"Saamelaiskiistojen" taustoja
Aluksi
Suomen saamelaiskiistojen ydin ja avain on siinä, että maassa on useita saamelaisryhmiä, jotka ovat osin eroavia historialtaan, kieleltään ja kulttuuriltaan. Näiden ryhmien välillä kamppaillaan vallasta ja noudatettavasta saamelaispoliittisesta linjasta. Pohjoissaamelainen enemmistö harjoittaa kulttuurista ja poliittista dominanssia, ja yhdessä heidän kanssa liittoutuneiden kolttasaamelaisten kanssa etenkin inarinsaamelaiseen vähemmistöön kohdistuvaa suoranaista syrjintää, jota on luonnehdittava törkeäksi. Valtiovalta sulkee tältä silmänsä, piiloutuen sen periaatteen taakse että saamelaisilla on itsehallinto johon valtio ei puutu. Ottaen huomioon valtion roolin ja vastuun yleisen oikeudellisuuden ylläpitäjänä tämä syrjintään puuttumattomuuspolitiikka on yhtä lailla törkeää kuin itse syrjintä.
Suomen alueeseen liittyvän katkeamattoman asumishistoriansa ja periytymisensä puolesta Suomen alueen vanhinta saamelaisväestöä ovat metsä- ja kalastajasaamelaiset. Näitä ovat inarinsaamelaiset ja keminsaamelaiset. Alla lisää eri saamelaisryhmistä.
Inarinsaamelaiset
Voi olla vaikea mieltää, että inarinsaamelaiset eivät ole sama asia kuin Inarin saamelaiset. "Inarin saamelaiset" tarkoittaa kaikkia Inarin alueella asuvia saamelaisia, kuuluivatpa nämä mihin saamelaiseen alaryhmään tahansa, kun taas "inarinsaamelaiset" ovat omakielinen- ja kulttuurinen saamelaisyhteisö. Näitä käsitteitä sotketaan usein tietämättömyyden vuoksi, mutta myös tahallisesti, saamelaispoliittisista syistä.
Inarinsaamelaiset ovat todellinen alkuperäiskansa, joka on alueellaan niin kauan, että kukaan - ei sen enempää inarinsaamelaiset itse kuin tutkijatkaan - osaa sanoa, mistä ja milloin se olisi alueelleen muuttanut. Inarinsaamelaisten pääelinkeino on ollut kalastus, täydennettynä metsästyksellä, luonnontuotteiden keräämisellä ja pienimuotoisella poronhoidolla. Tärkein riista oli aikoinaan peura ja majava.
Suojatakseen etujaan toisilta inarinsaamelaisilta ja hiljalleen vahvistuvalta suomalasiperäiseltä uudisasutukselta inarinsaamelaiset ryhtyivät perustamaan 1700-luvulta alkaen uudistiloja omille sukumailleen. Pitempiaikainen kosketus suomenkieliseen valtakulttuuriin yhdistettynä kirkon ja valtion suomalaistamispolitiikkaan sai inarinsaamelaiset vaihtamaan oman kielensä inarinsaamen suomenkieleen muutaman sukupolven aikana. Tänä päivänä inarinsaamelaisten oma kieli inarinsaame on vahvasti uhanalainen, mutta edelleen elävä ja elpyvä kieli.
Keminsaamelaiset
Muita Suomen alueella asuvia metsä- ja kalastajasaamelaisia ovat keminsaamelaiset. Keminsaamelaista metsäsaamelaisuutta kulttuuria edustavia saamelaisia on aikaisemmin elänyt laajasti pääosin Suomen Lapin eteläisemmissä ja itäisemmissä osissa. Tänään heihin lukeutuvat pieni joukko ensisijaisesti poronhoidosta eläviä henkilöitä Sallassa, Pelkosenniemellä ja jopa Kuusamossa. Varsinkin Metsä-Lapin järvikylissä elää kuitenkin enemmänkin keminsaamelaisten jälkeläisiä, joista osa on ensin vaiennut ja jopa aktiivisesti kiistänyt saamelaisen syntyperänsä siihen liitetyn matalan sosiaalisen statuksen vuoksi, ja sittemmin kokonaan kadottanut kosketuksensa saamelaisuuteen.
