Heinämäen tuoretta raporttia lukissa nousi mielen että on synnytetty saamelaisuuden näköinen kokeilu. Raportissa ei käydä lainkaan läpi saamelaisliikkeen tai saamelaispolitiikan syntyyn liittyviä kysymyksiä tai tavoitteita, vaan hypätään keskelle ongelmakenttää kuin maailmanparantaja konsanaan. Samalla annetaan sellainen kuva, että tässä ovat nyt ne ongelmat, joista kiistellään ja ratkaisut niihin. Sen kuin nämä korjaatte niin kaikki on hyvin.

Muiden kuin saamelaisten oikeuksilla ei ole mitään väliä. Samalla unohdetaan koko se aikaisempi historiallinen kehitys ja vuorovaikutus, johon saamelaisten ja muun alueella asuvan väestön elämä perustuu. Tällainen ei toki ole ainutlaatuista; näitä erilaisten selitysten tarjoajia on ollut toki aikaisemminkin, tekijät ovat vain tulleet ja menneet eikä heitä ole sitten sen paremmin kaipailtukaan. Elämä on jatkunut ilman dramatiikka niin kuin aikaisemminkin.

Saamelaispolitiikan historiasta

Mutta sitten saamelaispolitiikan historiaan. Saamelaisliikkeen alkuaikoihin. Saamelaisliikkeen vaiheet 1900-luvulla voidaan pohjoismaista saamelaisuutta ajatellen jaksotella selvästi toisistaan eroaviin kausiin. 1900-luvun alku ensimmäiseen maailmansotaan asti oli eräänlaista unelmien aikaa, saamelaisuuteen siirtymisen odotusta. Taakse oli jäänyt pahin norjalaistamisen aika. Myös Ruotsissa pyrkimys valaa saamelaiset ruotsalaiskansalliseen muottiin oli hiukan hellittänyt. Ohi tällaiset paineet eivät kuitenkaan olleet.

Tätä 1900-luvun alkua leimasi isäntäkansojen korostunut rooli kaikessa mikä liittyi saamelaisuuteen, sen vahvistamiseen tai rajoittamiseen. Enimmäkseen se oli kuitenkin pikemminkin rajoittava kuin saamelaisten pyrkimyksiä tukeva. Valtiolliset rajat ylittävä yhteistoiminta oli varsin vähäistä, ja etenkin Norjan viranomaiset näkivät kaikenlaisessa rajat ylittävässä toiminnassa pohjoisilla alueilla suoranaisen ulkopoliittisen ja sotilaallisen uhan.

Saamelaisten keskuudessa isäntäkansojen kansallismielisyyttä halveksittiin saamelaisen yhteiskunnan päällysrakenteeksi kelpaamattomana, niin kuin muitakin isäntäkansojen ihanteita ja aatteita. Erityisen vastenmielisesti saamelaiset suhtautuivat sotalaitoksiin. Sotien uskottiin johtuvan valtakuntien taloudellisesta kilpailusta, joka ei hyödyntänyt saamelaisia.

Tämän kauden saamelaisuus oli vielä tiukasti sidoksissa eräiden johtavien saamelaisten ajattelijoiden tarjoamaan kuvaan paremmasta tulevaisuudesta. Saamelaisaatteen voima ja heikkous kytkeytyivät siihen, että se eli kokonaan uskon ja tulevaisuuden odotuksen varassa. Saamelaisliikkeen henkiseen arsenaaliin alettiin hyväksyä yhä enemmän kansallisesti innoittavia hyveitä, kun vedottiin rohkaiseviin esikuviin saamelaisten historiasta ja ylistettiin menneen ajan vaikuttajia.

