Otsikoksi merkityn vanhan sananparren kolmas sana, Lanta, vaatinee selityksen. Se on Suomi. "Lantalainen on "suomalainen". Kysymyksessä on vanha skandinaavisperäinen lapin sana. Ruotsin lapissa Lanta on tietysti Ruotsi.

Sananparren lausuma, totuus on jatkuvasti ajankohtainen ja entistä järkyttävämpi: Lappi ja omankielinen saamelaiskulttuuri potee kuolemantautia. Vuosisatainen myrkytystilanne jatkuu. Myrkyttäjiä ovat suomalaiset, yläpäästä alapäähän. Pitkin kesää on julkisuudessa puhuttu "kansanmurhasta", jopa papit ovat näin sanoneet. "Ei tarvitse teeskennellä kauhistusta" lisäsi asiat parhaiten tunteva entinen lapin pappi ja teologian tohtori yhtyessään pastori Nilla Outakosken väitteisiin. Asia on vakava ja mekin kirjoitamme vakavasti.

Saamelaiset ovat maailman sivu eläneet suomalaisten painamina. Keskiajalla Kemin ja Tornion lappalaiset olivat hämäläis-pirkkalaisten omaisuutta. Punaisissa verkatakeissaan hopeavöin pirkkalaiset asuivat uljaissa taloissaan Luulajassa, Torniossa ja Kemissä. He ottivat veroalamaisiltaan kaiken minkä saivat mutta eivät ottaneet henkeä eikä elämisen mahdollisuuksia kuten uudisasukkaat. Kuningas sai sovitun menoerän, mutta mikä jäi pirkkalaisten käteen sitä ei kukaan tiedä. Rikkaita oltiin. Jalkavaimoja oli runsaasti lapinkylissä. Kustaa Vaasa lopetti pirkkalaisten ryöstöherruuden ja asetti lapinvoudit veroja kantamaan. Hekin vaurastuivat mutta kuitenkin he ja papit, -Tuderukset Tornaeukset - taistelivat saamelaisten vanhojen oikeuksien puolesta erämaiden majava -ja siikavesillä, jonne suomalaiset luvatta työntyivät. Asutuslupa lopuksi tuli kuninkaalta, ja ennen pitkää majavat ja villipeurat oli tapettu sukupuuttoon. Uudisasukkaat eivät noudattaneet lappalaisten vanhoja metsästyksen tapasääntöjä, mikä johtaa riistan tuhoon, valitteli vielä kirkkoherra Jaakko Fellman. Ruotsin poliittinen johto oli halunnut häikäilemättömästi suomalaisten uudisasukkaiden avulla mutta saamelaisten kustannuksella saada Keminlapin pysyvästi hallintaan. Ja onnistui.

Sama suunta on kiihkeänä jatkunut myös itsenäisessä Suomessa, vaikka enää ei ole kysymys valtarajoista. Elinkelvottomia tiloja, nykyisiä köyhyyden, siirtolaisten ja protestien pesiä on viranomaisten tuella perustettu maille, joilla saamelaiset olisivat erämaansa ja elinkeinonsa turvin voineet elää hyvin ja voineet säilyä hyvin. Vanhasta vuotuis-kierrostaan luopuessaan ja uutta taloutta eläen lappalainen on todistettavasti yhdessä sukupolvessa vaihtanut sekä kielensä että pukunsa suomalaiseen. Pienikin suomalainen uudisasutus katkaisee karussa maastossa saamelaisen normaalin ja luonnon kanssa sopusoinnussa olevan elämänmenon. Maatalous Lapissa on luonnotonta ja keinotekoista -paitsi kansanedustajista ja asutusviranomaisista. Saamelaisilta on hyvä anastaa, kun heillä ei ole oikeudessa huudettuja maakirjoja, ikivanhoihin nautintamaihinsa. Valtio (virkamies) on siellä herra.

