Olemme viime vuosien aikana puhuneet saamelaisten oikeuksien turvaamisesta kovalla työllä ja tahdolla. Tänään on jälleen aiheellista puhua uuden paremman saamelaisten oikeuksia huomioivan järjestyksen rakentamisesta Ylä-Lappiin, yhteisedun alueesta, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, saamenkansan uudesta tulevaisuususkosta ja viimeisten vuosien noususta.

Monet ovat sanoneet, että saamelaisia ei voi järjellä ymmärtää. Tähän totean, että kyllä meitä saamelaisia ja meidän kiistojamme voi ymmärtää ihan tavallisella järjellä, kunhan muistaa erottaa sadut ja tosipohjaisen tiedon. Mitä tutkimukseen tulee, saamelaiskiistaan ymmärtämiseen ei riitä tavanomainen tutkimus ja varsinkaan eivät yksinkertaistamiset, joiden päätarkoitus on tosiasioiden kustannuksella todistella että oma osapuoli on oikeassa.

Puhtaasti poliittinen selvitys alueesta joka käsittää 1/10 Suomesta ei pysty välittämään alueen todellisuutta, sen enempää kuin kiistan ytimessä olevat poliitikot ja tutkijat jotka eristävät itsensä mielikuvitusmaailmaan, kauaksi todellisuudesta. Todellinen asetelma ja sen kehityshistoria on kirjava ja monisyinen, osapuolia on monta ja jokainen katsoo olevansa alueen maiden omistaja, perustein jotka vaihtelevat kollektiivista oikeuksista yksityisten maanomistusoikeuksiin. Saamelaisten alkuperää ja heidän maaoikeuksiensa historiaa ja olemusta selvittäneiden lausunnot eivät ole kelvanneet, ja yliopistojen tutkimukset ovat olleet ristiriitaisia ja osin tasoltaan kirjavia. Politisoinut ja luonteeltaan tavoitteellinen akateeminen tutkimustulos sen enempää gradu- kuin väitöstasolla ei tule laadukkaammaksi sillä, että samanhenkiset ja samoja tavoitteita oikeiksi todistelevat politisoituneet tutkijat taputtavat niille ja antavat niistä myönteisiä arvioita, turvautuen totuudenjälkeisen ajan akateemisen alkuperäiskansatutkimuksen menetelmiin ja käsitteistöön.

Yleisenä toteamuksena voin sanoa että mitä vimmatummin poliitikko tai tutkija ajaa asiaa, sitä läpinäkyvämmin silmään pistää esiin epäpätevyys ja tietämättömyys oman saamelaisryhmän, toisten saamelaisten ja suomalaisten yleisestä historiasta. Saamelaisaktivistien uskomaton röyhkeä tapa esittää tavoitteitaan tukevia satuilujaan totuutena selittää miksi niin monet saamelaiset ovat jääneet propagandan vangiksi. Ei-saamelaisille poliitikoille aihe on edelleen tabu, kukaan lappilainen poliitikko ei halua polttaa näppinsä kiistassa, jossa niin moni on ennen häntä jo rypenyt. Esille putkahtaneet ehdotukset osoittavat että tietämys saamelaisasioista on valitettavan heikoissa kantimissa.

Terve järki hukassa?

Saamelaisaktivistien tavoitteena on ollut, suomalaisten, norjalaisten ja ruotsalaisten pehmentäminen ja vastaavasti saamelaisten puolustaminen ehkäisevillä "tieto"iskuilla. Kuten asiaan liittyvät tapahtumat osoittavat asiaa ajavat aktivistit ovat jatkuvasti moraalisessa epäjärjestyksessä. Saamelaisen autonomian tarpeellisuudesta väitellään entistä kiivaammin. Se on syyn ja seurauksen, varsinkin poliittisten uskomuksien ja niiden seurauksien sekasotkua. Tähän asti monet saamelaiset ovat pitäneet kiistaa valtion ovelana ansana, johon heidät on houkuteltu lupaamalla palauttaa takaisin valtion aikoinaan kauan sitten laittomasti ottamat maat. Niinpä he pitävät itseään enemmänkin kiistan uhreina kuin sen aiheuttajana. Mutta yksi seikka on kiistaton. Ylä-Lapin kiista pysyy ideologisesti ladattuna ja symbolisesti niin tärkeänä aiheena, että viimeistä sanaa ei kuultane vielä moneen vuoteen.

