Tämän on ajankohtainen kysymys niiden statuksettomien saamelaisten osalta, jotka eivät ole saaneet virallista tunnustusta. Saamelaisväestön asema ei ole seurausta heidän väestömääränsä vähenemisestä, sillä tähän kansanosaan samastuvia lasketaan olevan tällä hetkellä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Vähemmistöasema on nykyään tullut vain ehkä korostetummin esille sen vuoksi, että saamelaisuus on menettämässä erityispiirteitään alueellisen eristyneisyyden hävitessä ja sosiaalisen eristäytyneisyyden muuttuessa vilkastuvaksi vuorovaikutukseksi pääväestön kanssa. Mikä selittää saamenkielisen väestön vähenemisen, kun taas assimilaation seurauksena saamelaisten lukumäärä on itse asiassa lisääntynyt?

Jatkuva muutostila on myös pakottanut saamelaiset itsensä ottamaan kantaa kultuurinsa säilyttämäiseksi tai sen mukauttamiseksi uusiin oloihin. Suomessa on tällä hetkellä noin 10 000 saamelaista, heistä 3000 asuu saamelaisten kotiseutualueella, valtaosa yli 7000 asuu muualla Lapin läänissä, Keski- ja Etelä-Suomessa. Vuonna 1950 saamenkieltä puhuvien määrä oli 2400 ja vuonna 1960 luku oli tippunut 1000:een. Näitä määriä on tarkasteltu Erkki Aspin kirjoituksessa Lapin tutkimusseuran vuosikikirjassa 1971. Saamelaisten kokonaismäärä oli kuitenkin kasvanut. Sitä ei kuitenkaan sen aikainen tilastointi ottanut huomioon.

Pienen väestöryhmän hajaantuminen menneinä aikoina aiheutti sen, ettei saamelaisyhteisöistä kehittynyt sosiaalisesti kovin kiinteitä. Jakautumien neljän valtakunnan alueelle on tehnyt sen koossa pitämisestä haurasta, ja se on lisännyt saamelaisten voimattomuutta samoilla asuinsijoille tunkeutuvan valtaväestön painetta vastaan. Hajanaisuutta ovat lisäksi edistäneet ne erottavat tekijät, joita kansallisesti on ollut havaittavissa eri saamelaisryhmien kesken. Sellaiset seikat kuin vaikeakulkuinen maasto, pitkät etäisyydet ja yleensä maanteiden puuttuminen ovat vaikuttaneet siihen, että saamelaisten kesken on syntynyt toisistaan sosiaalisesti ja kielellisesti erottuvia ryhmiä.

Nämä ryhmät ovat tahollaan joutuneet ottamaan vastaan pääväestön kulttuuripaineen. Meillä se on johtanut suomalaistumiseen. Paitsi hallinnolliset, ekologiset, maantieteelliset ja elinkeinoelämän piirteet, myös suuret murre-erot ja kielen ortografiset erilaisuudet ovat myötä vaikuttaneet kielen kommunikaatioon merkityksen heikkenemiseen.

Vuoden 1962 väestönlaskenna puutteista

Pohjoismaiden vuonna 1962 tekemässä saamelaisväestön laskennassa tarkastettiin vain ensiksi opittua kieltä. Sen sijaan tekemättä jäi tärkein eli analysointi nykyisen pääkielen, kotona useimmiten käytettävän kielen tai muun vastaavan kieliseikan mukaan ja samalla alueellisesti täsmennettynä. Tuolloin tehtyyn väestölaskentaan nojaavan tutkimuksen antamien havaintojen valossa saamenkielen tulevaisuuden näkymät voidaan kiteyttää seuraavaan yleispäätelmään: saamelaiset eivät pienenä ryhmänä pysty säilyttämään omaa kieltään kommunikaatiovälineenä, mikäli kontakti- ja vuorovaikutussuhteet valtaväestöjen edustajiin tulevat yleisimmiksi ja lukuisammaksi kuin heimon sisällä tapahtuvaksi. Tämä Aspin päätelmä pätevä. Päätelmään nojaava kehitys osoittaa akkulturaation ja assimilaation tehneen selvää jälkeä. Erityisesti inarinsaamelaisten hauras identiteetti on jauhautunut kehityksen valtavirrassa lähes olemattomiin. Kielen palauttaminen luhytaikaisilla kursseilla tai päiväkodeilla ei ole mitenkään helppoa. Sillä ei korvata assimilaation aiheuttamaa kielen menetystä.

Assimilaatiosta

Saamelaisten kiellisestä sulatumisesta kertovat kielikriteerin mukaisesti määriteltyjen saamelaisten lukumäärän lasku Aspin selvityksessä: vuodesta 1950 vuoteen 1960 määrä laski 40%. Sen sijaan Pohjoismaiden saamelaisneuvoston vuonna 1962 väestölaskennan mukaan Suomen neljässä pohjoisimmassa kunnasssa asui 3 000 henkeä, jotka katsoivat kuuluvansa saamelaiseen kansanryhmään. Heistä runsas 2 600 puhui äidinkielenään saamea. Nämä luvut kertovat konkreetisesti saamelaisten sulautumisesta maan pääväestöön. Saamelaisten akkulturoitumisen selvin kausi on toisen maailmansodan jälkeinen aika. Neljä vuotta kestänyt sotatila edisti akkulturaatiota.

Jälleenrakennukseen liittyvä kosketus suomalaisiin ei kuitenkaan ole ollut niin voimakas, että koko saamelaiseyhteisö olisi menettänyt kultuurinsa ja omintakeisuutensa, vaan siihen on ajanoloon sekoittunut erilaisia kulttuuriaineksia. Samalla on kuitenkin tapahtunut myös akkulturoitumista ja osa yhteisöjen jäsenistä on kokonaan sulautuneena jäänyt asumaan pysyvästi alueen ulkopuolelle etelään.

Akkultturaation seurauksena Suomen saamelaisista suurin osa asuu muualla kuin saamelaisalueella. Tämä kertoo voimakkaasta rakennemuutoksesta, jonka kohteeksi saamelaisten lisäksi ovat joutuneet myös kaikki alueen ihmiset.

1800-luvulta lähtien voimistunut uudisasutuksen leviäminen Lappiin liitti aikaisemmin melko sattumanvaraiseksi jääneet yhteydet kiinteämmiksi ja samalla alkoi entistä tehokkaampi pääväestön yhdenmukaistava paine muuttaa saamelaisten elämää uudiasukkaiden mallin mukaiseksi; saamelaiset aloittivat karjanhoidon ja maanviljelyn sekä omaksuivat vähitellen yhä monipuolisempia elinkeinoja. Karjanhoito, erityisesti lehmien pito, oli jo 1800-luvun alussa yleistä saamelaislaisten keskuudessa. Samoin uudisasukkaiden esikuvan mukaan 1700-luvun alussa virinnyt maanviljely oli vakiintunut 1800-luvulla saamelaistenkin elnikeinoksi.