pääsääntöisesti 1800-luvulla Norjan ja osin Ruotsin puolelta, tuoden myös oman pohjoissaamen kielen tulessaan.

Alue jolle ulkomailta Suomeen muuttaneet porolappalaiset - tai niin kuin tänään pitäisi poliittisesti korrektisti sanoa - porosaamelaiset asettuivat asumaan, oli ennestään metsä-, kalastaja ja kolttalappalaisten asuttamaa aluetta. Juuri suuri osa näistä Lapin vanhimpiin väestöryhmiin kuuluvista lappalaisista rajattiin historiasta irrallisella, kieliperusteisella saamelaismääritelmällä saamelaisuuden ulkopuolelle. Saamelaiselinkeinoista puhuttaessa on todettava, että näitä elinkeinoja harjoittavat alueella paitsi saamelaiset myös muut alueen asukkaat.

Edellä totesin, että saamelaisuudesta voi halutessaan eritellä - tai ainakin yritellä eritellä - toisaalta historiallisin ja kansantieteellisin menetelmin tutkittavissa olevan tosipohjaisen saamelaisen väestön todellisen elämän, ja toisaalta saamelaisen nationalistisen ideologian, saamelaisuusaatteen. Kolmanneksi tasoksi, ainakin tieteessä ja politiikassa, voisi nähdä tuon saamelaisiin kohdistuvan, ja myöhemmin saamelaisten tutkijoiden harjoittaman tieteen historian ja sen sisältämän ideologian analyysin. Tällaisen tutkimuksen suorittaminen niin ettei se olisi tutkittavan ideologian vankina vaikeaa, ja tässä joudutaan jo tiedefilosofian ja aktivistitieteen metatasoille. Nationalistisen ideologian tieteellinen analyysi tuon ideologian viitekehyksissä pysytellen ja tuota ideologiaa palvellen ei liene tehtävistä helpoimpia. Silti alkuperäiskansaliikkeen ja alkuperäiskansatieteen piirissä on vahva käsitys, jonka mukaan alkuperäiskansaa on tutkittava kyseiseen kansaan kuuluvien toimesta ja peräti luopuen tavanomaisen tieteen menetelmistä, ja hyödyntäen alkuperäiskansojen perinteisiä, mm. rituaalisia ja shamanistisia tiedontamismenetelmiä.

Arkisissa yhteyksissä saamelaisuus mielletään etniseksi ilmiöksi joka yhdistetään tavallisesti saamenkieleen. Termi "lappalaisuus" näytti jo kauan täysin väistyneen vanhentuneena, epäkorrektina ilmaisuna. Lappalais-sanan kuoppaaminen oli pitkälti saamelaisnationalistisen liikkeen aikaansaannos. Saamelaisnationalistien suureksi yllätykseksi ja suorastaan tyrmistykseksi viime vuosina uudelleen esiin nousseesta lappalaisuudesta on käsitteenä tullut yhtä yleinen kuin saamelaisuudesta. Näiden kahden ilmiön eroista ja yhtäläisyyksistä on kirjoitettu kohtuullisen paljon ja vieläkin eräät ideologisesti suuntautuneista tutkijoista kuten Lehtola ovat erimielisiä niiden suhteesta. Joidenkin mielestä saamelaisuus liitettynä maanomistus- ja hallintovaatimuksiin on oma ideologiansa. Saamelaisuuden määrittelyssä on siten epätavallisen paljon teoreettisia ongelmia ja se on ideologiana huomattavan paljon vaikeammin määritettävissä kuin moni muu poliittinen aate.