Edellä oleva osoittaa, että jos saamelaisjohdolta jotain puuttuu, niin terve järki joka pitäisi sen kiinni tosiasioissa. Terve järki on normaalin ihmisen kyky ratkaista esillä oleva pulmakysymys; tässä tapauksessa ovatko inarinsaamelaiset alkuperäiskansaa. Saamelaiskäräjien johto uskottelee että sillä on tämä tieto hallussaan ja saattaa itsekin tähän harhakuvaansa uskoa. Jos tässäkin asiassa toimittaisiin tosiasioiden pohjalta, ei avoimia ongelmia olisi. Käräjien poliittinen johto on tässä asiassa arvioinut tilanteen järjen vastaisella tavalla, kun se on pyrkinyt ratkomaan kiistaa perustelematta sitä miksi inarinsaamelaisia ei huolita saamelaisten joukkoon. Käräjien johdon itsekkyys, ylimielisyys ja turhamaisuus ovat tässä asiassa kumonneet terveen järjen käskyt. Tilanne saadaan rauhoittumaan vain kun käräjät siirtyvät vaihtoehtoisesta rinnakkaistodellisuudestaan faktapohjaiseen todellisuuden, tai jos ei siirtyminen ota onnistuakseen, siirretään sinne.

Tieto on tuotava näkyviin

Edessämme on uusi ennalta aavistamaton tehtävä. Meidän on kerättävä lisää sellaista tietoa, joka osoittaa inarinsaamelaisten oikeuden omaan maahansa. Tätä tietoa on, mutta se on nostettava esille. Näin voidaan torjua pohjoissaamelaisten invaasio inarinsaamelaisten maahan. Pohjoissaamelaiset saamelaispoliitikot uskovat ja uskottelevat istuvansa tiukasti satulassa ja sanovat, että turhaan inarinsaamelaiset jatkavat taistelua meitä vastaan. Tämä porukka on vuosikymmeniä yrittänyt ohi inarinsaamelaisten saada näiden maat haltuunsa. Väitteet, joiden mukaan muut saamelaiset kuin inarinsaamelaiset ovat Inarin vanhan lapinkylän maiden alkuperäiskansa, ja inarinsaamelaisten valtaosa suomalaisten uudisasukkaiden jälkeläisiä ovat kuitenkin yksinkertaisesti valheita.

Niille muihin saamelaisryhmiin kuuluville saamelaisille, jotka havittelevat inarinsaamelaisten maita ja vesiä omikseen, käsitys jonka mukaan juuri he, ja vain he, olisivat Inarin vanhan lapinkylän oikeudenomistajia vain sillä perusteella, että juuri he, ja vain he, ovat aitoja ja oikeita saamelaisia, on uskonkappale. Se on saamelaisen kiihkonationalismin uskonkappale ja pyhä mysteeri, ei järjellä ymmärrettävissä oleva, vaan punnitsematon, ainutlaatuinen, uskon ja vain uskon kautta käsitettävä, kaiken tietämisen ja kaiken laskemisen ylittävä ihme. Mutta kaiken valheen ja sanahelinän yläpuolella on totuus inarinsaamelaisten alkuperäisyydestä omalla alueellaan. On suljettava korvat sanahelinältä ja isottelulta ja katseltava asiakirjanippua joka kertoo vahvaa kieltä inarinsaamelaisten sukujen historiasta ja oikeuksista. Suomalaisperäisillä uudisasukkailla ja myös porosaamelaisilla on näiden sukujen historiassa oma sijansa, mutta solmitut naimakaupat eivät ole merkinneet inarinsaamelaisuuden häviämistä. Ne saamelaiset jotka katsovat näin olevan, katsokoot eteensä, tai paremminkin taakseen, sillä suomalaisia juuria ja geenejä löytyy muiltakin saamelaisilta kuin inarinsaamelaisilta, eikä se ole heidän saamelaisuuttaan vähentänyt. Eräät saamelaispoliitikot, joilla on suomalaisuutta taustassaan ihan reilusti, ovat päinvastoin kiivenneet saamelaisten keskuudessa johtoasemiin elämöimällä saamelaisuudesta ja kiistämällä oikeuden saamelaisuuteen laajalta joukolta inarinsaamelaisia.