Saamelaisajattelijat esittivät omia olettamuksiaan yhteiskunnan nykyisyydestä niin kuin myös menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Tässä vaiheessa saamelaisliike poliittisena liikkeenä ei joutunut vastaamaan mistään. Se ei ollut vastuussa yhdestäkään käytännön toimenpiteestä tai sellaisen laiminlyönnistä. Se oli pannut kaiken yhden kortin varaan, siirtymien saamelaiseen itsehallintoon merkitsisi kaikkien lupausten täyttymistä. Uskossaan saamelaiset idealistit halusivat demokraattisen päätösvallan avulla toteuttaa uudistuksia. Ehdotukset hautautuivat kuitenkin eri pohjoismaissa muotoutumassa oleviin kunnallishallinnon rattaisiin.

Saamelainen unelma yhteisestä saamenmaasta törmäsi reaalimaailmaan kuin jäävuoreen. Idealistien tieteellisenä totuutena esittämä oppi yhteispohjoismaisesta saamelaishallinnosta, valtioiden rajat ylittävästä saamelaisten solidaarisuudesta taistelussa saamelaisia riistäviä isäntäkansoja vastaan, kuoli tuossa törmäyksessä tieteellisten totuuksien luonnollisen kuoleman: nehän pysyvät elossa vain niin kauan kun ei osoiteta, että ne ovat väärässä. Saamelaisliike oli joutunut ensimmäisen kerran käytännön testiin. Mitä mieltä tuolloin oltiinkin, uskomaton tosiasia näytti olevan, että saamelainen unelma omasta saamenmaasta oli laskeutunut maan pinnalle.

Toisen maailmansodan jälkeen saamelaiset aloittivat uuden kauden saamelaisen itsehallinnon historiassa. Remmiin astui nyt nuorempi sukupolvi. Myös sodan jälkeen muodostuneesta vasemmistohenkisestä ideologisesta umpikujasta selvittiin ja pohjoismaiden isäntäkansojen suhtautuminen saamelaisiin muuttui vähitellen suopeammaksi. Saamelaiset saivat kaikissa kolmessa pohjoismaassa itselleen saamelaisparlamentit, saamelaiskäräjät.

Saamelaiskäräjien valuviat

Suomessa saamelaiseen itsehallintoon pääsi alusta lähtien muodostumaan valuvikoja, jotka ovat merkinneet sitä että edustuksellisuus ei toteudu inarinsaamelaisten osalta, vaan pohjoissaamelaiset ja koltat pääsevät koko ajan päättämään inarinsaamelaisten asioista. Tältä osin käräjistä on muodostunut tietynlaisen tekopyhä pohjoisaamelainen ylivaltaa heijasteleva elin. Sen ensimmäisiä seurauksia oli, ettei tavallinen saamelainen osannut tehdä vertailuja Suomen saamelaisten ja pohjoismaiden kesken. Toinen oli se, että propagandistit eivät monien vuosien mittaan pelkästään tyytyneet käsittelemään asiallisesti oman maan saamelaisten olosuhteita, vaan loivat yliampuvaa kuvaa saamelaisten kurjuudesta. Tällä tavoin luotiin uusi ajattelutapa suomalaisesta kolonialismista. Lähtökohtana sille oli hyväksytty totuus pohjoissaamelaisten johtavasta roolista, mitä eivät ainakaan inarinsaamelaiset voineet sulattaa ja hyväksyä. Periaatteellisin kritiikin sijaan on noussut epäluulo harhaoppisuudesta, jota ovat ruokkineet statuksettomat saamelaiset oikeutettuine vaatimuksineen.

Nyt kun Suomessa saamelainen itsehallinto on toiminut yli 30 vuotta käy yhä selvemmäksi että saamelaispoliittisella ideologialla ei ole ollut muuta todellista tehtävää kuin tukea kulloisiakin vallanpitäjiä tai vain puheenjohtajaa. Tästä alastomasta valtajärjestelemästä syntynyttä kuvaa on päässyt hämmentämään ylenpalttinen ideologinen sumutus sorretusta saamenkansasta, jolta puuttuu kaikki oikeudet. Kun tätä salaperäistä hallintoa tunnetaan huonosti ja sitä varjellaan on ymmärrettävää, että siitä on syntynyt käsityksiä, joita ovat ohjanneet enemmänkin pelot ja toiveet, sympatiat ja antipatiat kuin kokemusperäiset havainnot.

