Saamelainen itsehallinto 40 vuotias

Saamelaiskäräjien virallinen avaustilaisuus pidetään Inarissa tämän vuoden (2016) kesäkuun 15 päivänä. Samalla käräjien avaustilaisuus muistuttaa meitä siitä, että saamelainen kulttuuri-itsehallinto täyttää 40 vuotta. Itse olen ollut 20 vuotta saamelaisvaltuuskunnan jäsen ja 4 vuotta saamelaiskäräjien jäsen. Seuraavassa tuon esille omia käsityksiäni harjoitetusta saamelaispolitiikasta. Siitä olisi paljonkin kirjoitettavaa, mutta keskityn vain johinkin pääseikkoihin.

Miksi saamelaiskäräjät syntyi ja miksi sen uskottavuus on kadonnut?

Tähän kysymykseen on syytä lähteä etnisten saamelaisten omasta historiannäkemyksestä. Se kuten tiedämme perustuu saamelaiseen kulttuurioptimismiin ja visioon saamelaisesta kulttuuri-itsehallinnosta ja erityisesti saamelaiskäräjien johtavasta roolista alkuperäiskansakysymyksessä.

Harvaan historiaan voi liittää yhtä aikaa sanat "takapajuinen ja edistynyt." Saamelaisista puhuttaessa se käy päinsä. Saamelaisten historiankäsityksen mukaan historiallinen lapinkyläjärjestelmä oli takapajuinen kunnes se yhdellä iskulla -saamelaismääritelmällä muuttui edistykselliseksi osoittaen samalla suomalaistuneille heimoveljille -lappalaisille- , että saamelaiset ovat oma kansa. Tätä tulkintaa entisisten lapinkylien asukkaiden jälkeläiset eivät ole pitäneet oikeana.

Tämä on johtanut siihen, että saamelaiskäräjien taistelu lappalaisten esiin nostamia historiallisia tosiasioita vastaan on heikentänyt saamelaiskäräjien uskottavuutta ja siirtänyt saamelaiset jälleen takapajuisuuteen. Tämä kaksijakoisuus heijastuu ja näkyy tänään myös monien kommentaattorien ja tutkijoiden tulkinnoissa. Saamelaiskäräjät on ollut joko hyvä tai paha, edistyksellinen tai jälkeenjäänyt. Keskustelun juonteet kiertyvät kuitenkin aina historiaan ja sen tulkintoihin.

Kiistakysymykseksi on noussut saamelaismääritelmä. Taistelu lappalaisten menneisyydestä jatkuu ja jokainen saamelais/lappalaissukupolvi joutuu itselleen selvittämään yhä uudelleen suhteensa Lapin historiaan. Tulkintojen runsaus ja uudistuvuus pitää tutkimuskentän liikkeessä.

Miten kaikki alkoi?

Sodan jälkeen alettiin etenkin nuoremman saamelaissukupolven taholta vaatia saamelaisille parempaa asemaa, kielen ja kulttuurin turvaamista. Saamelaisliike ei ollut tavanomainen kansanliike, vaan sen olemassaolon perustalla oli myös perimmäisiä kysymyksiä maailmankatsomuksesta -totuudesta ja valheesta. Kysymys oli ilmiöstä, joka uskoi kykenevänsä määrittelemään todellisuuden keskeisiä kysymyksiä ja antamaan niihin vastauksisia. Saamelaisliike legitimoi itseään alusta saakka massiivisesti paremmalla tulevaisuudella. Saamelaistotuuden suuri utopia perustui marxilaiseen olettamukseen saamelaisesta yhteiskunnasta, jossa kaikki saisivat tarpeidensa mukaan. Muistan miten tämä voimakas unelma vetosi tietämättömiin ihmisiin ja mobilisoi taisteluun paremman maailman puolesta. Tähän loukkuun minäkin lankesin.

Myöhempi visio saamelaisesta yhteiskunnasta käsitti materiaalisesti paremman ja hyvinvoivemman maailman, joka olisi laadullisesti parempi kuin saamelaisia sortava yhteiskunnallinen järjestys. Ajatus, että tulevaisuus kuuluu saamelaisille, toimi erityisen innostuksen lähteenä. Myöhemmin visiot muuttuivat ohjelmallisiksi, suuren päämäärän kuvauksiksi. Suuren visio ja positiivisen unelman kääntöpuoli oli viha. Samalla kun saamelaisaktivisti rakasti joitakin asioita, niin hän myös vihasi niiden vastakohtaa - unelmien tiellä olevia esteitä, joita suomalainen yhteiskunnallinen järjestys lappalaisineen muodosti.

Mikä oli sitten se menneisyys, josta on niin kiivaasti taisteltu? Mistä aktivismi sai alkunsa? Yleisimmissä selityksissä tutkijat painottavat tyytymättömyyden näkökulmaa. Näiden selitysten mukaan suomalainen yhteiskunta, niin älymystö kuin saamelaiset itsekin olivat enemmän tai vähemmän tyytymättömiä vallitseviin olosuhteisiin. Saamelaiset eivät olleet saaneet riittävästi sananvaltaa heidän kielensä ja kulttuurinsa turvaamiseksi, heidän omat itsehallintoelimensä oli vuosisatoja sitten murrettu. Tyytymättömien saamelaisten joukon muodosti pienen äänekkään vähemmistön, joka vetosi valtakunnan poliittisiin päättäjiin.

Uutta vauhtia saamelaiset toivoivat saavansa vuonna 1989 kansainvälisessä yhteisössä hyväksytystä alkuperäis-ja heimokansoja koskevasta ILOn sopimuksesta. Sen ratifointia kiirehdittiin, jotta valtion saamelaisilta "laittomasti" itselleen ottamat maata saataisiin palautetuksi takaisin saamelaisille. ILOn sopimuksen ratifioinnin tarpeellisuutta perusteltiin saamenkielen ja kultuurin turvaamisella. Saamenkieli on tässä vaatimuslistalla saanut maailmankatsomukesellisen roolin, jolla todellisuudessa ei kuitenkaan ratkaista sitä kuka kuuluu alkuperäisväestöön. Tässä on ideologia tullut mukaan ennen oikeutta. On erittäin kiinnostavaa huomata miten asiaa ajettaessa on saamelaiskäsitettä käytetty tarkoitushakuisesti pohjoissaamelaisen ryhmän etujen ajamisessa. Puheenjohtaja on pyrkinyt kaikin tavoin nöyryyttämään ja kieltämään statuksettomat saamelaiset ja samalla itsensä.

Nöyryyttäjän ilo on kova ja julma; sen avulla yritetään toinen sysätä syrjään. Siksi olen sitä mieltä, että historia on liian vakava asia jätettäväksi vain saamelaiskäräjien lähellä oleville historioitsijoille ja käräjien poliittiselle johdolle. Historioisijalla pitää olla lääkärin etiikka. Sellainen lääkäri joka alkaa syyttää potilasta tämän sairaudesta, käyttäytyy epäeettisesti. Lääkärin on löydettävä lääke, joka parantaa sairauden.

Alkuperäisväestö on jotakin sellaista, joka voidaan määritellä koko laajudessaan koskemaan sellaiseen väestöön kuuluvaa henkilöä, joka itse tuntee kuuluvansa siihen ja kykenee asiakirjoin ja muiden tosiasioiden perusteella osoittamaan siihen kuuluvansa. Ahdasmielinen ihminen, joka elää laput silmillä ei saata tätä ymmärtää. Tällaiset ihmiset on haastettava osoittamaan oman alkuperäiskansapolitiikan virheet. Faktojen perusteella tapahtuvat järkeilymenetelmät ovat samat kuin minkä tahansa tieteen. Etnisyyteen perustuva alkuperäisväestön määrittely on tieteen vastainen. Kuten olemme nähneet, tällaiset poliittiset rajanvedot ovat johtaneet vain turhiin ristiriitoihin.

Lopuksi

Saamelaiskäräjien nykyhallinto pitää yllä kulissia lappalaisen kansanperinteen säilyttämisestä, mutta varsinaisesti oikea kansanperinteen säilyttämiseksi ei tehdä mitään. Puhuttaessa inarinsaamelaisesta perinnekulttuurista ei voida olla huomioimatta alueen keskeistä sijaintia vanhojen kauppareittien varrella ja sitä kuinka alueelle on imetty vaikutteita niin idästä kuin lännestäkin. Alueen vanhin kulttuurimuoto inarinsaamelaisuus pyritään kuitenkin painamaan näkymättömiin.

Saamelaiskulttuuri on synonyymi lappalaiselle kulttuurille, sen raamit ovat hyvin pitkälti samat kuin lappalaisilla kulttuurilla aikoinaan oli. Nykyinen saamelaiskulttuuri elää kuin sammiossa, joka pääsee pieninä puroina ulos, satunnaisesti, harvoille ja valikoiduille näyttäytyen joka kerta erilaisena. Lappalaiset erityispiirteet on korvattu saamelaishallinnon erityispiirteillä, jotka väheksyvät statuksettomien ja etnisten saamelaisten yhteistä historiaa ja identiteettiä.