Saamelaisuudesta aatteena ja ideologiana ei ole olemassa yhtenäistä erittelevää esitystä. Aatteella ei myöskään ole yhtä keskeistä ideologista perusteosta - ellei siksi katsota tätä Lehtolan pamfletinomaista kirjaa. Sen kantta koristaa Suopunkiterrori -taiteilijakollektiivin julisteesta rajattu saamelaisnaisen kuva. Juliste ja siihen pohjautuva kansi mukailevat Howard Millerin vuonna 1943 Westinghouse- sähköyhtiön naispuolisia työntekijöitä kovempiin ponnistuksiin sotatuotannossa innoittavaa julistetta "We Can Do It!" (suom. me selviämme siitä, me hoidetaan homma). Pohjoissaamelaisen - olisiko päähine kautokeinolaismallia- kansallisasuun puettu kansihahmo katsoo lukijaan määrätietoisen hallitsevasti, ikään kuin julistaen "Tämä on minun taisteluni". Olenko ainoa, joka huomaa tuossa lähes hypnoottisessa katseessa jotain tuttua?

Saamelaiset kansallispuvut ovat upeita ja omintakeista, mutta toisaalta saamelaisen kansallisaatteen ulkoisissa ilmentymissä ja koko saamelaisideologiassa voi tunnistaa useita nationalismille ominaisia yleispiirteitä. Ei mitään uutta auringon alla, sanotaan, mutta toisaalta saamelainen kansallisliike on jotenkin jälkijättöinen. Kun kansallisaate on monin paikoin jo siitä saatujen katkerien kokemusten poistunut muodista, näköjään katsotaan että se on "ihan OK" alkuperäiskansoille - nehän ovat niin, eihän sitä saisi sanoa - alkukantaisia.

Toisen maailmansodan jälkeen varsinaisesti vauhtiin päässyt saamelaisuus oli aluksi poliittisesti merkityksetöntä. Radikaalimpiakin ajatuksia liikkui, mutta ne joutuivat jättämään tilaa konkreettiselle etupolitiikalle ja ajatukselle nostaa saamelaisten sivistystasoa ja harjaantua asioiden hoitamiseen kansallisvaltion korkeiden edustajien kanssa. Tämä politiikka tuotti joitakin tuloksia, mutta kansainvälinen radikalisoitumisaalto löi leimansa myös saamelaisliikkeen nuorempaan polveen. Osin kansainvälisten esikuvien mukaan 1980 -luvulta lähtien saamelaisuuteen samaistettiin maanomistus- ja hallintaolojen radikaali muuttaminen. Tärkeimpänä poliittisena tavoitteena nähtiin "valtion saamelaisilta laittomasti ottamien maiden palauttaminen". Saamelaisuuteen vetoaminen maan saamiseksi osoittautui kuitenkin tuolloin kovin tehottomaksi, jos saavutuksiksi ei lueta esimerkiksi lakeja poro- ja luontaistiloista. Kansainvälisen alkuperäiskansaliikkeen ja sen ideologian vahvistuminen loi uusia mahdollisuuksia ja antoi uusia perusteluja hyytymässä olleelle maanvaatimushankkeelle.

Saamelaista ideologiaa ei voi katsoa pelkästään yhden liikkeen tai henkilön politiikan tai teorian ansioksi, vaan saamelaisuus on kehittynyt tavallaan hiukan persoonattomasti, historiallisten rakenteiden kautta yhteydestä muihin rakenteisiin, ideologisiin ja ei-ideologisiin. Tärkeä osa saamelaisuuden oikeutuksessa on moralisointi. Saamelaisuudesta ääntä pitävät antavat sellaisen kuvan, että saamelaiset ovat väärin ymmärretty ja kaltoin kohdeltu alkuperäiskansa. Se on osoitus vilpittömästä katkeruudesta ja halusta korjata vääryyksiksi koetut asiat.