Alkuperäisessä keminsaamelaisessa kulttuurissa peuran- ja majavanmetsästys olivat keskeisiä, täydennettynä kalastuksella ja luonnonantimien keräilyllä. Poroja pidettiin perheissä korkeintaan kourallinen ajoporoina ja apuna peuranmetsästyksessä. Peura- ja majavakantojen romahtamisen jälkeen poronhoidosta tuli pääelinkeino, yhdistettynä maatalouteen ja lohenkalastukseen (joka loppui suurten jokien valjastamisen myötä). Keminsaamelaisten, Savosta nousseiden kaskiviljelijöiden ja pohjanmaan rannikolta nousseiden uudistilallisten elinkeinot ja kulttuurit lainasivat toisiltaan piirteitä ja osin sulautuivat kuusamolaiseksi ja peräpohjalaiseksi erätalonpoikien kulttuuriksi. Tilanmuodostumis- ja assimilaatioprosessien seurauksena keminsaamelainen kulttuuri koettiin sosiaaliselta statukseltaan alhaiseksi, ja kehitys johti pitkälti siihen, etteivät jäljellä olevat keminsaamelaiset sen enempää kuin muut saamelaiset tai näitä lähellä olevat tutkijat osanneet tai halunneet nähdä tätä saamelaisuuden muotoa. Keminsaamelaisten omasta kielestä, keminsaamesta, on säilynyt vain rippeitä. Kieli on ollut läheistä sukua inarinsaamelle, jonka varaan eräät aktiiviset keminsaamelaisten jälkeläiset yrittävät rakentaa kielellistä elvyttämistä.
Pohjoissaamelaiset ja koltat
Enontekiö ja Utsjoki liitettiin Suomeen 1700-luvun puolivälin jälkeen. Näillä alueilla asui ja asuu edelleen pohjoissaamelaisiin luettavia pohjoissaamen kieltä puhuvia porosaamelaisia ja Teno-Utsjoen jokisaamelaisia. Porosaamelaisten elinkeino oli suurimittakaavainen, nomadinen poronhoito, jossa perhekunnat kulkivat jopa tuhatpäisten porotokkiensa kanssa eläen n.s. pitkän vuotuiskierron puitteissa metsäseutujen talvilaitumilta tunturien yli Jäämeren rannikon kesälaitumille ja takaisin. Poroelojen koko pakotti liikkeelle, koska laitumien antama ravinto loppui ja jäkälämatto tallautui pilalle pitkäksi aikaa jos poroja piti liian monta päivää samassa paikassa.
Poronhoidon voimaperäinen kasvu Norjassa kulutti sikäläisiä laitumia ja loi otollisen ympäristön tuhoisien porotautien leviämiselle. Norjan puolen laidunpaineet panivat osan sikäläisistä porosaamelaisista etsimään uusia laidunmailta Suomen puolelta, jossa peurakannat olivat samaan aikaan romahtamassa. Vuonna 1852 lopussa Venäjään kuuluneen Suomen Norjan vastainen raja suljettiin saamelaisten vuotuismuutoilta, ja vuonna 1888 myös Ruotsin vastainen raja. Seurasi levoton aika, jolloin eräät porosaamelaisperheet hakivat uusia alueita ja muotoja elinkeinonsa jatkamiselle. Lopputuloksena oli, että jotkin Norjasta muuttaneet saamelaisperheet asettuivat pysyvästi Suomen kansalaisiksi. Näin Enontekiön ja Utsjoen pohjoissaamelainen väestö täydentyi uusilla pohjoissaamelaisilla, jotka asettuivat etenkin Inarin kunnan länsiosiin ja Sodankylän kunnan pohjoisosiin.
Suomessa asumisensa puolesta nuorin saamelaisryhmä on kolttasaamelaiset. Nämä asuivat Petsamon alueella kun tämä liitettiin Suomeen 1920, ja sotien loppuvaiheessa he valitsivat Suomen puolelle jäämisen. Koltat asutettiin nykyisille asuinsijoilleen Lapin koillisosiin 1950-luvun varhaisvuosina.
