Satunnaisten liittoutumien, epävarman saamelaispoliittisen agendan ja miltei ennalta arvattavan pettymyksen yhtälö on nähtävissä tämän hetkisessä saamelaismaailmassa. Se tuli selkeästi esille huhtikuun alussa 2012 Inarissa pidetyissä saamelaiskäräjien avajaisissa. Vaikka osa äänestäjäkunnasta on yhä tyytyväinen uudelleen toiseksi nelivuotiskaudeksi saamelaiskäräjien puheenjohtajaksi valittuun Klemetti Näkkäläjärveen, innostus näyttää kentällä laantuneen ja kompuroivan.

Maaoikeuskiistan pitkittyminen faktojen puuttuessa ei ilahduta enää ketään, ei ILOn yleissopimuksen kannattajia eikä vastustajia. Kaikki pitävät sitä sen alkuperäisväestöä - lappalaisia - sortavan ja syrjivän luonteen vuoksi epärealistisena. Poliittisen päätöksenteon jumiutumisen kierre lisää saamelaiskäräjien poliittisen johdon syrjimien lappalaisten lobbaajien vaikutusvaltaa oman alkuperäiskansa-asiansa esiin tuomisessa, ja se panee miettimään Näkkäläjärven todellista valtaa mukaan lukien vaikutusvalta.

Näkkäläjärvi ei selvästikään ole kuten aiempi puheenjohtaja Pekka Aikio. Mutta se ei vielä kerro riittävästi hänen päämäärästään tai houkuttele hänen kannattajakseen. Tosiasia on, että saamelaiset kärsivät työttömyydestä tällä hetkellä, eikä saamelaiskäräjillä ole minkäänlaista poliittista ohjelmaa siitä, miten nykyinen kehitys pysäytetään ja väki saadaan asumaan jatkossakin saamenmaassa. ILOn yleissopimuksen ratifioiminen ei asiaa auta yhtään. Puheenjohtajan henkilökohtainen politiikka onkin ajautunut pahaan ristiriitaan ja jännitteeseen tavoiteltujen ja todellisten oman ryhmän ongelmien ratkaisemisessa ja etujen ajamisessa.

Sen sijaan, että jokin realistinen suunnitelma esiteltäisiin käytännön ongelmiin, puheenjohtaja Näkkäläjärvi puhuu paljon, selittelee ja vakuuttelee. Mikä on tulos tästä propagoinnista?

Tavallisen saamelaisen tai lappalaisen asia ei ole hänen agendallaan vaan utopia, joka ei synnytä mitään muuta kuin riitaa. Sekavat tilanteet kuitataan, lähinnä valtioon ja lappalaisiin kohdistuvalla syytöstulvalla. Loppujen lopuksi kuullaan sama vanha virsi: saamelaiskäräjät vaatii ILOn yleissopimuksen ratifiointia, lappalaisia emme halua sen piiriin, koska he eivät ole alkuperäistä väestöä. Väitteille ei ole enää oljen korren vertaa perusteluja sen jälkeen, kun polveutuminenkin on hylätty eräissä kirjoituksissa alkuperäisyydestä. Puheenjohtaja Näkkäläjärvi vaatii liikaa, kun hän ei tee myönnytyksiä ja tunnusta tieteellisiä faktoja alkuperäiskansa-asiassa.

Kun Näkkäläjärvi vuonna 2008 valittiin saamelaiskäräjien puheenjohtajaksi, kaikki odottivat muutosta. Näkkäläjärveä pidettiin poikkeuksellisena puheenjohtajaehdokkaana, jonka koko siihenastinen urakehitys antoi osviittaa tulevan muutoksen laajuudesta. Aloittaessaan vuonna 2008 puheenjohtajuutensa hän pyrki palauttamaan saamelaiskäräjien kolhiintuneen maineen osoittamalla lieviä sovinnon eleitä. Kaiken lisäksi hän halusi antaa näkyvämmän panoksen Pekka Aikion hallinnon aikana huomiotta jääneisiin ongelmiin kuten kestävään kehitykseen ja saamen kieleen asemaan.