Saamelaisuus on vastakkainen globalisaation hahmottomuudelle, saamelaisen identiteetin ja rajojen hälvenemiselle. Se vetoaa niihin yksilöihin, jotka kaipaavat eheämpää maailmankuvaa, selkeämpiä rajoja ja nykyistä laajempia oikeuksia saamelaisille ja suoraviivaisempia toimintatapoja saamelaisten elämänmuodon turvaamiseksi. Ikävä muistuttaa, mutta tässä suhteessa saamelaisuusaate ei mitenkään ratkaisevasti poikkea muista kansalliskiihkoisista aatteista. Nekin ovat tarjonneet hankalissa taloudellisissa suhdanteissa ja rakennemuutoskriisien aikaansaamissa kielteisesti sävyttyneissä sosiaalipsykologisissa tilanteissa tulevaisuusratkaisuja, jossa eväät on haettu romantisoidusta kansallisesta menneisyydestä. Tämän reseptin mukaan hyvä saamelainen tulevaisuus on saavutettavissa noudattamalla perinteisiä saamelaisia arvoja, kansallisella yhtenäisyydellä ja poistaen omalta maaperältä sille vieras, epäkansallinen aines.

Aivan näin pitkälle saamelaisaatteen julistuksessa kuitenkin harvemmin mennään. Ajan myötä aate on hämärtynyt epämääräiseksi. Aatteena saamelaisuuden vahvuus ja heikkous sisältyvät juuri tähän hajanaisuuteen ja epämääräisyyteen. Epämääräisyytensä johdosta aate antaa täysin erilaisille ihmisille kanavan purkaa katkeruutta ja vihaansa ilman, että he itse edes kovin täsmällisesti tajuavat mitä ovat ajamassa ja tukemassa. Tämä osoittaa, että kyseessä on paitsi poliittinen ideologia mutta myös primitiivisiin vietteihin perustuva toiminnan tapa ja asenne, toisin kuin suuriksi teoreettisiksi järjestelmiksi rakennetut utopistiset poliittiset ideologiat.

Tiedän kuitenkin, että jos historia tekee oman työnsä, säilyttävät todisteet menneisyyden rikoksista ja kaikesta muusta ikiajoiksi, sitä on saamelaistenkin viisainta olla vääristelemättä. Valtakunnan korkeimmat poliittiset päättäjät eivät ole ilmeisesti perillä siitä, että saamelaiskäräjät on kaapannut menneisyydestä käyttöönsä sellaisia osia, saadakseen poliittista hyötyä omiin tarkoituksiinsa. He ovat myös valjastaneet historian opettamaan opportunistisia moraaliopetuksia. Lopputuloksena on sekä huonoa moraalia että huonoa historiaa. Paras dokumentti siitä on kansanedustajille jaettu kirja joka väittää kertovansa totuuden saamelaisiin kohdistetusta sorrosta. Saamelaisten harjoittamasta lappalaisten sorrosta kirja ei kuitenkaan kerro. Miksi? Mihin unohtui totuus?

Vaikka lappalaisia historian kuluessa on yritetty sulauttaa ympäröivään väestöön, tämä kansa on säilyttänyt omintakeiset erityispiirteensä. Eräät saamelaisidealistit lähtivät aikoinaan siitä, että ILO-sopimuksen nojalla aika on kypsä saamelaisen kansan paluulle sen muinaiseen kotimaahan. Monet idealistisaamelaiset pitävät Saamenmaata luvattuna neitseellisenä maana, joka vain odottaa, että sen alkuperäinen kansa saattaisi sen uuteen kukoistukseen. Maan katsotaan yksiselitteisesti kuuluvan saamelaisille, ei "historiattomille lappalaisille", jotka ovat kuin sattumalta ajautuneet paikalle selvää asiaa sotkemaan. Vaatimukset, joita saamelaiset ovat mm. YK:ssa esittäneet, koskevat maan omistus- ja hallintaoikeuden saamista "takaisin" valtiolta, jonka katsotaan kaapanneen saamelaisten maat itselleen. Tähän hankkeeseen kohdistunutta lappalaisen alkuperäisväestöön vastarintaa on saamelaisliikkeen taholta väitetty rasistiseksi ja rikolliseksi.