Statuksettomat saamelaiset
Kun on puhe Suomen saamelaiskiistojen ymmärtämisestä, on huomattava että Norjasta muuttaneita porosaamelaisperheitä asettui ja kaikki Suomeen jäämiseen valinneet kolttasaamelaiset asutettiin inarinsaamelaisten historiallisen Inarin lapinkylän alueelle inarinsaamelaisilta kysymättä. Lapinkylä oli tällöin menettänyt merkityksensä hallinnollisena yksikkönä, mutta se ei poista sitä että jälkikäteistarkastelussa väestösiirrot rikkoivat objektiivisesti ottaen inarinsaamelaisen alkuperäiskansaryhmän oikeuksia. Inarinsaamelaiset eivät ole vaatineet pohjois- tai kolttasaamelaisia poistumaan inarilaisten historiallisen lapinkylän alueelta, mutta tilanteen tajuavat inarinsaamelaiset ovat syystä katkeria siitä, että pohjoissaamelaiset ja kolttasaamelaiset pitävät saamelaiskäräjillä hallussaan enemmistöä, jonka yhteisenä tavoitteena on inarinsaamelaisten tilanmuodostuksessa valtiolle menettämien maiden "palauttaminen" näille myöhäistulijoille. Tilanteen täysin näkevien inarinsaamelaisten katkeruutta lisää se, että pohjoissaamelaisten ja kolttien koalitio pitää hallussaan saamelaiskäräjien vaalilautakuntaa, jonka hallussa on päättää kenet hyväksytään saamelaisiksi ja kenet jätetään saamelaisuuden ulkopuolelle.
Saamelaisuuden ulkopuolelle on jätetty tuhatkunta Suomen alkuperäisistä saamelaisista polveutuvaa henkilöä, jotka ovat hakeneet saamelaiskäräjien vaalilautakunnalta merkitsemistään saamelaiskäräjävaalien vaaliluetteloon, mutta tulleet hylätyksi. Näistä on käsitteellisellä tasolla muodostunut Suomeen vielä yksi saamelaisryhmä, "statuksettomat saamelaiset". Näihin voidaan lukea myös ne saamelaisista polveutuvat ja itsensä saamelaisiksi kokevat henkilöt, jotka eivät ole edes hakeneet saamelaisuutensa virallistamista vaalilautakunnalta. Syyt tähän voivat olla moninaiset, mutta yksi on se, että he arvelevat etukäteen tulevansa hylätyksi.
Lappalaiset ja saamelaiset
Suomen saamelaisliike voimistui ja radikalisoitui norjalaisen ja ruotsalaisen esikuvan mukaan vuodesta 1968 eteenpäin. Tässä yhteydessä pääväestöillekin tähdennettiin, että saamelaiset ovat aina kutsuneet itseään omilla kielillään saamelaisiksi, ja että pääväestön käyttämä nimitys "lappalaiset" on halventava, ja että se on korvattava muissakin kielissä nimellä "saamelaiset". Suomen alkuperäisväestöstä, varsinkin vanhemmasta päästä, osa kuitenkin pitä saamelaisliikkeen nationalismin liioiteltuna melskaamisena, ja tyytyi pitämään kiinni totutusta "lappalaisuudestaan". Tämä nimitysten jonkinasteinen sekamelska on jatkunut, trendien vaihdellessa eri aikoina.
Se, että eräät alkuperäiskansan jäsenet vieroksuvat "saamelais"-nimitystä selittyy osin sillä, että vieroksutaan saamelaisen heimonationalismin, puolileikillisesti sanoen suursaamelaisuuden aatetta, jonka leimaa nimitys "saamelaiset" kantaa. Suomen alueen todellisen (saamelaisen) alkuperäisväestön keskuudessa koetaan myös, että nimitys "saamelaiset" on rasitteinen siksi, että he näkevät sen osana sitä hanketta, jolla muualta suhteellisen vasta muuttaneet saamelaisryhmät pyrkivät omimaan todellisen alkuperäisväestön identiteetin voidakseen omia myös sen perintömaat.