Saamelaiskäräjistä on muodostunut eräänlainen automaattisesti toimiva propagandakone, joka yrittää levittää saamelaisuutta ihannoivia kuvitelmia. Tuntuu melkein uskomattomalta, että on pystytty ylläpitämään esimerkiksi ihannoitua ja täysin väärää käsitystä saamelaisten suurista saavutuksista ympäristön suojelun alalla. Valitettavasti näihin kuvitelmiin ovat monet idealistiset tutkijat sortuneet ja ryhtyneet saamelaiskäräjien äänitorviksi.

Riippumattomien saamelaisliikkeiden on tässä tilanteessa kuitenkin ajettava hyvää asiaa harkiten. Tuskinpa kiistat loppuvat siihen, että inarinsaamelaiset luopuvat vapaaehtoisesti historiallisista oikeuksistaan samalla luopuen suomen perustuslain antaman omaisuuden suojasta.

Liennetyksen tie

Todellista kestävää rauhaa on etsittävä siten historiallisesta totuudesta. Valitettavasti historiaa voidaan myös väärinkäyttää vihan lietsontaan. Tavallinen saamelainen ja muu paikallinen ihminen ei halua alistua tällaisen kiistan aiheuttamiin kärsimyksiin jonkin ryhmän aseman tai sen taloudellisten etujen vuoksi. Kiistat syntyvät tavallisesti siellä, missä poliittiset johtajat pääsevät määräämään ihmisten kohtaloista ohittaen tavallisen ihmisen mielipiteen.

Erittäin vaaralliseksi käy tilanne silloin, kun poliittinen eliitti saa yllytettyä tavalliset kannattajansa toteuttamaan etnistä politiikkaansa ottamalla oikeudeksi naamioidun vääryyden omiin käsiinsä. Kansa saadaan kiistaan mukaan tehokkaasti yksipuolisen tiedotuksen avulla, jonka tehtäväksi tulee tarkoituksenhakuinen ja toivottu tiedonvälitys.

Etnisiä jakolinjoja noudattavaa paikallistason yhteisöjen hajoamista ja väkivallantekoja on aina edeltänyt vastuuttomien poliittisten johtajien propaganda, jolle on usein annettu historia- ja kansantieteen valeasu. Propagandassaan he pyrkivät todistelemaan miten juuri heidän kansanryhmällään on sen historian antama parempi oikeus toisen kansanryhmän maahan, tai yksinoikeus maahan jota asutetaan yhdessä, mutta jossa toinen, muka huonompi kansanryhmä muodostaa esteen näiden poliitikkojen oman kansaryhmän onnelle, heidän kultaisen yhteiskuntansa luomiselle.

Tehokkain rauhan tae on vapaa tiedonkulku yli rajojen, kansojen ja kansalaisten vapaa liikkuminen toisten kansojen keskuudessa, toistensa ymmärtäminen ja kansojen välinen vilpitön ystävyys. Se todellinen liennytyksen tie, jota kulkiessa tarvitaan toisten ihmisten tasapuolista huomioonottamista. Tällaiseen, joskus vaativaankin yhteiseloon verrattuna oman kansansa sorrosta valheita levittävien vastuuttomien poliitikkojen tarjoama tie saattaa tuntua houkuttelevalta: ei kun maat ja valta meikäläisille, ja kaikki muut ulos jos ne ei alistu!

Miten ratkaista kiista?

Kun saamelaisliikkeen tähänastisen politiikan Suomessa synnyttämää tilannetta tarkastellaan laajassa, strategisessa mittakaavassa, kuvaannollisesti niin kuin oltaisiin korkeuksissa ja katseltaisiin suurta saamelaispoliittista shakkipeliä, nähdään surullinen pattitilanne, tai ainakin sen tapainen. Ylimitoitettujen alue- ja herruustavoitteidensa ajamina pohjoissaamelaiset ovat lukinneet inarilaisilta ja statuksettomilta etenemistien näiden oikeutettuihin tavoitteisiin, mutta näin tehden asettuneet myös asemiin josta he eivät pääse itsekään etenemään edes oikeutettuihin tavoitteisiinsa.

