Hiljattain ilmestyi kansanedustaja Eeva-Maria Maijalalta kirja "Kemin-Lappi elää". Maijalan erilaisten kirjallisten lähteiden, tapahtumien, tapaamisten, ja yhteydenottojen pohjalta toimittama ja pääosin kirjoittama teos käsittelee saamelaisten ja keminlappalaisten eli metsälappalaisten yhteistä historiaa, identiteetin syntyä, näkyvyyttä ja muuttumista. Kirjassa käsitellään sen lisäksi laajasti Kemin-Lapin kylärakenteissa tapahtuneita muutoksia, ekologisia ja taloudellisia olosuhteita ja yhteisöelämää. Maijalan kirja tuo siten tervetulleen ja tarpeellisen lisän paikalleen jämähtäneeseen Suomen alkuperäiskansakeskusteluun.

Kirjallaan Maijala haluaa tehdä keminlappalaisille oikeutta. Arvostan suuresti Maijalan päättäväisyyttä ja rohkeutta hänen käydessään näin tulenaran aiheen kimppuun. Maijalan kirja tuokin uusia tervetulleita tulkintoja ja näkökulmia Suomen alkuperäisväestön muotoutumisen historiaan, josta saamelaiseliitti on tähän mennessä vaiennut.

Maijalan teos sisältää informaatiota historiallisesta Kemin-Lapin ja sen alkuperäisväestön nykyisistä jälkeläisistä, joten se on antoisa myös poliittisen historian kannalta. Teos on itsekin historiallinen siinä mielessä, että se on Suomessa ensimmäinen teos jossa Kemin-Lappia käsitellään nykykäsitysten valossa. Åbo Akademin tutkija Elmer Tegengren (1904-1974) antoi vuonna 1952 julkaistulle, samaa aihetta käsittelevälle tutkimukselleen nimen "En utdöd lappkulturi Kemi lappmark. Studier i Nordfinlands kolonisationshistoria" (suom. eräs kuollut lappalaiskulttuuri Kemin-Lapissa. Tutkielmia Pohjois-Suomen asutushistoriasta". Tuohon aikaan vielä vallitsevan käsityksen mukaan lappalaisväestö väistyi yhä pohjoisemmaksi suomalaisväestön levitessä.

Mikä on Kemin-Lappi

Aluksi on hyvä palauttaa mieleen että ilmaisua Kemin-Lappi tarkoittaa laaja Kemin lapinmaata eikä pelkästään siihen kuulunutta Kemin lapinkylää. Kemin kaupungin kanssa ei kummallakaan ole suoranaista tekemistä, vaikka Kemin lapinmaalla ja Kemin pitäjällä (Kemin maaseurakunta, Kemin maalaiskunta, Keminmaa) olikin yhteinen lähtö. Kun Kemin pitäjän harmaakivikirkko perustettiin katolisen ajan viimeisinä vuosina, koko Kemin-Lappi kuului tähän seurakuntaan. Historiat erkanivat kuitenkin vuonna 1673, jolloin Kemin-Lapin seurakunta erotettiin Kemin seurakunnasta. Kemin kaupungista ei ollut tietoa vielä muutamaan vuosisataan, se perustettiin vasta 1869, jolloin lapinmaat olivat jo siirtyneet historiaan hallinnollisina erityisalueina.

Ruotsin vallan aikainen Kemin lapinmaa eli Kemin lappi käsitti karkeasti puolet nykyisestä Suomen Lapista ja lisäksi nykyisen Kuusamon. Siihen kuului koko joukko lapinkyliä: Inari, Kittilä, Sodankylä, Sompio, Keminkylä, Kuolajärvi, Kemijärvi, Kitka ja Maanselkä. Keminkylää ei tule sotkea nykyiseen Kemiin; Keminkylä sijoittautui nykyisen Savukosken ja Pelkosenniemen seudulle.