Viime vuonna paikallislehti Inarilaisessa professori Veli-Pekka Lehtola yritti opastaa inarinsaamelaista Aune Kuuvaa käyttämään lappalaistermin asemasta saamelaistermiä. Lehtola ei kuitenkaan kertonut, mistä termien käytössä on kyse. Kyse on politiikasta, joka on jatkunut jo vuosikymmeniä: Inarin lappalaisten historialliset alueet halutaan siirtää etnisille saamelaisille. Tämä aina uusia muotoja saava hanke on kauan liittynyt vaatimukseen jonka mukaan Suomen tulisi ratifioida ILO:n alkuperäiskansoja koskeva yleissopimus numero 169, lyhyesti "ILO 169".
Lappalais- ja saamelaistermien vaihtamisessa ei Suomessa ole kyse pelkästään eräiden saamelaisaktivistien loukkaavaksi määrittelemän lappalaistermin korvaamisesta ei-loukkaavalla saamelaistermillä. Paljon olennaisempaa on, että termien vaihdolla ja ahtaalla saamelaismääritelmällä pyritään vaihtamaan todellinen alkuperäisväestö myöhemmin alueelle saapuneeseen saamelaiseen väestöön. Tästä lähtökohdasta huomio on helposti johdettavissa saamelaisten ja lappalaisten välisen kuilun mielivaltaisuuteen. Lehtolan pamfletti- ja lehtikirjoitusten tarkoitus on vakuuttaa lukijat, että nämä inarinsaamelaisten alueelle vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla siirtyneet etniset saamelaiset ovat alueen alkuperäisväestöä. Hän on osallistunut jo vuosien ajan mielipidemuokkausten eri lajien viljelyyn rinnakkain ja sekaisin tekemättä suurempaa eroa tieteen ja propagandan välillä.
Taisteleva saamelaisliike
Saamelaista itsehallintoa on yritetty saada Suomeen jo yli 40 vuotta. Saamelaisjohtajat ovat yrittäneet yhdistää saamenkansaa ulkoisten viholliskuvien avulla. Kansan reaktiot eivät ole olleet kuitenkaan sellaiset kuin he ovat toivoneet, läheskään kaikki saamelaiset eivät ole ryhmittyneet puolustamaan johtajiaan ja näiden harjoittamaa saamelaispolitiikkaa.
Kriisin keskellä heimonationalistiset saamelaisjohtajat kuitenkin näkivät, ettei uusi saamenmaa synny itsestään. Ratkaisuksi he keksivät suunnitelman, jonka piti tuottaa heille poliittista ja taloudellista valtaa ja samalla laajaa kannatusta saamen kansan sankareina: oli mentävä asian ytimeen eli nostettava vaatimus siitä, että valtion on palautettava takaisin "saamelaisille" valtion itselleen ottamat maat. Nämä saamelaispopulistista nousua lietsovat ketkut - en paremmin sano - vaikenivat visusti siitä - sikäli kuin he aatteensa palossa sen ylipäätänsä itsekään tajusivat - että maiden palautusosoite oli väärä. Saamelaisilta viedyt maat tuli luonnollisesti palauttaa niille saamelaisille, joiden esivanhemmilta kruunu oli ne aikoinaan vienyt.
Hei hulinata! 1970-luvulla noussut saamelaisliike ei pienistä piitannut, sillä tavoitteet olivat todella suuret: Maa saamelaisille ja valta saamelaisneuvostolle! Koko saamelaisten kotiseutualue oli organisoitava kansalaisten uudelleen koulutusta varten. Saamelaisten oli heitettävä yltään sisäistetyn kolonialistisen sorron kahleet, ja siirtomaaherrakansan edustajien oli opittava tietämään huutia. Saamelaisen kulttuurin, identiteetin ja historian rakentamisen työhön sopivat hyvin kulttuurintutkijat, joiden myöhempää sukupolvea esim. Lehtola edustaa. Yliopistotason tutkimus otettiin haltuun, ja saamelaiskäräjät valjasti 1990-luvun alusta lähtien YLE:n saamelaistoimituksen eli YLE-Sapmin levittämään Saamenmaan takaisinvaltaamisen ilosanomaa järjestelmällisen, journalismin valeasuun puetun propagandan avulla.
