Eräät johtavat saamelaispoliitikot väittivät takavuosina, että saamelaiset ovat oiva esimerkki kestävästä kehityksestä elämänmuotoineen. Väitän, ettei asia ole aivan näin, koska kulutuksesta on tullut saamelaisten elämän keskeinen tukipilari ja se on jopa iskostunut syvälle saamelaisten yhteiskunnallisiin arvoihin. Se näkyy siinä, että hankintoja tehdään aivan samalla tavalla kuin muukin väestö. Eikä hankinnoissa ei ole eroa.

Yhdysvalloissa syntynyttä yltäkylläistä elämäntyyliä jäljittelevät tällä hetkellä myös ne saamelaiset, joilla on siihen varaa. Ja varsin monilla saamelaisella on: keskivertosaamelainen on monta kertaa rikkaampi kuin isovanhempansa 1900-luvun alussa. Saamelaiset kuuluvat tällä hetkellä siihen ennennäkemättömän rikkauden keskellä elävään väestöön maapallolla, joka edustaa määrällistä vähemmistöä. Suomen valtio on edistänyt tätä kehitystä erittain merkittävällä tavalla elinkeinojen verotuksen ja muin keinoin. Monien muiden maiden esimerkkien mukaista valtion harjoittamaa riistoa ei ole ollut.

Niinpä maailman parempiosaisten harjoittama liikakulutus muodostaa sellaisen ympäristöongelman, joka vakavuudessaan on verrattavissa kenties vain väestönkasvuun. Rikkaiden kiihtyvä voimavarojen hyväksikäyttö on vaarassa korjaamattomasti turmella koko maapallon ympäristön ja ilmaston. Ironista kyllä, myös ihmisen näkökulmasta katsottuna korkealla kulutustasolla katsottuna voi olla sekä hyviä että huonoja puolia. Saamelaisten keskuudessa vanhat kunniassa pidetyt arvot, kuten rehellisyys, uuttera työnteko, ystävyys, perhe ja yhteisö on uhrattu rynnistettäessä kohti "rikasta elämää." Ero muuhun väestöön ei ole suuren suuri. Minulla luonnossa kasvaneena on sellainen tunne, että nykyinen yltäkylläinen maailma on jollakin lailla ontto; monet saamelaiset ovat kulutuskulttuurin sokaisemina turhaan yrittäneet tyydyttää materiaalisilla asioilla tarpeita, jotka ovat pohjimmiltaan sosiaalisia, psykologisia ja henkisiä.

Toisaalta on niin, ettei köyhyyskään ole ratkaisu sen enempää luonnon tai ympäristön kuin saamelaistenkaan ongelmiin. Se on äärettömän paljon vahingollisempaa ihmisille ja haitallista myös ympäristön kannalta. Alkuperäisväestöön kuuluvat talonpojat, joilta on riistetty omaisuus hakkaavat ja polttavat tiensä sademetsiin Etelä-Amerikassa, ja nälkäiset paimentolaiset ajavat karjansa Afrikan haavoittuville viljelemättömille maa-alueille muuttaen ne näin aavikoiksi. Jos ympäristönmuutoksia aiheutuu siitä, että ihmisillä on joko liikaa tai liian vähän, jää pakostakin ihmettelemään, kuinka paljon on tarpeeksi? Millaista kulutustasoa saamelaisalueen luonto kestää? Missä vaiheessa vaurauden lisääminen lakkaa merkittävästi lisäämästä saamelaisten hyvinvointia? Näihin kysymyksiin ei löydy lopullista vastausta, saamelaisille maailman kuluttavan luokan jäseninä niiden kysyminen on silti olennaista. Ellemme me saamelaiset tajua sitä, että enemmän ei aina merkitse parempaa, emme myöskään kykene torjumaan ekologista romahdusta Ylä-Lapissa, jonka luonto on Suomen herkintä.

Saamelaisesta perinnetiedosta ja sen säilyttämisestä

Edellä olleesta arvioinnista huolimatta olen sitä mieltä, että saamelainen elämän -ja maailmankatsomus määräytyy yhä edelleenkin ympäröivästä luonnosta käsin ja ihmisen ymmärretään olevan vain tämän kokonaisuuden yksi osa, ei sen hallitsijana. Tämä näkemys olisi tieteellisessä tutkimuksessa ja luonnonvarojen käyttöä ohjaavassa lainsäädännössä otettava huomioon. Toisaalta sen tulisi myös näkyä siinä ohjelmassa, jolla saamelaiskäräjät ajavat väestön etuja ja esittävät vaatimuksia.