Pitkässä historiallisessa prosessissa alaltaan valtava Kemin-Lapin seurakunta jaettiin pienempiin seurakuntiin ja 1800-luvun loppupuolen kuntalain myötä maallinen hallinto siirtyi papin johtamalta pitäjänkokoukselle muodostettavien kuntien harteille. Lapinkylistä Inari, Kittilä, Sodankylä ja Kemijärvi ovat antaneet nimensä nykyisille kunnille. Sompion lapinkylän alueista suuret osat jäivät Lokan altaan alle, Maanselästä kehkeytyi Kuusamo, Kuolajärvestä Salla ja Keminkylästä Savukoski ja Pelkosenniemi.

Arvio kirjasta

Maijalan kirja tarjoaa valaisevan kuvauksen siitä miten pienet ja syrjäiset lapinkylät liitettiin aikoinaan osaksi Ruotsin valtakuntaa. Kirja tarjoaa myös lyhyen katsauksen siihen miten lapinkylät aikoinaan integroitiin osaksi meidän maanomistus- ja tilusjärjestelmäämme. Eteläisempien lapinkylien ja vaikkapa Tenon tai Inarin lapinkylän välillä ei tässä suhteessa ollut mitään eroa, kaikkia lappalaisia kohdeltiin tuolloin samojen oikeudellisten normien ja periaatteiden mukaan. Herääkin kysymys miksei tämä yhdenvertaisuus nyt toimi, ja miksi se ei voisi toimia tulevaisuudessa.

Maijalan teoksen perusrakenteena on ollut analysoida keminlappalaisten kohtaamisia muualta alueelle muuttaneen väestön kanssa. Tässä hän on onnistunut varsin hyvin. Maijala on ottanut haltuunsa tutkimansa aiheen tapahtumaympäristön ja osaa käyttää ansiokkaasti myös teoreettisempaa kirjallisuutta hahmotellessaan identiteetin, kulttuurikonfliktin ja sopeutumisen tasoja. Hän perustelee myös hyvin muistitietoaineksen käyttöä ja havainnoi sen riskejä. Erityisesti lukija saa päivittyä tietoa alueen alkuperäisistä suvuista ja heidän kulttuuristaan. Vaikka kirjassa ei ole tehty tarkkaa selvitystä missä kulttuuri on säilynyt ja kuinka vahvasti, siinä on kuitenkin tuotu esille haastattelujen muodossa asioita joiden perusteella keminlappalainen kulttuuri on säilynyt meidän päiviimme erityisen vahvana Kittilän, Sodankylän ja Savukosken kuntien alueella sekä Sallan pohjoisosassa. Näistä kunnista Savukoski on vahviten koko kunnan alue.

Tekijä on laatinut teoksensa taitavasti moniulotteiseksi, mikä tekee siitä helppolukuisemman. Kirja kasvaa merkittäväksi lappalaisten historiaa ja elämää käsitteleväksi teokseksi. Maijalan oma läheinen suhde kotiseutunsa lappalaisuuteen syventää monin tavoin teoksen kerrontaa. Toimitustyötä kiittäisin erityisesti siitä että kirjoitusten paikat ovat varsin pitkälti mietittyjä. Kirjan kieli on nautittavaa asiatyyliä. Maijala on tehnyt hyveen monien ensimmäisten kirjansa kirjoittaneiden paheesta. Moniulotteinen kirja sisältää useita kokonaisuuksia, jotka tässä tapauksessa kuitenkin tukevat, eivätkä häiritse toisiaan. Kirja lopun viitteet ja henkilöhakemisto ovat vaikuttavat ja osoittavat Maijalan hyvän perehtyneisyyden niin aiheisiinsa kuin aineiston metodiseen hallintaan ja esittämiseen.