Kulttuurielämässä, kirjallisuudessa ja taiteessa kokeilut tekivät tilaa poliittisen johdon mukaiselle agitaatiolle. Tyytymätöntä kansaa oli hallittava propagandan avulla, mutta saamelaisideologia osoittautui siihen käyttökelvottomaksi. Järjestelmä joutui valjastamaan siihen huomattavasti populistisempia teemoja kuten rauhan ihannointi, luonnonvarojen kestävä käyttö ja saamelaisten erityinen luontosuhde. Nekin osoittautuivat kuitenkin melko pian kupliksi, koska saamelaisten porojen ylilaidunnus ja paliskuntien väliset laidun- ym. kiistat kertoivat ahneudesta, vallanhalusta ja luonnon riistämisestä.
Jälleen tarvittiin selittäjiä. Myös menneisyys oli muokattava palvelemaan saamelaiskäräjien poliittisen johdon tavoitteita. Näin kirjoitettiin saamelaisten syntyhistoriaa käsittelevät teokset, joilla pyrittiin jakamaan tietoa oikeoppisessa saamelaispoliittisessa hengessä.
Saamelaiskeskustelussa hyödynnettiin keinoja kaihtamatta teollisen mittakaavan joukkotiedottamista. Saamelaisten sortamat lappalaiset ovat kuitenkin voittaneet saamelaiskäräjien johdon sen itse käynnistämässä propagandasodassa. Suursaamelaisnationalistien strateginen näkemys rajoittui siihen että hyökkäys on jo puoli voittoa, eivätkä he ottaneet huomioon että raju hyökkäys voi nostaa tätäkin sitkeämmän vastarintaliikkeen. Rajuimmillaan saamelaiskäräjien johdon väitteet huipentuivat siihen, ettei metsälappalaisia tai -saamelaisia ole koskaan ollut olemassakaan, että inarinsaamelaiset ovat kautta linjan suomalaisperäisten uudisasukkaiden jälkeläisiä, ja että statuksettomien saamelaisten hyväksyminen saamelaiskäräjien vaaliluetteloon tietäisi saamelaisuuden täystuhoa. Tällaisia levitteli julkisuudessa mm. saamelaiskäräjien silloinen puheenjohtaja tuoreen tohtorintittelinsä painoarvolla. Lappalaiset kumosivat sitkeästi ja ärhäkästi valheelliset väitteet, ja saamelaisnationalistien hanke kaventaa saamelaismääritelmää entisestään kariutui silloisen eduskunnan hylätessä hallituksen esityksen saamelasikäräjälain muuttamiseksi murskaluvuin. Tuon jälkeen paluuta takaisin menneisyyteen ei ole. Muistan hyvin miten propagandan voima lumosi monen saamelaisen ja suomalaisvaikuttajan. Näillä ihmisillä oli yhteinen näkemys siitä, että suurten joukkojen käyttäytymistä voidaan ohjata saamelaissymboleihin liittyvillä seikoilla ilman että kohteet sitä tiedostavat.
Propagandan voima perustuu siihen, että emme tunne sen vaikuttamiskeinoja. Poliittisen propagandan vaikutus oli miltei ehtinyt häipyä kansalaistaidoistamme ennen kuin hallitus vuonna 2014 antoi esitykset saamelaiskäräjälain muuttamisesta ja ILOn sopimuksen ratifioinnista. Informaatiovaikuttamisesta käyty keskustelu on sen jälkeen keskittynyt perustellusti saamelaiskäräjien toimintaan. ILOn sopimuksen ratifiointiin liittyvä kiista näyttäytyi kuitenkin vain yhdeltä loogiselta askeleelta Saamelaiskäräjien politiikassa, jota olen seurannut vuodesta 1990 lähtien.