Monet Näkkäläjärven kannattajista uskoivat hänen saavuttavan merkittäviä edistysaskeleita näissä asioissa jo ensimmäisen puheenjohtajavuotensa aikana. He joutuivat pettymään ankarasti. Melko pian alkoi näkyä, että uusi puheenjohtaja Näkkäläjärvi jatkoi siitä, mihin edellinen puheenjohtaja Pekka Aikio oli lopettanut samoilla taktiikoilla ja samoilla pelaajilla. Hän näytti juuttuvan savimaaperään eikä pääsevän irti asenteistaan. Vähitellen hän näyttää irtaantuneen myös realismista upottautuen ideologiseen retoriikkaan.

Uutuuden viehätys katosi melko pian kun tarkastellaan sitä, onko harjoitetussa politiikassa ollut pesäeroa edeltäjänsä politiikkaan nähden. Näkkäläjärvi on johtanut saamelaiskäräjät kriisiin omalla politiikallaan. Meno näyttää tosiasioiden tieltä pakenemiselta.

Edellä oleva kertoo Näkkäläjärveen kohdistuvista odotuksista, jotka olivat kenties liian korkeista, mutta yhtä hyvin se kertoo hänen luonteenlaadustaan ja hänen kyvyttömyydestään nähdä maailma todellisena. Hän ei näytä ymmärtävän niitä olosuhteita, joissa hän joutuu toimimaan.

Kun tehdään yhteenvetoa Näkkäläjärven puheenjohtajakauden tuloksista, on tärkeää muistaa, että hän sai vastaansa Pekka Aikion jäljiltä rappiotilassa olevan saamelaishallinnon. Sen nostamista kaikki odottivat Näkkäläjärveltä. Aikion demagogisen puheenjohtajuuden aikana monet saamelaisille tärkeät asiat olivat jääneet hunningolle tai päätyneet fiaskoiksi. Se oli horjuttanut monen saamelaiskäräjien uskottavuutta. Rappiotilan syvenemisen pysäyttäminen olikin aluksi Näkkäläjärven politiikan avainasioita. Mutta mitään välttämätöntä ei tehty. Rappiotila on syventynyt entisestään hänen aikanaan, koska hänen politiikkansa on muuttunut vieläkin vihamielisemmäksi ja joustamattomammaksi kuin edeltäjänsä Pekka Aikion.

Lappalaisiin Näkkäläjärvi suhtautuu vihamielisyydellä ja tosiasioiden vääristelyllä. Näkkäläjärven iskulauseisiin ei näy mahtuvan ajatus, että saamelaiskäräjien täytyy sopeutua elämään maailmassa, jossa se ei nauti yksinomaisesta valta-asemasta. Mikä tahansa valta-asema edellyttää tänä aikana sitä, että myös suuri yleisö ja kansalaiset voivat omien lisäksi pitää toimintaa uskottavana ja luotettavana. Näin ei ole nyt.

Tämä tarkoittaa muun ohessa sitä, että viisainta olisi hylätä ylimielinen asenne, paneutua tutkittuihin tosiasioihin, nojata puheenjohtajan aseman riippumattomuuteen eikä antaa takapirujen ohjailla toimintaa niin, että sen seuraukset sälyttyvät yksin puheenjohtajan niskoille.

Puheenjohtaja Näkkäläjärven maailmaan ei näytä mahtuvan se, että saamelaiskäräjien olisi aika opetella elämään maailmassa, jossa kaikki alkuperäisväestöön kuuluvat ovat samalla viivalla. Saamelaiskäräjien tulisi olla yhdistävä eikä erottava toimija. Uusi uskottavuus voisi löytyä yhteisöllisyydestä, ongelmien ja tosiasioiden tunnustamisesta eikä siipeilystä, vanhentuneesta demagogiasta tai suvaitsemattomuuden lietsomisesta. Saamelaiskäräjät ei voi sanella muiden käyttäytymistä; sen oman toiminnan suuntaamisessa on paljon tehtävää ja uusille urille ohjaamista vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa.