Viime päivinä olemme saaneet pohjoisista lehdistä lukea teräviä kannanottoja hiljattain julkistetun Selvitysmies Pekka Vihervuoren raportin esityksistä. Julkisissa kannanotoissa ovat verolappalaiset ilmoittaneet etteivät he ole luovuttamassa suverenisuuttaan; heidän omistusoikeus maahan on edelleen voimassa. Suomessa voimassa olevan oikeuslaitoksen mukaan vasta kuitenkin Eduskunnan ja oikeuslaitoksen tunnustama oikeus tekee alkuperäisväestöstä maan oikeudellisen omistajan. Saadakseen menettämiään maita takaisin alkuperäiväestön on todistettava perinteinen yhteys maahan ja oikeutus sen takaisin vaatimiselle. Tämä ei mielestäni ole Suomessa mitenkään vaikea kysymys, koska lapinkylien maakirjat ja osakasluettelot eri vuosisadoilta tähän päivään asti on tallessa. Kysymys onkin silloin kumpi ratkaisu otetaan perustaksi; poliittinen vaiko juridinen. Mielenkiintoista lisävalaistusta siitä Kanadassa suoritetut oikeudelliset ja lainsäädännölliset toimet, josta seuraavassa kerron lyhyesti.

Huhtikuun 1. päivä 1999 oli historiallinen päivä Kanadan alkuperäisasukkaille. Juuri ennen vuosituhannen vaihdetta saatiin päätökseen vuosikausia kestänyt prosessi, jolla luotiin laaja itsemääräämisoikeus Kanadan Luoteisterritorioita asuttaville alkuperäiskansoille. Luoteisterritorioiden jaossa syntyi alueen itäosaan Nunavut, inuiittien autonominen alue, ja samalla valettiin perustus laajemmalle itsehallintoalueelle.

Juuri inuiitit olivat jo pitkän aikaa vaatineet itsenäisyyttä Yellowknifessa sijaitsevasta Luoteisterritorioiden hallintokeskuksesta, jonka koettiin laiminlyövän inuiitteja. Esimerkiksi kulta- ja timanttikaivokset ja niiden myötä ansiomahdollisuudet sijaitsevat Luoteisterritorioiden länsiosassa. Vasta 1979 saivat alkuperäisasukkaat ensimmäistä kertaa enemmistön Luoteisterritorioiden hallintoon ja vähitellen lisää valtaa. Uusi hallitus järjesti kansanäänestyksen, jossa 80 prosenttia inuiiteista ja 60 prosenttia Luoteisterrritorioiden koko väestöstä kannatti alueen jakoa. Vuonna 1993 Kanadan parlamentti sääti asiasta lain. Pitkällisissä neuvotteluissa eri tahojen välillä luotiin oikeudellinen pohja molemmille uusille alueellisille hallintoyksiköille.

Luoteisterritorioiden jäljellejäävässä osassa asuu noin 40 000 asukasta. Aluetta koskeva lainsäädäntötyö on vielä kesken, ja kun se on saatu päätökseen, kesällä 1997 laadittu perustuslakiluonnos tulee Kanadan parlamentin hyväksynnällä sitovaksi. Vasta silloin lyödään lukkoon myös alueen uusi nimi. Siihen asti on käytössä vanha nimi Luoteisterritoriot tai epävirallinen Länsiterritorio.

Autonomian sisällöstä sopiminen oli Luoteisterritorioiden länsiosassa varmasti mutkikkaampaa kuin Nunavutissa, sillä alueella asuu kahdeksan eri alkuperäiskansan jäseniä, joilla on jo valmiita maaoikeutta ja itsehallintoa koskevia sopimuksia tai neuvottelut niistä kesken. Pääsääntö sovun aikaansaamiselle on ollut, että sekä heille että ranskan- ja englanninkielisille kanadalaisille täytyy taata samat edut, niin että mikään väestöryhmä ei tunne itseään syrjityksi.

Perustuslakia säätävä kokous on esimerkillisellä tavalla huolehtinut päätöksenteon läpinäkyvyydestä. Hallitsevassa asemassa olevat eivät ole tehneet päätöksiä yksin, vaan lakiluonnoksesta on käyty jatkuvia keskusteluja kaikilla tasoilla. Harvaan asutussa maassa, joka - Nunavut mukaan lukien - muodostaa kolmanneksen Kanadan maapinta-alasta ja jossa lentokone on pääasiallinen liikenneväline, on Internetistä tullut tärkeä viestintäkeino. Sitä käyttävät niin Yellowknifen hallitus, seurakunnat ja koulut kuin paikalliset sanomalehdet, radio- ja televisioasemat. Internetissä kerrotaan uutisia, tiedotetaan poliittisista päätöksistä ja keskustellaan perustuslakiluonnoksesta varsin vilkkaasti. Keskustelun on johtanut siihen, että myös vastakkaisia näkökantoja ymmärretään.

Yellowknife jää toistaiseksi Länsiterritorion hallinnolliseksi pääkaupungiksi. Kaikki alkuperäiskielet sekä englanti ja ranska tunnustetaan virallisiksi kieliksi.

Perustuslaki muodostuu kahdesta laista: liittovaltiolaista, jolla säädellään Länsiterritorion ja Kanadan liittohallituksen välisiä suhteita, ja sitä myötäilevästä alkuperäisasukkaiden itsehallintolaista, jolla tunnustetaan alkuperäiskansojen jo aikaisemmin sovitut oikeudet ja kirjataan ne näin perustuslakiin. Näin estetään alkuperäisasukkaiden mahdolliset pitemmälle menevät vaatimukset.

Alueelle tulee kaksikamarinen parlamentti, johon valitaan 22 kansanedustajaa. Jokaisesta 14 vaalipiiristä valitaan yksi edustaja yleiskokoukseen, jolle kuuluvat kaikki julkiset toimialat. Alkuperäisväestöön kuuluvat valitsevat lisäksi kahdeksan edustajaa alkuperäiskansojen kokoukseen - yhden kutakin kahdeksaa alkuperäiskansaa kohti.

Parlamentin päätöksille tulee saada aina molempien kamarien siunaus. Parlamentilla on valta päättää mm. verotuksesta, koulutuksesta, maahanmuuttolaeista sekä uusiutumattomien luonnonvarojen ja energiavarojen hallinnosta. Päätöksiensä täytäntöönpanoon se voi määrätä täytäntöönpanoelimen, joka koostuu molempien kamarien edustajista. Lainsäädäntökausi on viisivuotinen.

Hallintomalli johtaa varmasti kiistoihin siitä, onko erimielisen päätöksen yhteydessä etusija alkuperäisasukkaiden oikeuksilla, territoriohallituksen laeilla vai Kanadan liittovaltion oikeudella. Epäselvissä tapauksissa turvaudutaan Kanadan liittovaltiolakeihin, sillä laajennetusta autonomiasta huolimatta jäävät kaikki territoriot edelleen suoraan liittohallituksen alaisuuteen. Uutta on, että Länsiterritoriossa alkuperäisasukkaiden oikeus on nyt myös perustuslaillinen oikeus, jota ei voida muuttaa ilman asianosaisten myötävaikutusta.

Edellä olevan perusteella suosittelenkin eri osapuolille tutustumista Kanadan malliin, joka mielestäni olisi joiltakin osin sovitettavissa meidän olosuhteisiin. Mielenkiintoista on myös huomata, että Kanadassa prosessi on edennyt siten, että eri osapuolet koko valmistelun ajan olleet vuorovaikutuksessa keskenään pahimmista kiistoista on keskusteltu samanpöydän ääressä. Joten ristiriidoista ei ole tarvinnut käydä turhaa ja repivää mediasotaa, vaan näkemysten on annettu kohdata, jolloin lainsäätäjä on voinut laatia eri osapuolten kannalta maantapaan paremmin sopivia lakeja.

Lähde: Pogrom-lehti tammi-maaliskuu 1999, Yvonne Bangert