Järjetöntä syrjintää
Inarinsaamelaiset ovat ihmetelleet ja kummastelleet Saamelaiskäräjien inarinsaamelaisiin kohdistunutta jatkuvaa syrjintää, jota on pidettävä käsittämättömänä ja järjettömänä - ellei sitä sitten halua ymmärtää klassisen siirtomaavaltiopolitiikan sovelluksena ja seurauksena. Pystyäkseen hallitsemaan lukumääräisesti moninkertaista siirtomaan alkuperäisväestöä herrakansat ovat turvautuneet ikivanhaan "hajota ja hallitse" -politiikkaan. Hallittava kansa on jaettu "luonnollisia" etnisiä, kulttuurisia ja kielellisiä jakolinjoja vahvistaen, jakamalla eri väestönosille erilaisia etuoikeuksia ja nostamalla toisen hallitsemaan toista. Tunnettu uudemman ajan surullinen esimerkki on Ruandan hutut ja tutsit.
Inarinsaamelaisten näkökulmasta asia näyttää joka tapauksessa käsittämättömältä. Miksi saamelaiskäräjien enemmistö on päättänyt tuhota inarinsaamelaisten olemassaolon perusteet jättämällä osan heistä saamelaisuuden ulkopuolelle? Miksi käräjät viis veisaa kansainvälisistä sopimuksista, joiden tulisi turvata vähemmistöjen ihmis- ja alkuperäiskansaoikeudet? Miksi Suomen valtio sallii syrjinnän jatkumisen?
Vaikka syrjintä on raskasta sen kohteille, se turmelee myös harjoittajansa. Lisäksi saamelaiskäräjien inarinsaamelaisiin kohdistama tietoinen syrjintä - josta saamelaispiirien ulkopuolelle tihkuu aina silloin tällöin tiedon murusia ilman että ulkopuoliset jaksaisivat muodostaa siitä kokonaiskuvaa - heikentää muutoinkin käräjien imagoa kaikkia saamelaisia yhdistävänä elimenä, ja vahvistaa väärää ja ennakkoluuloista kuvaa saamelaisten riitaisasta "kansanluonteesta".
Vääristynyt maailmankuva
Saamelaiskäräjien poliittisilla päättäjillä on kuitenkin aivan toisenlainen maailmankuva kuin mihin Suomessa - ja sen puoleen myös saamelaisten keskuudessa - on totuttu, ja siksi heillä on myös saamelaisten edusta ja oikeudesta omaan kulttuuriin toisenlainen käsitys. Tärkeintä ei näytä olevan hyvät ja toimivat suhteet naapureihin ja kaikkien ihmisten hyvinvointi, tärkeintä on käräjien eliitin vallan turvaaminen. Nyt pelataan nollasummapeliä, jossa käräjien on hinnalla millä hyvänsä puolustettava asemaansa. Ja tietysti kovat otteet alueen todellista alkuperäisväestöä - inarinsaamelaisia - kohtaan ovat selkeä tapa viestiä, että saamelaisjohtajat eivät salli, että inarinsaamelaiset tai ketkään muutkaan horjuttavat heidän valta-asemaansa.
Tällä hetkellä käräjät kokee, että se on vihollisten - enemmistöväestön ja inarinsaamelaisten - piirittämä. Saamelaiskäräjät puhuu kauniisti demokratiasta, ihmisoikeuksista ja toimivasta oikeusvaltiosta. Myös lähentymistä maailman muihin alkuperäiskansoihin korostetaan. Mutta silloin kun kysymys on inarinsaamelaisista, tämä ei pidä paikkaansa vaan nämä ihanteet unohdetaan. Tällainen muistuttaa pitkälti hajonneen Neuvostoliiton politiikkaa Kuolan saamelaisia kohtaan. Siellä vieraillessani minulla oli mahdollisuus nähdä omin silmin ja kuulla omin korvin miten neuvostovaltion kansallisuuspolitiikan käytäntö erosi jyrkästi siitä mitä propagandassa kerrottiin.
Tosiasiassa Saamelaiskäräjien kulttuuripolitiikka ja historian tulkinnat ovat tähän asti olleet varsin yksisilmäistä. Inarinsaamelaiset ovat koko käräjien olemassaolon historian ajan olleet pakotettuja kulkemaan käräjien enemmistön talutusnuorassa. Moni käräjien jäsen ei käytännössä tunne inarinsaamelaista historiaa ja kulttuuria ollenkaan, vaan he kuvittelevat, että kaikki muuttuu joskus paremmaksi käräjien enemmistöpolitiikan seurauksena. Tämä muistuttaa hämmästyttävissä määrin neuvostoaikojen venäläisen pääväestön käsityksiä omasta erinomaisuudestaan: Eläköön vähemmistökansojen kulttuuri - kunhan omaksuvat venäläisen. Vastaavasti valistumattomat pohjoissaamelaiset uskovat, että saamelaisuus vahvistuu sen myötä että sitä dominoiva pohjoissaamelainen kulttuuri "sivistää" saamelaisen väestön sisäiset vähemmistöt omaksumaan yleissaamelaiseksi mielletyn pohjoissaamelaisuuden, sen sijaan että rikkovat saamelaisen yhtenäisyyden pitämällä kiinni epäilyttäväksi tai epäsaamelaiseksi tai peräti saamelaisvastaiseksi mielletystä omasta kulttuurisesta erityislaadustaan.
Hajaannusta ja nöyryytystä
Tähän on haksahtanut myös osa inarinsaamelaisista, joiden joukko on saamelaispolitiikan suhteen jakautunut, osan kannattaessa kritiikittömästi yhteistyötä pohjoissaamelais-kolttakoalition kanssa saamelaisuuden pelastamisen nimissä, osan painottaessa inarinsaamelaisten oikeudellisen aseman vahvistamista, ja osan häilyessä näiden välissä. Osa välttelee saamelaispolitiikkaa kokonaan sen tuoman eripuran takia. Jotkut inarinsaamelaiset uskovat, että se on vanha perisaamelainen ongelma - halutaan vain että joku toinen tulee ja panee asiat järjestykseen, mutta itse ei haluta panna tikkuakaan ristiin.
Kun palataan saamelaispolitiikan syntysijoille, voidaan todeta että Inarista kaikki alkoi. Sinne tuli saamelaisen kulttuuri-itsehallinnon keskus 1970-luvun puolivälissä. Saamelaisvaltuuskunta teki yhdellä karulla tulkinnalla osasta inarinsaamelaisia Suomen alkuperäisväestöä, jättäen merkittävän osan ulkopuolelle. Inarinsaamelaisten alue määriteltiin siis osaksi saamenmaata. Sille hurrattiin, mutta puutteellisen saamelaisten väestönlaskennan ja saamelaiskäsityksen rajoittuneisuuden vuoksi saamelaisvaltuuskunta ei hyväksynyt suurta osaa inarinsaamelaisista lainkaan saamelaisiksi. On kulunut yli kaksi vuosikymmentä nykyisen saamelaiskäräjälain säätämisestä ja hurraahuudot ovat laimentuneet. "Meidän saamenmaasta" on kuultu jo niin monta kertaa muualta tulleiden suusta, että hokema alkaa saada ironista sävyä.
Kaikki inarinsaamelaiset eivät hyväksy tällaista pohjoissaamelaista yksisilmäistä valloituspolitiikkaa, jota inarinsaamelaisten perintömaille asutetut kolttasaamelaiset suruttomasti "komppaavat". Niinpä monet inarinsaamelaisia edustavat yhdistykset ovat ilmaisseet selkeästi vastustavan kantansa käräjien enemmistön tekemiin linjauksiin. Monet inarinsaamelaiset ovat alkaneet miettiä onko tällainen Saamelaiskäräjien valloituspolitiikka oikeasti sen arvoinen, mitä he ja monet muut joutuvat maksamaan. Nykyinen saamelaisten itsehallintojärjestelmä perustuu siihen, että mitään vaihtoehtoisia ratkaisumalleja inarinsaamelaisten tilanteen parantamiseksi ei sallita, kuten ei myöskään mitään kilpailevia poliittisia voimia. Kaikki sellaiset pysäytetään tavalla tai toisella heti kun niistä näyttää olevan pientäkään uhkaa vallanpitäjille.