Esimerkkinä vain: kun Utsjoen saamelaismiehet olivat jatkosodan päätösvaiheessa vielä armeijan rullissa eivätkä ehtineet anomaan rintamamiestiloja, menivät kaikki jotenkuten asutuskelpoiset maat suomalaisille. Ja yhä vielä suuri osa Utsjoen saamelaisista asuu ikivanhalla omalla maallaan valtion vuokratilallisina korkeaa torpparin veroa maksaen. Oikeus on kyllä lunastaa oma, mutta metsähallituksen edustajat puolestaan pitävät huolen että asian ratkaisuun ei vuosikymmen riitä. Sen sijaan metsähallitus kyllä vuokraa saamelaisten ja Lapin suomalaisten luontaisiin etuihin kuuluvia vesiä "valtion maita" kalastukseen ja virkistykseen helsinkiläisille kahmijoille, kaikenlaisille tapaloille. Lapin läänin asukkaat kyllä tarvitsevat elääkseen -ei virityskalastukseen -kaiken sen mitä karu maa ja kylmä vesi tuottaa, lakat ja lohet, hillat ja siiat, kosket ja jäkäläkankaat. Jos etelän uusipirkkalainen niitä haluaa, niin maksakoon kunnon hinnan virkistyskalastuksestaan paikallisille asukkaille. Lapin matkailu ei saa olla halpahintaista armeliaisuus turismia: hyvästä ja harvinaisesta pitää hyvin maksaa. Kyllä ajanoloon tulijoita riittää. Eikä maatalousministeriö, metsähallitus, Lapin lääninhallitus ja Lapin Maanviljelysseura jo nyt -1970 -luvulla - voisi asettua saamelaisten puolelle, ymmärtämään heitä, suojaamaan heidän ikivanhoja oikeuksiaan ja tukemaan heidän luonnonvaraista Lappiin soveltuvaa elinkeinoaan. Kukaan ei enää eläne jänkäsuovista eikä heinävahingoista.

Entä saamenkieli, voiko se säilyä? Kannattaako sitä säilyttää?

Omaleimainen saamelaiskulttuuri ei voi säilyä suomen eikä norjan kielisenä. Kieli tietty kulttuurimuoto ovat merkillisellä tavalla kietoutuneet yhteen. Ne tukevat toisiaan, ne muuttuvat yhdessä. Yli sadan vuoden aikana Lapin monet suomalaiset papit ovat tehneet parhaansa saamelaisten parhaaksi, jopa kääntäneet aapisen, katekismuksen, jonkin evankeliumin ja raamatunhistorian Utsjoen ja Inarin lapiksi. Yksi yritys ansaitkoon tässä erityishuomion.

Inari oli saanut 1923 saamenkieltä taitavan kirkkoherran. Tuomo Itkosen. Ja mitä olla! Viisi vuotta kristinuskoa opettaneena hän 1929 julkisuudessa vaati kansakouluihin saamenkielistä alkuopetusta, mutta sai kouluviranomaisilta turpiinsa. Nuori kouluneuvos Alfred Salmela kirjoitti jotenkin siihen tapaan, että aiotaanko lappalaisista muodostaa jonkinlainen kettutarha jota turistit katselevat piikkilanka-aidan takaa: lappalaisille on annettava täysi länsimainen sivistys (Mutta ei siis saamena vaan suomen, norjan, ruotsin tai ehkä englannin kielellä). Kiivas polemiikki aiheutti kuitenkin komitean asettamisen tutkimaan asiaa, mukana oli itse E.N.Setälä, joka suositteli aapisen laatimista kolmella ei saamenkielellä. Toinen professori esitti että olisi tyydyttävän yhteen aapiseen. Se tuli komitean suositukseksi ja siihen yhtyi kouluhallituskin. Mutta opetusministeriö kauhisteli kustannuksia ne kun olisi valtion maksettava. Hänen seuraaja Paavo Virkkunen puolestaan tiedusteli jo tekijää, mutta jätti kuitenkin asian lepäämään. Sitkeä Inarin kirkkoherra kirjoitti kuitenkin aapiskirjaa ja avuksi hänelle 1932 perustettiin Lapin Sivistysseura. Pari vuotta myöhemmin ilmestyikin Samekiel abis Lapin Sivistysseuran julkaisuja n:o 1! Se oli mahdollista valtion 20 000 silloisen markan takuulla. Kouluhallitus osti WSOY:ltä kirjoja, Mutta väitetään, että eräät tarkastajat Lapissa kätkivät saamansa kappaleet kellariin roskapapereiden alle.

