Syksyllä 2015 valittuun saamelaiskäräjiin valitut 21 jäsentä joutuvat merkillisen tilanteen eteen: heidän on päätettävä millä edellytyksillä saamelaiskäräjät on valmis ratifioimaan alkuperäis- ja heimokansoja koskevan yleissopimuksen. Edellinen saamelaiskäräjäthän yritti sitä puheenjohtajansa Klemetti Näkkäläjärven jodolla, mutta epäonnistui.

Saamelaisten asioista erityisesti Jyrki Kataisen hallituksen aikana käytiin suljettujen ovien takana keskusteluja, jotka olivat banaaleja ja merkityksettömiä ja julkisuudelta salattiin runsaasti tietoja, joita on kerrottu erilaisissa viime vuosina ilmestyneissä tutkimusraporteissa. Näyttää myös siltä, ettei tästä syystä ILOn yleissopimusta valmistelleelle ministerityöryhmällekään kerrottu yleissopimuksen ratifioinnin kannalta kaikkein oleellisimpia asioita.

Epäilemättä tulevien historioitsijoiden kerrottavaksi harjoitetusta saamelaispolitiikasta jää paljon sellaista, joka koskee päätösten syntyä ja niiden täytäntöönpanossa noudatettua menettelyä sekä valaisee eri henkilöiden kannanottoja ja vaikutusta - kaikkea sitä miten ja miksi kävi niin kuin kävi. Tätä kannattaisi myös työnsä aloittavassa saamelaiskäräjissä pohtia ja arvioida.

Siitä, mitä on tapahtunut kussakin tilanteessa, olen kotisivuillani pyrkinyt totuudenmukaisesti kertomaan. Kaiken perustan nykyiselle keskustelulle muodostavat vuosien 1948 ja 1974 saamelaisten asioita koskevien komiteoiden mietinnöt, joissa ehdotettiin laajaa kulttuuri-itsehallintoa saamelaisille. Molempien komiteoiden mietintöjen asettamisen perusteluista näkyy, ettei komiteoiden asettajana valtio aivan vakavasti suhtautunut tähän asiaan. Varhainen valmistelu on ollut ideaalista, asiantuntematonta ja irrallaan alueen kaikkien ihmisten olosuhteista perusoikeuskysymyksistä puhumattakaan.

Erittäin kummallisena pidän sitä, että saamelaisten poliittiset johtaja eivät ole edellyttäneet valtiolta mitään kunnollisia, kattavia selvityksiä ja komiteoiden asiantuntemustakin voidaan arvostella puutteelliseksi moneltakin eri kannalta. Vaikka molempien komiteoiden jäsenistön enemmistö oli nykyisessä rekisterissä olevia saamelaisia, asiantuntemus vallitsevista oloista oli varsin puutteellinen ja ohut. Niinpä mietintöjen esityksetkin ovat täysin irrallaan todellisuudesta. Sama koskee myös oikeusministeriössä sittemmin tapahtunutta valmistelua ILOn yleissopimuksen ratifioimisesta. Tätä toimintaa ei voisi olettaa moitittavan asiantuntemuksen puutteesta, mutta niin on vain käynyt. Lisäksi sen rinnalle on nostettava tietoinen poliittinen manipulointi ja olosuhde- ja tutkimustietojen ilmeisen tietoinen sivuuttaminen.

Kun tämä kirjoitus on tarkoitettu asiasta tietämättömille lukijoille, saattaa epäluuloisen lukijan mieleen syntyä käsitys, että tarkoitus on vain esittää saamelaisten asiat parhain päin. Minusta se ei ole mikään rikos, kunhan totuudessa pysytään. Ja totuus historiallisista tapahtumista ja poliittisista tapahtumista näyttäytyy harvoin, jos milloinkaan yksiselitteisenä kokonaisuutena. Se on kuin tunturi, josta eräät näkevät vain loivan etelärinteen, toiset pohjoispuolen jyrkän kallion; näkökulma määrittää käsitykset. Sekin on vain rajallinen toimintamahdollisuus, jos asian oikeudellinen puoli sivuutetaan.