Nykyisin näyttää meillä Suomessakin olevan edelleen vallalla länsimainen käsitys, että luonto on ikään kuin hallittava raaka-ainevarasto, jonka käyttöön hänellä on kaikki oikeudet, eikä sitä oteta lainkaan huomioon alkuperäiskansojen elämäntavan perustana. Esikristillisenä aikana saamelainen henkinen kulttuuri oli monin eri sitein sidottu luontotodellisuuteen. Elämänkatsomuksen selitystavat haettiin hyvin usein luonnosta, eli sieltä missä elettiin. Tämän suhteen muutti kestävästä elämäntavasta ihmisen hallittavaksi kokonaisuudeksi länsimainen uskontokäsitys, jossa ylimpänä on kaikkitietävä Jumala.

Perinteinen saamelainen kulttuuri-identiteetti välittyy muun ohessa erilaisten materiaalisten symbolien kautta. Näiden perinteisten esineiden kuten saamenpuvun, saamelaisen puukon tai laavun valmistaminen vaatii perinnetietoa. Mutta kun näitä esineitä aletaan valmistaa massaturismia varten teollisesti, katoaa tieto esineiden perinteisistä valmistusmenetelmistä sekä siitä miten ja missä yhteydessä näitä perinteisiä työkaluja käytetään. Tällöin tullaankin jo suuren ongelman eteen; perinnetiedon siirtyminen saamelaissukupolvelta toiselle uhkaa katketa. Samalla vuosituhansien ajan saamelaista kulttuuria ylläpitäneet systeemit uhkaavat mureta? Ja miten itse saamelaisetkaan voivat uhrauksitta harjoittaa teollista tai siksi rinnastettavaa esineiden tuotantoa ja myyntiä.

Minun lapsuudessani ja nuoruudessani perinteisessä saamelaisyhteisössä erittäin tärkeitä olivat yhteisölliset juhlat ja tapahtumat kuten pääsiäisjuhlat, saamelaisten kesäkirkkotapahtumat heinäkuun puolivälissä Pielpajärvellä ja Inarissa, perinteiset poroajot tai suopunginheittokisat kevättalvisin. Mutta kun nämä yhteisölliset juhlat massaturismin vuoksi muuttuvat pelkästään turisteille tarkoitetuiksi tapahtumiksi, muuttuu niiden saamelaista identiteettiä vahvistava luonne pelkästään kaupallisia intressejä palveleviksi viihdetapahtumiksi. Selvänä pidän kuitenkin, että turismi on vaikuttanut alueellisesti perinnetiedon atoamiseen perinteisten esineiden valmistuksessa, mutta se on ainakin osittain heikentämässä myös kielellistä identiteettiä. Samalla tavoin on vaikuttanut koko elinkeinorakenteen muuttuminen toisen maailmansodan jälkeen. Saamenkieli on ollut ainakin minun ikäpolveni saamelaisille tärkeä, koska siihen sisältyy luontoon pohjautuvat arvot ja saamenkansan myyttinen sielu.

Oman saamelaisen kasvuympäristön kokemus on, että saamelainen kulttuuri on tavattoman sopeutuvainen ja elinvoimainen. Saamelaiset kykenevät omilla tavoillaan hyödyntämään kulloisiakin olosuhteita ja juuri tämä seikka onkin juuri eräs saamelaisen kulttuurin ja elämänmuodon kantavista voimista, jota ulkopuolisen on aluksi vaikea käsittää.

Saamelaisten tulevaisuudesta huolta tuntevana saamelaisena näen, että poliittisena ja yhteiskunnallisena haasteina tulee meillä saamenmaassa kaikissa pohjoismaissa olemaan kuinka löydetään tasapaino kulttuurin säilymisen, perinteiden elpymisen ja modernisaation, erilaisten paikallisten ja globaalien intressien välille.

Eräs vastaus minulla tähän on, että me tarvitsemme esimerkiksi EU-rahoittamia erilaisia kehittämisohjelmia ja niissä mukana olevia tutkijoita ja yrittäjiä, jotka ovat valmiita em. lähtökohdista käsin keräämään ja analysoimaan tietoja ja laatimaan erilaisia vaihtoehtoja sisältäviä malleja sellaisten päätösten perustaksi, joilla edellä mainitut saamelaiskulttuurielementit turvataan.

Vastuunsa tiedostavien yliopistojen, tutkimuslaitosten ja tutkijoiden tehtävänä onkin mielestäni pyrittävä etsimään vaihtoehtoja, joiden avulla kehitystä saamenmaassa voitaisiin ohjata entistä enemmän ihmisen ja luonnon yhteistoimintaa korostavaan suuntaan kestävän kehityksen pohjalta. Henkilökohtaisten kokemusten perusteella itse en ole lainkaan varma siitä, ovatko nykyisenkaltaiset modernit, osin luonnonkestävästä taloudesta irtautuneet yhteiskunnat ekologisesti enää kestävällä pohjalla.