Monijuurisuus ja identiteettikriisit

Älkää ymmärtäkö minua väärin. Ei ole sinänsä mitään vikaa tai häpeää siinä, että saamelaisiin sukuihin on sekoittunut norjalaisia, ruotsalaisia ja suomalaisia sukuja. Näinhän tapahtuu tänäkin päivänä. Nykyaikana saamenkansa rikastuu uusilla, eri puolilta maailmaa tulevilla geeneillä ja kulttuurivaikutteilla naimakauppojen ja adoptioiden kautta. Liioin ei luonnollisestikaan ole mitään vikaa siinä, että omaa yksinomaan saamelaiset juuret. Olen kuitenkin pannut merkille, että monet äänekkäimmistä ja kiihkeimmistä saamelaisaktivisteista löytyvät juuri niiden joukosta, joilla vain toinen vanhemmista on saamelainen. Kahdelle tai vieläkin useammalle suunnalle ulottuvien identiteettijuurien kanssa voi tietää yksilölle tavallista suurempaa ja vaikeampaa oman identiteetin etsintää ja työstämistä. Olisiko kuitenkin liikaa pyydetty, että tätä sisäistä kamppailua ei ulkoistettaisi niin suuressa määrin että se määrittää saamelaispolitiikan päälinjan ja kuuluu ja näkyy ylimmäisenä saamelaisuuden julkikuvassa?

Inarinsaamelaisten määrä paljon arvioitua suurempi

Poliittisena ilmiönä inarinsaamelaisten liike muodostaa vakavan ongelman valtiolle ja käräjien johdolle. Käräjien tuhlatessa voimavarojaan inarinsaamelaisten vastustamiseen on menetetty mahdollisuuksia ajaa kaikille saamelaisille yhteisiä asioita. Inarinsaamelaisia syrjivä ja vastustava käräjien poliittinen johto ei myöskään ole koskaan tajunnut että se on torjunut ne piilevät voimavarat jotka virallisen saamelaisaseman ulkopuolelle suljetut inarinsaamelaiset olisivat tuoneet mukanaan, mikäli tähän olisi suotu mahdollisuus.

Käräjien johto ei halua puhua Inarinsaamenmaasta, koska se vierastaa tosiasioita. Kuitenkin käräjien johto tietää tarkoin, että vuoden 1962 saamelaisväestön kartoitus jäi puolitiehen eikä ole kattava. Kyseisen "väestönlaskennan" kenttätöihin osallistunut kolttien edesmenneen luottamusmiehen Matti Sverloffin mukaan Ivalon ja sen lähikylien Koppelon, Akujärven, Nellimön ja Törmäsen väestöstä onnistuttiin haastattelemaan vain noin 25 %. Kun tätä haastateltujen määrä tarkastelee KHO:n saamelaismääritelmän soveltamisen harkinnassa noudattaman kokonaisvaltaisen tulkinnan valossa, voi päätellä, että inarinsaamelaisten määrä voisi nykyään olla 1500-2000. Tätä määrää sopii verrata siihen äänioikeusiässä oleviin inarinsaamelaisiin, jotka ovat hakeneet saamelaiskäräjien äänestysluetteloon mutta jotka käräjäjohto on hylännyt. Mistään satoihin tuhansiin nousevasta joukkoryntäyksestä, jollaista eräs matematiikan professori on saamelaiskäräjien tilaustyönä väläytellyt, ei siis ole näköpiirissä.

Mustamaalaus ei kun kiihtyy

Nyt voisi sinisilmäisesti ajatella, että saamelaiskäräjien tervehtisi inarinsaamelaisten suunnalta tulevia lisäresursseja ilolla. Mutta ei, tämä nykyjärjestelmää ja sen johtajien asemaa uhkaava tieto on päinvastoin aiheuttanut sen, että heidän suunnaltaan syrjitään ja mustamaalataan statuksettomia saamelaisia entistä voimakkaammin ja itsepäisemmin. Saamelaiskäräjien kahden entisen puheenjohtajan YK:n komitealle tekemä - silloisen istuvan puheenjohtajan valitus vieläpä käräjähallituksen käräjien työjärjestyksen kanssa ristiriidassa olevalla "valtuutuksella" - tekemä valitus jää pitkäaikaiseksi häpeäpilkuksi saamelaiskäräjien historiaan, eikä YK-komitean sille tarjoillun väärän tiedon perusteella tekemä päätös juuri ole komitealle kunniaksi.

