Suomen saamelaispoliitikkoja on kehuttu luoviksi ja rohkeiksi. Kun olen vuosikymmenten ajan seurannut saamelaispolitiikan nousu- ja laskukausia minulle on muodostunut asiasta oma käsitykseni. En voi muuta kuin hämmästellä sitä miten niin pienestä kansanosasta kuin saamelaiset on taitettu näinkin paljon peistä. Alkua pitemmälle ei kuitenkaan ole päästy. Mistähän tämä johtuu? Minulla on tästä joitakin huomioita, joista seuraavassa kerron.

1970-luvulla saamelaispolitiikkaan mukaan astuneet saamelaiset kehittelivät alkeismuodossaan monia niitä toimintatapoja, jotka sittemmin tulivat tutuiksi saamelaiskäräjien toiminnassa. Yksi keskeinen toimintatapa oli muunnetun tiedon levittäminen. Se kohdistettiin kahtaalle, toisaalta kotimaisiin ja toisaalta kansainvälisiin vaikuttajiin.

Saamelaisvaikuttajat olivat todellakin kehittäneet tuolloin useita tapoja tunkeutua niin kotimaisten kuin ulkovaltojen päätöksentekijöiden tuntumaan. Suurimpiin päivälehtiin osoitetulla kirjoittelulla toivottiin voitavan vaikuttaa julkiseen mielipiteeseen. Yksi saamelaispoliitikkojen heidän kannaltaan onnistuneimmista väärennöksistä on ollut saamelaismääritelmä. Se oli esitys, joka liittyi haaveisiin etnisten saamelaisten ylivallasta Ylä-Lapissa jo paljon ennen kuin oli mitään tietoa ILO-sopimuksesta 169 tai sen valmistelusta. ILO 169:n edeltäjä, ILO 107, oli tosin sovittu jo 1957, mutta sillä ei katsottu olevan yhtymäkohtia saamelaisiin. ILO 107 perustui ajatteluun, jonka mukaan alkuperäiskansat ovat ylhäältä päin tulevan suojelun tarpeessa, että ne tulevat sulautumaan pääväestöihin, ja että paras tapa edistää niiden oloja on sulauttamisprosessin tekeminen kivuttomaksi.

ILO 107:n uudistamistyö käynnistettiin 1986, ja sopimus solmittiin 1989. Uusi sopimus perustuu terveisiin näkemyksiin alkuperäiskansoista täysiarvoisina toimijoina ja näiden kulttuurien arvostamiseen. Suomi oli mukana hyväksymässä sopimukseen, mutta se ei ratifioinut sitä. Norja ratifioi sopimuksen jo 1990, ensimmäisenä maana.

Suomen saamelaisaktivistit tekivät aluksi useita yrityksiä vahvistaa saamelaisten oikeuksia oikeusteitse, ilman mainittavaa menestystä. Kansainvälisen alkuperäiskansaliikkeen vahvistumisen myötä myös Suomen saamelaisaktivistit kokivat yhä voimallisemmin, että heidänkin tulee tehostaa vaatimuksiaan "saamelaisilta viedyn maan palauttamisesta".

Hiljalleen he huomasivat, että nimenomaan ILO 169 on se vipu, jolla Ylä-Lapin maiden omistus tai ainakin hallinta voitaisiin kammeta saamelaisille. Niinpä vaatimus siitä, että Suomi ratifioisi ILO 169:n, nousi Suomen saamelaisaktivistien päätavoitteeksi ja -vaatimukseksi, johon saamelaiskäräjien johto ja sen tukijat panostivat yhä voimallisemmin ja näkyvämmin. Aktivistien kannalta oli kuitenkin olemassa ongelma, josta he tosin visusti vaikenivat, tai jonka he kiersivät tai kiistivät: Maiden "palauttamista2 itselleen, saamelaiskäräjien kollektiiviseen omistukseen tai hallintaan, olivat ajamassa pääosin sellaiset saamelaisaktivistit, joiden esivanhemmille ne eivät koskaan kuuluneet ja joilta niitä ei siis koskaan ollut viety. Samalla nämä maiden palauttamista vaativat kiistivät, että oikea palautusosoite olivat maita alun perin käyttäneet, omistaneet ja vanhojen lapinkyliensä puitteissa hallinnoineet Suomen alkuperäiset saamelaiset eli lappalaiset. Kaiken kukkuraksi maita itselleen vaativat saamelaiset olivat . saamelaiskäräjien vaalilautakunnan kautta ja vääristyneeseen saamelaismääritelmään nojautuen - sulkeneet merkitsevän osan Suomen alkuperäisistä saamelaisista kokonaan saamelaisuuden ulkopuolelle.

Kataisen hallitus taipui saamelaisnationalististen aktivistien saamelaiskäräjien kautta ajamiin vaatimuksiin. Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkäläjärvi toimi tiiviissä yhteistyössä puoluetoverinsa, silloisen oikeusministerin Anna-Maj Henrikssonin kanssa. Tämän tuloksena hallitus antoi eduskunnalle lakiesityksen, jossa saamelaismääritelmää olisi kavennettu entisestäänkin.