Hyökkäys luo vastarintaa
Inarinsaamelaisten järjestäytyminen on tuloksiltaan sangen merkityksellinen vaihe saamelaisliikettä koskeneessa historiassa. Se on ollut merkityksellinen inarinsaamelaisten kamppailussa heidän kulttuurinsa pelastamiseksi. Se ei ole syntynyt tyhjästä vaan taustalla on ollut vuosia kestänyt vastarinta ja tyytymättömyys pohjoissaamelaisten ja kolttien muodostamaa enemmistöä vastaan. Inarin saamelaisliikkeen alkujuuria etsittäessä yksi käänteentekevä vuosi on 1999, jolloin KHO hylkäsi yli 1100 hakijan merkitsemisen saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Sitä voidaan pitää lähtölaukauksena heidän vastarintansa käynnistämiselle.
Inarin- ja keminsaamelaiset ovat jatkuvasti vastustaneet tällaista kohdistuvaa syrjintää, mikä on ollut käräjien historiassa ainutlaatuista. Yksi vastuksen muoto oli järjestäytyminen. Käräjien toimenpiteet olivat ristiriidassa virallisen propagandan kanssa, jonka mukaan Saamelaiskäräjät on kaikkien saamenkansaan kuuluvien suojelija. Pohjoissaamelaistamisohjelma merkitsi valtavaa järkytystä poliittisesti valistuneille ihmisille, jotka itse - tai joiden vanhemmat - oli kielikylvetetty ja kulttuuriuitettu valtion suomalaistamisohjelmassa. Tämä shokki on johtanut inarinsaamelaisten aktivoitumiseen. Voidaan siis todeta, että Saamelaiskäräjät on ollut se joka on käynnistänyt koneiston, joka vuorostaan on johtanut inarinsaamelaiset järjestäytymään ja puolustamaan omaa identiteettiään ja asemaansa alueensa aitona alkuperäiskansana.
Lopuksi totean, että kannattaa pohtia, minkälaiseen tilanteeseen tällainen inarinsaamelaisiin kohdistuva syrjintä on jo johtanut. Ensin sen on aloittanut valtio, ja nyt sitä jatkaa pohjoissaamelaisten ja kolttien enemmistön muodostama koalitio valtion myötävaikutuksella. On selvää, että tällainen on jo aiheuttanut sosiaalistaloudellisia ongelmia inarinsaamelaisille. Saamelaispoliittiset ristipaineet eivät ole omiaan edistämään sosiaalisia suhteita eikä mielenterveyttä oloissa, joissa ajoittain on ilmankin kyllin kannettavaa. Ei pidä myöskään sulkea silmiä siltä, että inarinsaamelaiset ovat yhteiskunnan köyhin osa. Heidän ongelmansa eivät ole vain kannattamattomiin saamelaiselinkeinoihin liittyviä kapea-alaisia ongelmia, vaan laajoja kulttuuriseen hajoamiseen liittyviä. Inarinsaamelaiset, joiden kieli ja kulttuuri ovat hajoamassa, menettävät ennen pitkää ylpeytensä ja keskinäisen tukiverkkonsa. Sellainen johtaa yhä syvempiin sosiaalistaloudellisiin ongelmiin. Heille annetaan ymmärtää, että heidän kielensä ja kaikki muukin heidän kulttuurinsa liittyvä on arvotonta, ja lopulta ainakin osa heistä uskoo sen.
On aika katkaista tämä kierre ja tehdä loppu saamelaisten harjoittamasta toisten saamelaisten syrjinnästä. ILOn sopimuksen ratifioinnilla tätä ei katkaista, mutta inarinsaamelaisten oikeudellisen aseman vahvistaminen kolttien itsehallintomallia soveltaen olisi tärkeä askel oikeaan suuntaan. Saamelaiskäräjälakia uudistettaessa yksi ehdoton vaatimus on siirtää päätösvalta siitä kuka kuuluu eri saamelaisyhteisöihin, ja siitä millä perusteilla ja menettelyllä asia ratkaistaan nimenomaan näille yhteisöille itselleen. Saamelaiskäräjien vaalilautakunta ei ole ainoastaan osoittanut kyvyttömyyttään ja haluttomuuttaan suoriutua tästä tehtävästä, vaan se on todistanut olevansa hyvinkin kyvykäs ja palvelualtis saamelaisten sisäisen syrjinnän välikappale.