Teos on kokonaisuudessaan kiinnostava. Suuri osa kirjoittajan huomioista kohdistuu saamelaisen/lappalaisen identiteetin käsitettä koskevaan kysymyksen asetteluun, eli keitä keminlappalaiset oikeastaan olivat ja ovat, ovatko he oikeastaan saamelaisia vai suomalaisia? Vastaus tähän löytyy kirjasta. "Kemin Lappi elää" osoittaa nimensä mukaisesti että Tegengren julisti Kemin-Lapin alkuperäiskansan kulttuurin kuolleeksi pahasti ennenaikaisesti: väistymisteoria oli vähintäänkin vahva yksinkertaistus, ellei peräti täysin hakoteillä. Prosessi jossa väestöryhmät tulivat yhteyteen toistensa kanssa ja oppivat toisiltaan on ollut paljon monitahoisempi. Kemin lappalaiset eivät ole sen enempää kuolleet sukupuuttoon kuin väistyneet omalta alueeltaan leviävän suomalaisperäisen uudisasutuksen alta. He eivät aio alistua saamelaiskäräjien määrittelemään todellisuuteen ja luopua identiteetistään. Toiset heistä peräävät myös oikeuttaan saada tunnustettu asema alueen alkuperäiskansana.

Maijala käsittelee aihetta selkeästi, mikä tekee tekstistä hyvin jäsennetyn ja sujuvasti teemoittain etenevän kertomuksen. Väliotsikot ovat puhuvia, lainaukset on ladottu kursivoituna ja lainausmerkeillä varustettuna Maijalan oman tekstin lomaan. Erityisen ansiokkaaksi kirjan tekee Maijalan herkkyys aiheen herättämien monien kysymysten äärellä, mikä ei suinkaan verota teoksen luotettavuutta, vaan tekee siitä entistä kiinnostavamman. Tekstissä yhdistyy oivaltava analyysi ja esille tuleva myötätunto ja ymmärrys keminlappalaisia kohtaan. Voisi sanoa, että aihe tarvitsee juuri Maijalan kaltaisen kirjoittajan, joka ei jää pelkästään lukujen, faktojen ja viileän ulkokohtaisuuden pakkopaitaan, vaan joka osaa välittää lukijalle kokemuksellisen ulottuvuuden sortumatta silti moralisointiin tai tuomarin osaan.

Mitä jää käteen

Maijalan kirja osoittaa konkreettisesti, että Kemin lappalaisia koskeva alkuperäiskansaoikeuspulma on syntynyt siitä, että saamelaiskäräjien äänioikeutettujen rekisteriin on hyväksytty jäseniä kieliperusteisesti, mutta ei alkuperäisen asumisen perusteella. On ristiriitaista, että kielen perusteella saamelaisrekisterinä tosiasiallisesti toimivaan saamelaiskäräjien vaaliluetteloon on merkitty ne saamelaiset, jotka ovat asettuneet Suomeen vasta rajojen sulkemisen jälkeen (1852-1889 ja myöhemminkin), kun taas jo ennen rajojen sulkemista alueellaan asuneitten Kemin-Lapin lappalaiset on rajattu saamelaisuuden ulkopuolelle, heidän joukossaan monet inarinsaamelaiset. Tällainen rajaus on historian vastainen ja siten syrjivä.

Syvä erimielisyys koskee alkuperäisyyden ja saamen kielen ykseyttä. Ne, jotka vielä muutama vuosikymmen sitten olivat lappalaisia, mutta tänään ovatkin saamelaisia, pitävät tärkeimpänä saamelaisuuden tunnusmerkkinä saamen kielen puhumista, tai sen puutteessa, että ainakin yksi vanhempi tai isovanhempi on puhunut saamea. Tämä kielikriteeri on otettu Suomen lainsäädäntöön tärkeimmäksi saamelaisuuden tunnusmerkiksi.

ILOn alkuperäiskansasopimus ei kuitenkaan pidä alkuperäiskansalle tunnusmerkkinä että tämä puhuu omaa, alkuperäistä kieltään. Oman kielen puhuminen toki voi olla yksi merkki omasta kulttuurista, mutta se ei ole ILO-sopimuksen mukaan edes keskeinen alkuperäiskansan tunnusmerkki, vielä vähemmän vaatimus. Paitsi että Suomen sisäisessä alkuperäiskansalainsäädännössä keskeinen kielikriteeri on avoimesti ILO-sopimuksen vastainen, on kysyttävä, voidaanko ILO:n alkuperäiskansasopimusta ylipäätään tulkita niin, että kieli jopa ylittää asumisen alkuperäisyyden kriteerinä? Kuten Maijala osoittaa tämä on keminlappalaisten kohdalla mitä ajankohtaisin kysymys. Suomessahan sopimusta tulkitaan nyt niin, että säilynyt kieli antaa alkuperäiskansastatuksen, vaikka yhtäjaksoisen asumisen kriteeri ei täyttyisikään.

Inarinsaamelaisten kielen lähestulkoon toteutunut häviäminen ja keminsaamenkielen häviäminen taas merkitsee saamelaiskäräjien tulkinnan mukaan alkuperäiskansastatuksen menettämistä, vaikka alkuperäisyyden kriteerit asumisen ja periytymisen osalta täyttyisivätkin kiistattomasti. Maijala osoittaa keminsaamelaisten haluavan, että tämä heidän tulevaisuuteensa vaikuttava epäkohta korjataan mahdollisimman pian.

Monen inarin- ja keminsaamelaisen kohdalla kielen vaihtuminen on tapahtunut jo niin kaukaisessa sukupolvessa, että he eivät kykene osoittamaan että edes yksi heidän isovanhemmistaan olisi puhunut saamea. Valitettavasti kieliperustalla on ollut, vastoin kansainvälistä alkuperäiskansaoikeutta, keskeinen sija Suomen lakeihin sisältyvässä saamelaismääritelmässä. Tähän olisi siis saatava muutos.

Kun puhutaan saamelaisista laajassa merkityksessä, lappalaiset mukaan lukien, saamelaisvaikutus Suomen asuttamisprosessissa elää teorioiden varassa. Mitään kovin konkreettista ei asiasta voida vielä sanoa. Selvää on kuitenkin, että mitä pohjoisemmaksi siirrytään, sitä vahvemmaksi ja näkyvämmäksi saamelaisasutus käy. Asiakirjatiedot puhuvat varsin myöhään vielä 1800-1900 luvun alussa saamelaisten, tai niin kuin siihen aikaan sanottiin, lappalaisten oleskelusta Kemin-Lapin alueella. Mitkään dokumentit eivät kuitenkaan osoita, että he olisivat hävinneet tai sulautuneet alueelle muuttaneisiin uudisasukkaisiin. Sen sijaan paikannimien varassa voidaan osoittaa useita ikivanhoja saamelaisasutuksen paikkoja Kemin Lapissa, jossa on säilynyt melkoisen runsas saamenkielinen paikannimistö.

Entä mitä tästä eteenpäin?

Saamelaiskäräjiin kirja vaikuttaa siinä, että se muuttaa osaltaan suuren yleisön suhtautumista saamelaisiin kielteisempään suuntaan. Kuva saamelaisista sisäisesti riitaisana porukkana vahvistuu, mitä pidän suurena tappiona saamelaisten asialle.

Osassa suurta yleisöä Maijalan kirja herättää kuitenkin varmasti laajasti toivoa paremmasta, mutta veikkaan, että käräjien eliitti tulee suhtautumaan siihen penseästi ja ylimielisesti kuten kaikkiin muihinkin sen toimintaa arvioihin kirjoituksiin ja kannanottoihin. Uskallan arvata että Maijalan "Kemin-Lappi elää" on karmeaa luettavaa saamelaiskäräjien eliitille, ellei peräti suoranaista myrkkyä. Aiemman perusteella jään mielenkiinnolla odottamaan reaktioita; Laittaako tuo lappalaisia syrjivä eliitti päänsä pensaaseen yrittäen vaieta kirjan kuoliaaksi? Vai masinoiko se hovitutkijansa teilaamaan teoksen joukolla?

Hyökkäys on jo alkanut: YLE:n saamelaistoimitus antoi näkyvyyttä ja kuuluvuutta utsjokelaiselle saamelaispukujen suunnittelijalle ja ompelijalle joka kertoi tunteneensa syvää myötähäpeää ja lähes oksentaneensa nähdessään kansanedustaja Maijalan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla käyttämän "lapinpuvun näköisen asun", josta ei kommentaattorin mukaan puuttunut mitään vikaa. Saamelaispukujen suunnittelijoille tiedoksi, että Maijalan kirjasta selviää millaisia pukuja hänen edustamansa lappalaisryhmä on perinteisesti käyttänyt.

Veikkaan edelleen, että suopunkiterroristit hyökkäävät todennäköisesti esiin osoittamaan miten saamelaiset nuoret tukevat edelleen johtajiaan. Olen varma, että tällainen pelottelutaktiikka ei kuitenkaan tule tälläkään kerralla onnistumaan. Turhautuneet metsä- ja kalastajasaamelaiset ovat saaneet kerta kaikkiaan tarpeekseen saamelaiseliitin härkäpäisestä politiikasta.

Voidaan ennakoida, että saamelaispolitiikalla, jota on tuettava tällaisella propagandalla, ei ole tulevaisuutta. Saamelaiskäräjät on vuosikymmeniä syrjinyt metsälappalaisia eikä sen politiikalle löydy perusteluja. Tällä menolla käräjien toimintaedellytykset ja uskottavuus tulevat heikentymään edelleenkin. Maijalan kirja herättää varsin aiheellisen kysymyksen: ketä varten saamelaiskäräjät on olemassa, jos Lapin alkuperäisin väestö keminsaamelaiset kielletään. Eikö käräjien pitäisi edustaa kaikkia saamelaisia?

Kirjan luettuani on selvää, että tilanne oli karannut täysin haavemaailmassaan elävän saamelaiseliitin johdon käsistä. Se ei ole ymmärtänyt itse kehittämäänsä kriisin vakavuutta, jota Maijala ansiokkaasti kuvailee. Käräjien toiminta saamelaiskäräjälain ja ILO-sopimuksen ratifioinnin valmistelussa ja eduskuntakäsittelyssä osoitti heikkoa tilannetajua. Se, että sama salavalmisteluun perustuva toimintatyyli jatkuu pohjoismaisen saamelaissopimuksen ja ILO-sopimuksen läpirunnomiseksi osoittaa heikon tilannetajun lisäksi vakavaa uudistumiskyvyn puutetta, lyhyesti sanoen pänkkipäisyyttä. Historian pyörää ei voi kuitenkaan enää pysäyttää sati kääntää taaksepäin. Käräjät on omalla toiminnallaan pannut siihen itse lisää vauhtia.

Tällä menolla saamelaiseliitin vaatimukset saamelaiskulttuurin itsehallinnon laajentamiseksi samalla kuin se pidetään vain määrätyn saamelaisryhmän käsissä tulevat romahtamaan kuin korttitalo. Siihen tulee vahvasti myötävaikuttamaan kansanedustaja Eeva-Maria Maijalan kirja, joka osoittaa, että rekisteriin kuuluvat ja rekisteröimättömät saamelaiset ovat perimmiltään samaa kansaa. Erottavana tekijänä on samanlainen politiikka joka Berliinin muurin avulla jakoi Saksan kansan itä- ja länsisaksalaisiin. Suomen saamelaisten itsehallinnon ja kulttuurin vahvistamishankkeella on mahdollisuuksia, mutta ei jos se jatkuu yhden saamelaisryhmän ajamana ja muita syrjivänä. Sellaisena se on tuomittu epäonnistumaan. Historiasta tiedämme, että edistystä yritetään aina jarruttaa asettamalla yksi kansan osa toista vastaan. Mutta historia on kaikkialla maailmassa myös osoittanut, että yhtenäistä kansaa ei voi nujertaa.