Tie eteenpäin edellyttää strategisen luokan saamelaispolitiikan muutosta, jossa pohjoissaamelaiset ja heidän monoliittisen politiikkansa kannattajat rajoittavat poliittiset ja alueelliset itsehallintovaatimuksensa koskemaan ainoastaan omaa ryhmää ja sen historiallisia alueita, ja antavat vastaavasti tilaa muille alkuperäiskansaryhmille ajaa omaa alkuperäiskansapolitiikkaansa. Kun tämä perusasetelma saadaan selkiytettyä ja vapautettua vanhasta painolastista, ryhmien on yhdessä ajettava Suomen valtion suuntaan vaatimusta sitä että valtion tulee luoda puitteet tällaiselle uudelle alkuperäiskansapolitiikalle.

Mitään tulipalokiirettä tulevien ratkaisujen hahmottamiselle ei ole, vaikka työ onkin syytä aloittaa ilman turhaa viivyttelyä. Sen sijaan on kiire estää, ettei edessä olevan suururakan tielle luoda uusia, pahoja esteitä, kuten tekeillä oleva pohjoismainen saamelaissopimus. Sen julkaistu teksti osoittaa, että kyseessä on onneton kokoelma oikeudellisesti epäselviä ajatuksia. Asiakirjan laadullisten puutteiden vuoksi se ei yksinkertaisesti ole kelvollinen muodostamaan kolmen pohjoismaan saamelaispolitiikan poliittista perustaa, ja vielä vähemmän saamelaisia koskevan oikeuden lähdettä.

Kansainvälisen alkuperäiskansaoikeuden keskeisin lähde on edelleenkin ILO:n alkuperäiskansasopimus numero 169. Sen ratifiointi Suomen toimesta olisi vastuutonta, mutta vain jos se kytkeytyy vastuuttomaan ja syrjivään saamelaispolitiikkaan ja jos sitä käytettäisiin sellaisen politiikan oikeudellisena perustana. Jos ILO 169 sen sijaan kytkeytyisi vastuulliseen ja syrjimättömään kansalliseen alkuperäiskansapolitiikkaan, sopimuksen ratifiointi asettuisi aivan toiseen valoon. Silloinkaan ratifiointi ei saisi olla läpihuutojuttu, mutta ei ole mitään syytä olla noudattamatta sopimuksen periaatteita soveltaen niitä kansalliseen todellisuuteemme jo ennen mahdollista ratifiointia.

Niin kauan kuin ILO:n alkuperäiskansasopimus on ollut olemassa, Suomen alkuperäiskansapolitiikan ongelma ei ole ollut että sopimusta ei ole ratifioitu, vaan se, että siihen ei olla paneuduttu perusteellisesti sen enempää saamelaiskäräjillä kuin saamelaisasioista vastaavassa oikeusministeriössä. Sopimus tarjoaa perustan syrjimättömälle alkuperäiskansapolitiikalle myös Suomessa, ja on korkea aika käydä ajattelemaan miten sopimuksen mukainen alkuperäiskansaitsehallinto poikkeaisi tällä hetkellä Suomessa toteutuneesta.

Jos alkuperäiskansaryhmien oikeuksien ja aseman vahvistamista aiotaan Suomessa viedä poliittisesti eteenpäin, on ehdoton edellytys sille, että asiaa valmistellaan sekä alkuperäiskansaryhmien että valtion tasolla. Yhtä ehdoton edellytys on, että alkuperäiskansapuolella sitä valmistelee aidosti kaikkien alkuperäiskansaryhmien edustajista koostuva ryhmä, jossa ovat edustettuina niin pohjoissaamelaiset, Utsjoen jokisaamelaiset, kolttasaamelaiset, inarinsaamelaiset kuin statuksettomat. Lyhyesti kaikki alkuperäiskansaryhmät jotka valtio on sellaiseksi tunnustanut ja kaikki, jotka kokevat itsensä sellaiseksi. On aivan sama miksi ryhmät haluavat nimittää itseään ja toisiaan, mutta osallistumiseen ei kelpaa muu vaihtoehto kuin laaja kaikkien mukanaolo. Jokaisen ryhmän on saatava valita omat edustajansa. Koska tarkoitus ei ole äänestää, vaan keskustella tai edes keskustella siitä miten voitaisiin keskustella, ei ole isompaa merkitystä sillä montako edustajaa kukin ryhmä nimittää. Jos ryhmä on hajalla, kuten inarilaiset ovat, tulkoot kahtena tai vaikka kolmena ryhmänä.

Rinnan keskustelujen kanssa ja niiden tueksi tarvitaan analyysi eri väestöryhmien nykyisistä ja puuttuvista oikeuksista. Pohjana on samanlainen historia, asutus ja elinolot sekä saamelaisalueella että sen ulkopuolella, mikä kuuluu myös tarkasteluun.

Oikeusministeriön ja eduskunnan on nyt varattava määrärahat kiireellisesti lappalaisten tila- ja asutushistorian selvittämiseksi. Se on asiakirjaselvitystä ja arkistotyötä, josta peruslappalainen ei selviä yksin. Se on valtion kompensaatio välittömästi koetulle vääryydelle ja virhearvioinneille perusoikeuksien edistämisen lisäksi.

Selvitysten ei tulisi jäädä tähän

Valitettavasti on todettava, että oikeusministeriön hiljattain julkaisema kansainvälien oikeusvertailu ei tarjoa riittävän kestävää perustaa Ylä-Lapin kiistan ratkaisemiselle. Selvitys sisältää mielenkiintoista ja ratkaisevankin tärkeää tietoa mm. ILO:n alkuperäiskansasopimuksen merkityksestä ja siitä miten Norjan kiinteistöjärjestelmä ja -oikeus poikkeavat Suomen kiinteistöjärjestelmästä ja oikeudesta - jopa siinä määrin että erot osaltaan osoittava pohjoismaisen saamelaissopimuksen eräiden kohtien mahdottomuuden. Toisaalta selvityksessä on referoitu oikeusministeriön aikaisempina vuosina teettämiä tutkimuksia Lapin maaoikeuskysymyksestä erittäin vahvalla tendenssillä eli kallistuskulmalla, joiden jyrkkyyden selitystä on ehkä haettava akateemisten tutkimusstandardien ulkopuolelta, eräiden tutkijoiden henkilökohtaisista sidoksista näiden yksityiselämän puolella.

Ilman tendenssin värjäämää tulkintaa oikeusministeriön varhaisemmat tutkimukset (Vahtola, Virilander ne) tarjoavat tarkoin vaarin otettavaa tietoa, jota ei tähän asti ole haluttu hyödyntää ratkaisujen pohjaksi. Sen paremmin vasta julkaistu tutkimusraportti kuin aikaisemminkaan julkaistut selvitykset eivät kuitenkaan vielä tarjoa kestävää ratkaisua tähän Ylä-Lapin kiistaan.

Ratkaisu löytyy ainoastaan sen suosituksen pohjalta mitä tasavallan presidentti Sauli Niinistö toi esille 3.4.2012 Inarissa. Hän otti kantaa Inarissa pitämässään puheessa myös ILOn alkuperäiskansoja koskevan yleissopimuksen ratifiointiin ja edellytti osapuolten välille kansallista sovintoa. Hän antoi myös epäsuorasti ymmärtää, että sitä ennen on turha jatkaa ILOn yleissopimuksen ratifioinnin valmistelua. Presidentti entisenä perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana ja käräjätuomarina tietää että kiistat eivät synny tyhjästä.

Olen yllä pyrkinyt hahmottamaan, mitä presidentin edellyttämä kansallinen sovinto tarkoittaisi ja edellyttäisi. Uusi, kansallisen sovun alkuperäiskansapolitiikka tarkoittaisi sovun etsintää enemmän kuin kahden toimijan, Suomen saamelaiskäräjien ja Suomen valtion välillä. Politiikkaan kuuluisi yhtä olennaisena keskinäinen sovun ja rakentavien ratkaisujen etsintä kaikkien Suomen alkuperäiskansaryhmien välillä, ja näiden ja valtion välillä.

Lopuksi viittaan siihen mitä eduskunnan maa-ja metsätalouvaliokunta lausui asiasta vuonna 2014 käsitellessään hallituksen esitystä saamelaiskäräjälaiksi:

"Saamelaiskäräjälain eduskunta käsittelyn asiantuntijakuulemisessa on käynyt ilmi, että Ylä-Lapissa on alueen väestöpohjaan suhteutettuna varsin paljon nk. erityisten etuuksien haltijoita ja omistajia. Kyseiset tiloille perustuvat oikeudet kohdistuvat lähinnä Metsähallituksen hallinnoimiin valtion vesiin, mutta parhaimmillaan on käynnissä myös maa-alueisiin kohdistuvia maaoikeusprosesseja. Ehdotetulla saamelaiskäräjälailla saattaa olla tulevaisuudessa maa- ja vesialueiden luonnonvarojen käyttöön ja käytön ohjaukseen liittyviä epäsuoria vaikutuksia, jotka tulee ehdottomasti selvittää etukäteen. Valiokunta korostaa lopuksi perustuslakivaliokunnalle edellä olevaan viitaten sitä, että hallituksen esityksen perusteluissa lakiehdotuksen välillisiä vaikutuksia elinkeinoihin, kuten poronhoitoon, metsätalouteen, matkailuun ja kalastukseen sekä muuhun luonnonvarojen hyödyntämiseen ei ole tarpeeksi selvitetty. Myöskään vaikutuksia yksilön asemaan esimerkiksi elinkeinonharjoittajana ei ole selvitetty siltä osin, kun kyse on tiukentuvan saamelaismääritelmän ulkopuolelle jäävistä henkilöistä". (korostukset allekirjoittaneen).

Selvitettävää siis riittää. Uuteen, kansallisen sovun alkuperäiskansapolitiikkaan sisältyy kuitenkin yhtenä olennaisena periaatteena, että kullakin alkuperäiskansaryhmällä on ILO 169:n mukaisesti itse päättää millä perusteilla yksilö katsotaan ryhmän jäseneksi, millä menettelyllä päätös tehdään, ja oikeus itse tehdä nämä päätökset. Tällöin koko kysymys saamelaismääritelmästä asettuu uuteen valoon. ILO 169 määräys koskee tietenkin myös pohjoissaamelaisia, joilla olisi uutta alkuperäiskansapolitiikaa raamittavan lain mukaan oikeus rajata oma ryhmänsä.

Uuteen politiikkaan siirtymistä harkittaessa on kuitenkin varottava vaikeuttamasta tilannetta lisää kaventamalla Suomen saamelaismääritelmää nykyisestään. Tästäkin syystä eduskunnan ei tule ratifioida ehdotettua pohjoismaista saamelaissopimusta. Tätä näkemystä vahvistaa edelleen saamelaisten asiantuntijoiden huomautukset siitä, että ehdotetun pohjoismaisen sopimuksen, joka on omassa tekstissään määritelty minimitasoksi, takaamat oikeudet alittavat monin kohdin ILO:n alkuperäiskansasopimuksen numero 169 tarjoaman tason, joka sekin on kyseisen sopimuksen mukaan minimitaso. Tutkijoiden mukaan pohjoismainen sopimus vähentäisi pahimmillaan saamelaisten oikeuksia. Joka tapauksessa pohjoismaisen sopimuksen ratifiointi ei olisi vain turhaa vaan myös vahingollista, joten se on syytä torjua.