Eduskunnan perustuslakivaliokunta kuitenkin ymmärsi mistä oli kyse ja palautti saamelaiskäräjälain muuttamista koskevan lakiesityksen tältä osin oikeaan historialliseen kontekstiin. Kun eduskunta hylkäsi Näkkäläjärven esityksen, erosi Näkkäläjärvi käräjien puheenjohtajan paikalta. Kehä kuitenkin umpeutui, kun Näkkäläjärven jälkeen puheenjohtajaksi valittu Tiinan Sanila-Aikio otti Näkkäläjärven esityksen oman politiikkansa perusteeksi.

Suomessa sanotaan, että valheella on pitkät jäljet. Mietittäessä saamelaiskäräjien hämmästyttävää menestystä oman politiikkansa luomisessa on otettava huomioon väärien mielikuvien levittämisen merkitys. Saamelaisaktivistit ovat onnistuneet luomaan mielikuvan sorretusta alkuperäiskansasta, saamelaisista. Tätä riipaisevaa ja oikeudentuntoa nostattavaa mielikuvaa harva suomalainen tai saamelainen on uskaltanut kyseenalaistaa. Saamelaispolitiikan ratkaisevaan menestykseen on vaikuttanut saamelaisideologia ainoasta Euroopassa luonnonvarassa elävästä alkuperäiskansasta, jolla on ainutlaatuinen luontosuhde. Mielikuvassa on totuuttakin, mutta lähinnä vain siteeksi - huomattava osa on puhtaasti pötyä.

Miten on mahdollista, että alun perin pitkälti humanistinen ja edistyksellinen filosofia ihmisten tasa-arvosta saamelaisten olojen parantamisesta saattoi muuttua vastakohdakseen, toisten oikeuksista piittaamattomaksi totalitaariseksi ideologiaksi? Ja erityisesti miten tällä filosofialla saatettiin perustella saamelaiskäräjien kaltaisen poliittisen organisaation toimintaa?

Paras vastaus löytynee siitä, että saamelaisuusliike ei juuri mitenkään poikkea edukseen muista kiihkonationalistisista liikkeistä, se on vain hiukan jälkijättöinen. Saamelaisten oikeuksia ajava liike oli alun perin edistyksellinen, mutta sen aatteiden nationalististen ainesten saadessa yliotteen liike irtosi hiljalleen todellisten epäkohtien korjaamisesta ja suuntasi katseensa yhä voimallisemmin saamelaiseen utopiaan. Tässä suursaamelaisessa kangastuksessa tulevaisuudessa on oleva etnisesti puhdas Saamenmaa jossa vallitsevat vanhat saamelaiset arvot, sellaisina kuin ne halutaan nähdä mahdollisimman kaunistetussa kuvassa. Kansainvälisten esikuvien mukaan saamelaisliike käsitti itsensä vapausliikkeeksi, ja sen ideologia muuttui itse asiassa jonkinlaiseksi uskonnoksi.

Saamelaisaktivistit lähtevät itsepintaisesti siitä otaksumasta, että saamelaiset ovat suomalaisen kolonialismin uhri. Saamelaiset pakotettiin suomalaistumaan, maksamaan siitä kovan hinnan ja on nyt oikeutettu oikeusvaltioperiaatteen mukaan paitsi maan palauttamiseen myös korvauksiin kärsityistä vääryyksistä. Kaikki saamelaissukuiset asukkaat eivät kuitenkaan olleet oikeutettuja sen enempää maahan kuin korvauksiin. Liikkeen piirissä katsottiin, että tilallisiksi ryhtyneet saamelaiset olivat halunneet suomalaistua, ja niin he olivat menettäneet saamelaisuutensa. Samoin niiden saamelaisten, jotka olivat menettäneet saamenkielensä, katsottiin luopuneen saamelaisuudestaan vapaaehtoisesti ja lopullisesti - näin siitä huolimatta, että kielen vaihdos oli tosiasiallisesti tulos ankarasta painostuksesta.

Näin Ylä-Lappiin muodostui kiero tai suorastaan sairas tilanne, joka kietoi itseensä niin väestöryhmät kuin niihin kuuluvat yksilöt. Oli saamelaisväestö, jonka esivanhemmat olivat siirtyneet Suomen alueelle vuoden 1852 rajasulun jälkeen, pääosin kaudella 1864-1910, ja joka esiintyi alueen ikiaikaisena alkuperäiskansana vaatien tällä perusteella maita ja vesiä hallintaansa. Omistusvaatimustensa tueksi heillä ei ollut osoittaa asiakirjanäyttöä, päinvastoin he pitivät sellaisen puuttumista jopa todisteena - eihän aidolla alkuperäiskansalla ole näyttää maaoikeuksistaan mitään "valkoisen miehen" papereita.

Toisaalta oli alueen todellinen alkuperäisväestö, jonka esivanhemmat olivat ikiajoista lähtien asuttaneet, käyttäneet, omistaneet ja hallinnoineet samoja maita, ja joilla oli tästä asiakirjanäyttöä. Tästä huolimatta toinen ryhmä kiisti heidän asemansa saamelaisina, leimaten heidät saamelaiskäräjien puheenjohtajan suulla kautta linjan suomalaisperäisten uudisasukkaiden perillisiksi.