Mistä tämä tulkinta saamelaisten historiasta on lähtöisin? Tarinaa alkoivat sepittää menneisyyden lahjakkaat rekonstruoijat 1900-luvun jälkipuoliskolla. Tämän näkemyksen näkyvin puolestapuhuja juuri tällä hetkellä on Veli-Pekka Lehtola. Saamelaisuutta koskeva runsas historiankirjoitus käsittää toki useita muitakin lähestymistapoja, mutta ne kaikki ovat enemmän tai vähemmän poliittisia luonteeltaan, eli tähdätään samaan maaliin.

Sisäiset erimielisyydet eivät kuitenkaan ole koskaan kyseenalaistaneet 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa kehiteltyjä käsityksiä lappalaiskansan olemuksesta. Lineaariset menneisyyskäsitykset ovat jääneet käytännöllisesti katsoen vaille huomiota. Kansallinen välttämättömyys on saanut saamelaiset torjumaan valikoivasti ristiriidat ja poikkeamat vallitsevasta suuresta kertomuksesta.

Kummallista yksipuolisuutta ovat tuottaneet varsinkin saamenkansan tutkimuslaitos, Oulun yliopiston Giellagas- instituutti, jonka professorina Lehtola toimii. Ko. instituutti toimii vailla yhteyttä yleisen historian laitoksiin.

Edes juridinen keskustelu siitä, kuka on saamelainen, ei ole häirinnyt saamelaisten menneisyyttä koskevan tiedon tuottajia. Heidän mielestään saamelainen on kuka tahansa, joka täyttää nykyisen ahtaan kieliperusteisen määritelmän, jonka takarajaksi on mielivaltaisesti valittu vuosiluku 1875. Tällainen on vastoin kansainvälistä oikeutta. Israelissa juutalainen on jokainen, joka polveutuu kaksi vuosituhatta sitten maanpakoon pakotetusta kansasta. Kansallisten tarpeiden valtuuttamat menneisyyden tutkijat eivät ole osallistuneet myöskään uusien historioitsijoiden 2000-luvun alkupuolella käynnistämään väittelyyn. Useimmat julkisen kiistan osapuolista edustavat muita oppialoja tai yliopistomaailman ulkopuolisia näkökulmia.

Ns. saamelaista menneisyyttä pohtivat uusista lähtökohdista niin sosiologit, orientalistit, kielitieteilijät, maantieteilijät. politiikantutkijat, kirjallisuudentutkijat kuin arkeologitkin. Osa keskustelijoista oli suorittanut tutkintonsa ulkomailla. Saamelaisten historian laitokset osallistuivat väittelyyn pelkillä aroilla ja konservatiivisilla puheenvuoroilla, joita on leimannut ennakkoluuloinen puolustusretoriikka. Kuudessakymmenessä vuodessa kansallinen historia on kypsynyt siis hyvin vähän, eikä se kehittyne merkittävästi myöskään lähitulevaisuudessa. Kuitenkin tutkimuksissa ilmenneet tosiasiat asettavat jokaiselle rehelliselle historioitsijalle kysymyksiä, jotka hätkähdyttävät ensi alkuun mutta ovat sitäkin perustavampia.

Asiasta käynnistynyt keskustelu on kuitenkin järkyttänyt saamelaistenkansallisten myyttien peruskivet. Uudet tutkimukset sulkevat pois teorian suuresta saamenmaan exoduksesta ennen ajanlaskumme alkua. Viime vuosikymmenellä tehdyt löydöt osoittavat, että vielä keskiajalla alueella lapinkylissä eläneet asukkaat eivät joutuneet pakkosiirtolaisuuteen.

Mistä Skandinavian aluetta antiikin ajoilta lähtien kansoittaneet saamelaiset ovat lähtöisin, jos heidän alkuperänsä on pelkkä myytti? Kertomukset saamelaisten moninaisesta alkuperästä säilyivät muodossa tai saamelaisessa historiankirjoituksessa aina 1960-luvun tietämille saakka. Yleisessä tietämyksessä säilyi kuitenkin varsin sitkeästi käsitys, että saamelaiset olivat muinoin eläneet koko Suomen alueella, josta vahvemmat suomalaiset olivat tämän aran, alkeellisemmankansan tunkeneet pohjan perille. Vaikka suomalaiset olivat tarinan roistoja, se kuitenkin hiveli heidän itsetuntoaan, olivathan he siinä vahvemman, voittoisan kansan osassa. Sitten kertomuksia vähitellen marginalisoitiin, kunnes ne katosivat tyystin Suomen virallisesta muistista. Toisaalta saamelaiset antavat ymmärtää, että he ovat myyttisten lapinkylien suoria jälkeläisiä, eikä suinkaan esimerkiksi kveenien perillisiä. Niin saamelaiset alkoivat näyttää erityiseltä kansalta. Kansallinen historiankirjoitus ja modernisaatioprosessi yleisemminkin käyvät tunnetusti läpi kansan keksimisen vaiheen. Kysymys kansasta askarrutti ihmisiä 1800-luvulta aina pitkälle 1900-luvulle asti. 1900-luvun lopulla unelmat alkoivat särkyä. Yhä useammat tutkijat analysoivat, tarkastelivat ja dekonstruoivat suuria kansallisia kertomuksia ja varsinkin yhteisen alkuperän myyttejä, jotka olivat niin tärkeitä perinteiselle historiankirjoitukselle.

Menneisyyden identiteettipainajaiset muuttuvat tulevaisuudessa uudenlaisiksi identiteettiunelmiksi. Historiallinen identiteetti ei ole sen pysyvämpi kuin häilyvistä ja vaihtelevista identiteeteistä koostuvat. Etniset silmälasit värittävät tällä hetkellä maailman etnosentriseksi. Porosaamelaiset ovat aina muodostaneet yhteisöjä, mutta yhteisöt ovat jääneet pieniksi, eivätkä ne siis muodosta heimoasteella olevaa kansaa, jolla olisi yhteinen alkuperä ja joka olisi vaeltanut paikasta toiseen kahden vuosituhannen ajan.

Saamelaisaktivistit ovat valjastaneet käyttönsä koulujen historianopetuksen. Historian ohessa he vetoavat biologiaan. Viime aikoina Suomessa ja muualla tehtyjen "tieteellisten" tutkimusten sarja on pyrkinyt osoittamaan maailman kaikkien saamelaisten geneettisen läheisyyden. Siitä pitäen "väestön alkuperän tutkimus" on ollut legitiimi ja suosittu molekyylibiologian haara, jossa Y-kromosomi on saanut kunniapaikan valitun kansan yhteisen alkuperän kuumeisessa selvitystyössä.

Innostuminen genetiikkaan ei mitenkään estä, että voimassa oleva saamelaismääritelmä ja sen toteuttaminen syrjii samaan sukuun kuuluvia. Käytännössä yhtä lailla kuin teoriassa heillä on ollut samat, saamenkieltä ensimmäisenä kielenään puhunut yksi tai useampi esivanhempi. Yhtäkaikki kuitenkin toinen heistä kelpuutetaan saamelaiseksi periytyvällä kieliperusteella, toinen ei.

Todellisuudessa saamelaisrekisteristä puuttuu runsaasti siihen merkittyjen lähisukulaisista. Mikäli geenitutkimuksilla asiaa lähdettäisiin kartoittamaan, jouduttaisiin kokemaan varsin suuria yllätyksiä. Eroja saisi rekisteriin kuuluvien ja kuulumattomien osalta varmasti hakemalla hakea. Jos samasta perheestä puolet on rekisterissä ja toinen puoli ei, eivätkä geenit viittaa uusiin avioliittoihin, syrjähyppyihin ja muihin elävään elämään kuuluviin ilmiöihin, joutuisivat geenitutkijat varmaankin ihmettelemään tällaisia tieteeseen perustumattomia mielivaltaisia valintoja. Saisivat siinä ihmisoikeusasiantuntijatkin uutta mietittävää. Elleivät nyt sitten saamelaiset tutkijat äkkiä selvitä minkälaisia geneettisiä lakeja kieliperusteen periytyminen noudattaa, tämä yksilön ominaisuus kun näkyisi välillä jäävän piileväksi jopa sisarusparven toisilla yksilöillä, kun taas toisilla sama salaperäinen tekijä tekee hänestä helposti tunnistettavan saamelaisen. Ainakin saamelaiskäräjien vaalilautakunnalla täytyy olla joku ilmiömäinen kyky jonka avulla se katsoo toiset saamelaisiksi ja toisia se ei taas tunnista saamelaisiksi. Ja kaikki tämä yksimielisesti, tekisi mieli sanoa liikuttavan yksimielisesti.

Muistan miten vuonna 1999 saamelaiskäräjien vaaliluetteloon haki yli 1000 ihmistä, jotka kykenivät arkistoviranomaisen antaman todistuksen nojalla osoittamaan, että he polveutuvat lapin alkuperäisimmistä asukkaista, lappalaisista.

Tästä huolimatta suurin osa rekisteriin hakevista hylättiin. Perusteeksi katsottiin, että yhteys saamenkieleen (takaraja 1875) oli liian kaukainen. Sitä ei kuitenkaan mainittu, että saamelaismääritelmällä pyrittiin valtamaan ulkomailta Suomeen muuttaneille porolappalaisten jälkeläisille täällä ennestään asuneiden lappalaisten perustuslailliset oikeudet. Väitettiin, että hakijoita ei voitu pitää enää elämäntapansa puolesta alkuperäisasukkaina, koska ryhtymällä tilallisiksi he olivat luopuneet alkuperäisestä elämänmuodostaan. Perustelu osoittaa suurta piittaamattomuutta historiallisista faktoista, sillä tässä vaiheessa porosaamelaisilla oli jo kauan ollut aivan yhtä lailla tiloja kuin lappalaisilla.

Mutta säilyttääkö tällainen rekisteriin kuulumaton sukulaisuutensa niihin, jotka ovat rekisterissä? Kyllä, sanokoon laki mitä hyvänsä. Verisukulaisuuteen perustuvaa sidettä ei voida poliittisin perustein kieltää. Se on vastoin kaikkia ihmisoikeussopimuksia. Sen sijaan saamelaiskäräjien vaalilautakunnan harjoittama vaaliluettelosta pois sulkeminen ei näytä olevan etnistä tai poliittista syrjintää, koska eihän siihen ole puuttunut syrjintävaltuutettu sen enempää kuin mikään muukaan viranomainen.

Uusimmassa kirjassaan Veli Pekka Lehtolan kritisoi nykyistä saamelaismääritelmää, mutta hän ei pyri ollenkaan selventämään Lapin alkuperäisväestön kolonisaatiota tai alkuperäisväestön lappalaisten saamenkielen vaihtumista suomenkieleksi. Kirjaa on enemmän poleeminen kuin tieteellinen. Prosessi jossa saamenkielet ovat vaihtuneet suomenkieliksi, on kestänyt keskiajalta tähän päivän asti, eikä väestön geneettinen perimä tai tietoisuus alkuperästään, historiastaan ja oikeuksistaan ole missään vaiheessa kielen vaihtumisen myötä muuttunut toiseksi; Keski-Suomessa käytetty saamen kieli on esimerkiksi sekin hävinnyt.

Historiankäsitys, johon kieliperusteinen saamelaismääritelmä perustuu, on ollut kaikesta Lapin asuttamiseen liittyvistä konkreettisista ilmiöistä, kysymyksistä täysin irrallinen ilmiö, eikä sen syntyhistoriaan liity mitään taustaselvityksiä väestön maaoikeuksista tai kulttuurista, jotka osoittaisivat etnisten kielisaamelaisen ja lappalaisen kulttuuriperinteen tai maaoikeuksien erilaisuuden. Päinvastoin, saamelaiskäräjien vaaliluetteloon eli ns. saamelaisrekisteriin kuuluvilla ja kuulumattomilla verisukulaisilla on paljon enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä. Se selviää vähäisestäkin olosuhdeanalyysistä tai vaikkapa valtion jo aiemmin teettämästä oikeasta alkuperäiskansarekisteristä, jonka oikeusministeriö on perusteettomasti ohittanut eri hankkeissaan. Nykyinen saamelaiskäräjien vaaliluettelo pohjautuu pääasiassa vuoden 1962 väestötutkimukseen, joka on osoittautunut hyvin hatarin menetelmin koostetuksi.

Todellisuudessa historiasta irrotetun saamelaismääritelmän tavoitteena ja tarkoituksena on vaihtaa alueen alkuperäisin väestö - inarinsaamelaiset - maahan aikoinaan osin laittomasti muuttaneiden pohjoissaamelaisten jälkeläisiin, ja luomaan näistä yhdessä sotien seurauksena Suomen nykyisten rajojen sisälle asutettujen kolttien kanssa uusi alkuperäisväestö. Tällä operaatiolla on pyritty syrjäyttämään alkuperäiskansasopimuksen ratifioinnin nojalla vanhin, suomenkieliseksi assimiloitu alkuperäisväestö. Sen oikeuksista päättäminen olisi näin siirtynyt porosaamelais enemmistöiselle saamelaiskäräjille, jonka päätöksiin ei alueen todellisella alkuperäisellä väestöllä olisi sanomista, vielä vähemmän veto-oikeutta. Jos rasismi ja apartheid kuulostavat liian pahalta, tällaista politiikka voisi kutsua imperialistiseksi valloituspolitiikaksi.

Tällaisen politiikan oikeuttajana toimivan teoksen tekijänä Veli Pekka Lehtola jatkaa saamelaiskäräjien tukemana ensin Ruotsin kruunun ja sittemmin Suomen valtion ja kirkon harjoittamaa assimilaatiopolitiikkaa. Lehtola ei hyväksy saamelaiseksi saamelaissukuja, jotka ovat assimilaatiopolitiikan johdosta menettäneet kielensä ja pahimmassa tapauksessa saamelaisen identiteettinsä. Sen sijaan että hän tunnustaisi näiden sukujen kohtalon, hän hyökkää kirjassaan voimakkaasti juuri heitä kohtaan ja pyrkii mielikuvilla tekemään heistä saamelaisuuden suurimman uhan. Sellaista voidaan pitää epärehellisyyden huipentumana. Samalla Lehtola julistaa miten Suomen valtio edesauttaa oikeiden saamelaisten assimilaatiota valtaväestöön pakko hyväksyttämällä näitä sankoin joukoin saamelaiseksi. Todellisuudessa on ollut kyse varsin pienestä ihmismäärästä, eikä kysymys suinkaan ole siitä että valtaväestön eli etnisten suomalaisten edustajista tulisi saamelaisia. Kyse on siitä että saamelaisia hyväksytään saamelaisiksi.

Saamelaismääritelmän ahtaan tulkinnan tarkoituksena on siis vaihtaa alueen todellinen alkuperäisväestö toiseksi - pohjoissaamelaisten ja kolttien muodostamaan "saamelaiseen alkuperäiskansaan" Tällaisen valloituspolitiikan puolustamiseksi on kansanedustajille jaettu ilmaiseksi Veli-Pekka Lehtolan kirjaa.