Mutta miten välitämme päätöksentekijöille totuuden saamelaisten asemasta ja harjoitetusta saamelaispolitiikasta? Selvitettäessä päätöksentekijöille saamelaisten tilannetta, on otettava huomioon vallitsevat ennakkoluulot ja harhakäsitykset, näkökulmasta johtuvat perusvirheet - muuten sanoma ei mene perille. Saamelaiset eivät ole mikään ulkona kovissa arktisissa olosuhteissa elävä heimokansa niin kuin uskotellaan. Tästä näkökulmasta kannattaa myös saamelaiskäräjissä keskustella hiukan syvällisemmin.

Monien asiaa tuntemattomien mielestä saamelaisten tilanne näyttää arvoitukselliselta. Kuinka on mahdollista, että niinkin pieni populaatio on selvinnyt vuosisatojen myllerrysten kautta tähän päivään? Niinpä saamelaisten selviäminen läpi vuosisatojen muistuttaa intialaisen fakiirin köysitemppua; se on mestarillinen taidon näyte!

Saamelaisten asema Suomen alkuperäiskansana näyttää siis arvoitukselliselta, kun sitä yritetään soveltaa yleisiin teorioihin siitä mitä heille olisi pitänyt tapahtua. Arvoitus ratkeaa itsestään, kun saamelaisten nykyinen tilanne johdetaan heidän omista kokemuksistaan ja olosuhteista, jotka idän ja lännen välissä ovat ainutlaatuisella muokanneet heistä selviytyjiä ja toisten kulttuurien ymmärtäjiä. Kaikkien kansanryhmien kokemukset ja olosuhteet ovat heistä tehneet siis selviytyjiä. Ei ole mielekästä kysyä, miksi kehitys saamenmaassa ei ole ollut toisenlainen kuin se on ollut, sen sijaan kannatta kysyä mitkä tekijät ja tapahtumat ovat tämän kehityksen muovanneet sellaiseksi kuin se todellisuudessa on ollut.

Politiikkaa verrataan mielellään shakkipeliin, jossa vähemmistölle jää aina matti. Mutta onko saamelaisten kohdalla näin? Jos yleispolitiikan kautta asiaa tarkastellaan, niin saamelaisilla on suurten kansainvälisten kriisien hetkellä ollut vain vähäinen vaikutus kriisien kulkuun. Saamelaiset ovat historian monissa koettelemuksissa ja kriiseissä yhdessä suomalaisten kanssa säilyneet hengissä muiden kriisien lisäksi myös toisen maailmansodassa ja kylmän sodan tapahtumissa ja jännitteissä. Kaikkein vaikeimpinakin aikoina saamelaisten kohtalona on ollut viime kädessä heidän itsensä tekemien ratkaisujen varassa; missään historian vaiheessa saamelaiset eivät ole olleet alistettuina muiden kansanryhmien tahdottomiksi objektiksi. Tässä on käsitykseni mukaan saamelaisten arvoituksen avain.

Monet asioiden taustoista tietämättömät ovat vaatineet saamelaisten aseman turvaamista ratifioimalla ILOn yleissopimus. Sellainen johtaisi vain turhiin kärjistyksiin tilanteessa, jossa saamelaisten ja muun alueella asuvan väestön riippuvuus toinen toisistaan on mitä ilmeisin. Yleissopimus avaa pysyvän ja syvän kuilun siitä, kuka on alueella alkuperäisen kansan asukas. Asiasta syntyneessä keskustelussa joukkotiedotusvälineet ovat kohdistaneet päähuomionsa poleemisiin puheenvuoroihin, jotka ovat tarkoitettuja puolustamaan saamelaiskäräjien todellisuuteen perustumattomia kannanottoja.

Media ei ole juuri saavuttanut muuta kuin kohua ja yksipuolista kuvausta tilanteesta. Saamelaispoliittisille kannanotoille kannattaa asettaa sellaisia vaatimuksia, etteivät ne saa merkitä puuttumista statuksettomien saamelaisten mahdollisuuksiin kuulua alkuperäiskansaan. Käsitykseni mukaan saamelaiskäräjät voi palvella parhaiten rauhan asiaa noudattamalla historiallisiin faktoihin perustuvaa politiikkaa. Siitäkin teemasta kannattaa saamelaiskäräjien piirissä keskustella hiukan enemmän.