Todellisuudessa molemmat saamelaisryhmät olivat olleet toistensa kanssa pääosin rakentavassa yhteistyössä, ja niiden välillä oli lukuisia siteitä sukujen ja perheiden tasolla. Nyt väestöryhmät on kuitenkin jaettu ahtaan saamelaismääritelmän ja sen väärinkäytön kautta. Lyhyesti sanoen, saamelainen kiihkonationalistinen liike on jakanut saamelaiset aitosaamelaisiksi ja mukasaamelaisiksi. Lopputulos tästä on, että Ylä-Lapissa monikaan ei haluakaan ymmärtää historiaansa, sillä jos asiaa halutaan katsella toisesta näkökulmasta, kysymys on myös omasta syyllisyydestä, sitoutumisesta nationalistisen liikkeen valheelliseen historiaoppiin ja osallisuudesta sen syrjivään etniseen erotteluun.

Mielestäni saamelaisutopia muistuttaa meitä kommunistisesta utopiasta. Saamelaiskomiteassa mukana olleet saamelaiset ja heidän asiantuntijansa huomasivat, että maatalous ja poromiesvaltaisella Ylä-Lapilla oli paljon kollektiivitaloudesta muistuttavia piirteitä. Kyläyhteisöillä oli siihen aikaan paljon yhteisiä asioita, jotka liittyivät maan käyttöön. Näistä sosiaalisista taustoista syntyivät saamelaisalueen jonkinlaisesta epämääräisestä maaseutusosialismista haaveilevat saamelaisaktivistit. Itse kuuluin näihin fanaattisiin idealisteihin. Tätä ryhmää kannattivat eräät suomalaiset vasemmiston edustajat, jotka olivat menettäneet uskonsa maalaisliittoon ja joille demokratia oli vieras ajattelutapa. He näkivät saamelaisen kollektiivisen maanomistuksen istuvan kuin nyrkki Marxin teorioihin muinaisten yhteisöjen alkukommunismista. On muistettava, että 1970-luvun alussa taistolaisuus oli vielä aatteellinen voimatekijä, jonka ajatukset ja toiminta säteilivät myös muihin suuntauksiin ja toimijoihin, myös kommunismin vastustajiin.

Saamelaisuuden väärennös suunniteltiin siis vuoden 1973 saamelaiskomitean pohjalta. Nykypäivän saamelaisalueen yhteiskunnallisia suhteita ja politiikkaa ei voida ymmärtää tuntematta saamelaisen utopian muuntamista uskonnon kaltaiseksi ideologiaksi.

Saamelaiskomitean huikea silmänkääntötemppu perustui pariin yksinkertaiseen oivallukseen. Ensinnäkään kukaan ei ymmärtänyt monimutkaiselta vaikuttavaa saamelaisfilosofiaa. Niinpä saamelaiskomitean sihteeri myöhemmin saamelaiskäräjien puheenjotaja Pekka Aikio asetti päämääräkseen saamelaiskomitean ehdotusten toteuttamisen. Ehdotusten ylimmäksi tulkitsijaksi hän asetti itsensä ja Heikki J. Hyvärisen. Tämä oli tärkeää siksi, että poikkeamat tästä linjasta leimattiin saamelaisvastaisiksi.

Käytännössä se tarkoitti saamelaiskäräjien asettamista saamelaisliikkeen johtoon. Tästä eteenpäin saamelaiskäräjien tai tarkemmin ottaen sen johdon tahdon vastustaminen katsottiin saamelaisvastaiseksi toiminnaksi. Tästä minäkin sain otsaani leiman, joka on istunut siinä tiukasti tähän päivään asti - tai ainakin saamelaiset kiihkoilijat näkevät sen tarkastellessaan minua omien, vahvasti värjättyjen silmälasiensa läpi.

Saamelaispolitiikan avulla haluttiin muuttaa olemassa olevat valtarakenteet ja maanomistussuhteet, palauttaa valtion saamelaisilta ryöväämät oikeudet takaisin saamelaisille. Tähän päämäärän pääsemiseksi saamelaisuuden piti muuttaa muotoaan. Saamelaisten tuli lopettaa nöyristely, siistien anomusten sijaan tuli vaatia, saamelaisten tuli ottaa ohjat käsiinsä. Tämän politiikan loppuun asti voittoisa marssi olisi merkinnyt kaiken olemassa olevan kääntämistä päälaelleen. Muovautuneen elämäntavan ja omaisuuden ryöstöhanke esitettiin saamelaisuudeksi. Pyrkimystä olemassa olevan elämäntavan vaihtamiseen kuvattiin dynaamiseksi saamelaispolitiikaksi. Toisen saamelaisryhmän identiteetin kiistämistä ja sen historiallisen perinteen varastamista pidettiin hyväksyttynä saamelaisuuden edistämisenä. Ihmisten ajattelutavan ja toiminnan muuntamisen apuvälineenä käytettiin yksipuolista tiedottamista. Tämä tällä kertaa näistä luovista ja rohkeista saamelaispoliitikoista.