Koomillisen kovaa on viranomaisen suhde ollut saamenkieliseen alkeisopetukseen. Uuden kouluasetuksen mukaan kuitenkin lapinkielisen lapsen on mahdollista saada tarpeen mukaan äidinkielistä suullista (ei kirjallista) opetusta). Mitään velvollisuutta siihen ei kuitenkaan ole. Salmela henkinen tarkastaja voi lainkirjaimeen tarttuen kieltäytyä hyväksymästä saamenkieltä lukuaineeksi, vaikka kaikki oppilaat olisivat saamelaisia. Miten uusi peruskoulu tullee suhtautumaan saamenkieliseen alkeisopetukseen, Herra opetusministeri. Täydellisen saamenkielisen alkeisopetuksen turvin kieli ja sen mukana omaleimainen saamelaiskulttuuri voivat säilyä Enontekiöllä ja Utsjoella ja osassa Inaria. Tukialueena on Ruijan Kautokeino ja Karasjoki. Suomalaiset eivät pelänne enää erityisen lappalaisvaltakunnan muodostumista kielen perusteella kuten nimismies E.N.Manninen, kirjailija, 1930-luvulla, eräs sisäministeri myöhemminkin. Sevettijärveläiset tarvitsevat oman koulunsa, sillä heidän kielensä on kaukana tunturilapista. Ylemmällä asteella saamelaiset tarvitsevat äidinkielensä lisäksi suomen, norjan ja englannin kuten suomalaiset tarvitsevat vieraita kieliä.

Saamelaiset ovat keskimäärin henkisesti lahjakkaampia kuin suomalaiset, joten koulunkäynti on helppoa. Myös omakielistä kirjallista kyvykkyyttä on viime vuosina ilmestynyt, mutta järjestötoiminta on saamelaisilla luonnonvastaista. He ovat individualisteja, yksilöllisiä ihmisiä, jotka arvostavat henkilökohtaista vapautta ja omavaraisuutta. Hei eivät muodosta painostusryhmiä, eivät ihannoi johtajia, eivät pyri kiinteään yhteiskuntaan, omasta valtiosta puhumattakaan: sen sijaan he omaksuvat mielellään heille sopivia uutuuksia ja ovat vapaamielisiä ja ovat vastaanottavia. Tämä käy ilmi erään amerikkalaisen sosiologiaprofessorin tutkimuksesta Individualism in Skolt Lapp Society (261 sivua). Tekijä oleskeli 1950-luvulla niin pitkään Sevettijärvellä, että oppi vaikeana pidetyn koltankielen ja oppi siten kansantavat ja katsomukset, joita hän ihmeekseen joutui ihailemaan.

Sivistyksestään kerskailevalla Suomella ei ole varaa eikä oikeutta päästää omaleimaista saamenkieliä ja sen mukana saamenkieliä kuolemaan. Kun saamenkansa on näillä kulmilla pystynyt elämään kymmenen tuhatta vuotta, niin pitäisikö meidän polvemme se haudata. Kansallinen kiihkomme ei enää estäne meitä kunnioittamasta saamelaisia vähintään itsemme veroisina kansalaisina ja suomaan heille samat oikeudet koulussa ja kotikonnuillaan kuin muille kansalaisille. Ohi mutta vielä lähellä on aika, jolloin jopa Lapin rajavartioston päällikkö K.M.Wallenius, ladattu parabellum vyöllä, vääpelinsä, muutaman sotilaan sekä Moskun ja Pyhä - Selmin kanssa kiristi kolttaeukkoja ja kuristi ukkoja pirkkalaiseen tapaan, kuten hän karmeasti ylvätelee kirjassaan "Ihmismetsästäjiä"(1933).

Nyt on otettava koko askel saamenkielisen kouluopetuksen ja muiden elinmahdollisuuksien hyväksi tai muuten voimme ryhtyä valmistelemaan muistorahaston keruuta. Näin meneteltiin Ruotsissa. Kun Värmlannin metsissä oli enää kaksi suomea puhuvaa kiinnostuttiin kovasti sikäläisiin savolaismuistoihin ja yhteisvoimin askeltaen nousi raivaajapatsas Karlstadin kaupungin puistoon. Kansanmiehet ovat jo kauan sitten runoilleet valmiin lauseenkin saamelaisten muistopatsaaseen: Jo loppui lappaminen, lappalaisten tappaminen. Jääköön se käyttämättä.

Lähde: Kekkonen Nimellä ja Nimimerkillä nro 2. Liimatainen. 21.1970 SK 80. Kustannusosakeyhtiö Otava