Muutamia huomioita teemasta: luonnonvarat ja perinnetietojen merkitys saamelaisalueella

Tällä hetkellä saamelaisten kotiseutualueella uudistuviin ja uudistumattomiin luonnonvaroihin liittyy runsaasti ristiriitaisia tavoitteita. Tämä on johtanut siihen, että monet saamelaiset eivät arvojen ristiriitatilanteissa osaa päättää mitä pitäisi tehdä ja mikä merkitys perinnetiedolle pitäisi antaa. Tähän on vuosikymmenien ajan vaikuttanut paljolti yhdenmukaistava suomalainen koulutusjärjestelmä, joka tukeutuu saamelaisesta kulttuurista poikkeaviin arvoihin. Sillä on ollut puolestaan saamelaista identeettiä heikentävä vaikutus.

Minua edeltävä saamelaissukupolvi oli erittäin syvästi omaksunut uskonnolliset arvot. Ehkäpä tästä syytä esi-isämme rakensivat seitoja parhaille pyyntipaikoille. Heidän tiivis yhteisöllinen ja toisiaan tukeva yhteiskuntansa johti siihen, että he selviytyivät useita satoja vuosia. Kuitenkin nämä ihailtavat ja pitkään menestyneet piirteet estivät heitä muutamasta elämäntapaansa perusteellisesti ja omaksumasta valikoivasti suomalaisten uudisasukkaiden kehittämää teknologiaa, jonka ratkaisujen varassa he olisivat kenties säilyttäneet elämäntapansa pitempään.

Modernissa maailmassa on runsaasti maallisia esimerkkejä saamelaisten lisäksi muualla noudatetuista ihailtavista arvoista, joista pidetään kiinni olosuhteissa, joissa arvot eivät ole enää järkeviä. Porosaamelaiset toivat 1751 ja 1852 tehtyjen rajajärjestelyjen seurauksena Suomeen perinteen kasvattaa poroja runsaiden luonnonlaidunten mahdollistamina. Nyt kun luonnonlaitumet ovat ehtyneet, he alkavat huomata, että näillä arvoilla on huonot puolensa. Nykyisten saamelaisten selkeä haluttomuus ratkaista ylilaidunnuksen ja hakkuiden aiheuttamia ongelmia johtuu siitä, että nämä kaksi elinkeinoa olivat aikaisemmin Metsä-Lapissa talouden perusta ja että ne liittyivät esim. Inarin alueella ns. Inarin henkeen ja identiteettiin.

Porosaamelaisten esi-isiltään perimä sitoutuminen yhteisölliseen elämään ja elämänmuotoonsa on johtanut siihen, että he ovat haluttomia hyväksymään laidunten parantamiseksi välttämättömän poromäärien säätelyn ja ovat valmiita ylläpitämään luonnonlaitumiin nähden liian suuria poromääriä säilörehulla ja muilla rehuilla.

Mielestäni suuri osa teollisen maailman nykyisestä jäykästä ympäristöhuolien vastustamisesta johtuu aikaisemmin elämässä omaksutuista arvoista, joita ei ole myöhemmin pohdittu uudelleen. Joten näyttää sitlä, että tämän päivän saaamelaisilla on tuskallisen kivuliasta päättää, luopuuko ydinarvoista, kun ne ovat ristiriidassa eloon jäämisen kanssa. Kaikkiin näihin päätöksiin liittyy uhkapeli, koska usein ei voida olla varmoja, että ydinarvoihin takertuminen johtaa kuolemaan tai niistä luopuminen varmistaa eloonjäämisen. Yrittäessään jatkaa kristittyinä viljelijöinä Grönlannin norjalaiset päättivät käytännössä, että he olivat mieluummin valmiita kuolemaan kristittyinä kuin elämään inuiteina. He hävisivät uhkapelinsä.

Edellä olevasta seuraa se johtopäätös, että saamelaisyhteisöjen menestyksen tai epäonnistumisen vaikeutena on tietää, mistä ydinarvoista on pidettävä kiinni ja mistä on luovuttava ja korvattava uusilla arvoilla, kun ajat muuttuvat. Menestyviä yhteiskuntia ovatkin ne, joilla on ollut rohkeutta tehdä nämä tuskalliset päätökset ja joilla on ollut hyvä onni voittaa uhkapelinsä.

Suuri kysymys on myös se, mitä keinoja käyttäen lainsäädännössä ja muutoin voidaan harmonia ja säilyttävä saamelaiskulttuuri säilyttää. Se on kysymys sekä omasta suhtautumisesta että lainsäädännön takeista.

Takaisin