Aihepiiri on edelleen hyvin arkaluontoinen, eikä inarinsaamelaisen liikkeen ihmis- ja alkuperäiskansaoikeuden kannalta täysin oikeutettuja poliittisia tavoitteita ja varsinkaan niiden laajuutta haluta myöntää, vaan käräjäjohto jatkaa äänestäjiensä harhaan johtamista pelottelemalla näitä mörkösaduillaan niin, että nämä harhaan johdetut äänestäjät näkevät inarinsaamelaiset mustimpina saamelaisten vastustajina.

Suunta, jolta ratkaisuja tulee etsiä, on ilmeinen. Avaimena ratkaisuun on taata kaikille Suomessa oleville saamelaisyhteisöille lakisääteinen oikeus omaan itsehallintoon alkuperäiskansaryhminä, halusivatpa nämä sitten kutsua itseään saamelaisiksi tai lappalaisiksi. Tämän kautta myös omasta kielestään ja kulttuuristaan perustelluista syistä huolissaan olevat porosaamelaiset vapautuvat uhasta, että heidän yhteisöönsä pakkoliitetään henkilöitä, joita he eivät koe siihen kuuluviksi.

Kansainvälisen alkuperäiskansaoikeuden mukaan alkuperäiskansoilla on oikeus itse päättää millä perusteilla joku katsotaan niiden jäseneksi ja millä menettelyllä tämä päätetään, ja oikeus itse tehdä nämä päätökset. Itsehallinto-oikeus ei kuitenkaan oikeuta rikkomaan ihmisoikeusperiaatteita.

Epäonnistunut saamelaismääritelmä

Miksi kiistaa ylläpitävä epäonnistunut saamelaismääritelmä on niin tunteita herättävä? Vastaukseni on: Saamelaiskäräjät yrittää itsepintaisesti ajaa alkuperäiskansasopimuksen (ILO 169) ratifiointia siten, että sen rakentamat ja ylläpitämät ideologiset raja-aidat pysyisivät pystyssä ja vahvistuisivat. Täysin huomion ulkopuolelle on jäänyt - myös Oikeusministeriössä - että nykyisessä saamelaiskäräjälaissa oleva kielipohjainen saamelaismääritelmä kehitettiin useissa saamelaiskomiteoissa (1949-1952, 1971-1973, 1983-1985), saamelaisvaltuuskunnassa (1972-1995) ja saamelaisasiain neuvottelukunnassa (1960-1987, 1988-1992) jo kauan ennen nykyistä, vuonna 1989 laadittua ILO:n alkuperäiskansasopimusta. Suomen kieliperusteinen saamelaismääritelmä on tässäkin mielessä kaikkea muuta kuin ajan tasalla oleva.

Huomautettakoon, että ILO169:n edeltäjä, vuonna 1957 hyväksytty ja alkuperäiskansojen integrointiin eli pääväestöön sulattamiseen tähtäävänä kaikin puolin vanhentunut ILO107 ei mainitse erikseen kieltä alkuperäiskansan tunnusmerkkinä. Toinen mielenkiintoinen ero nykyiseen ILO169:ään on, että ILO107 ei puhunut lainkaan "kansoista" vaan "väestöistä". Kun otetaan huomioon saamelaisalueen väestöä jakanut ideologinen elementti - alkuperäiskansa ja muu väestö - niin tämä kahtiajako saa taloudellista eriarvoisuutta syvällisemmän merkityksen.

Saamelaisuuden ulkopuolelle rajataan saamelaisten verisukulaiset - lappalaiset - vaikka nämä ovat saamelaisia käsitteen laajemmassa merkityksessä. Toisella puolen on taas saamelaismääritelmällä lappalaisista erotettu alkuperäiskansa - saamelaiset. Taloudellinen eriarvoisuus ja mahdollinen kulttuurinen erilaisuus voivat molemmat tukea tunteiden tasolla vastakkainasettelua. Tällaisessa tilanteessa Saamelaiskäräjien poliittiselta johdolta ja Suomen poliittisilta päättäjiltä uskaltaisi toivoa sellaista tilanteen tajua, että voitaisiin poistaa ne vahingolliset ja täysin turhat ristiriidat, joita alkuperäisväestön todellisesta historiasta irralliset raja-aidat aiheuttavat.

Tällä hetkellä alkuperäiskansaan liittyvät kysymykset ovat koko Ylä- Lapille vakava ongelma. Alkuperäiskansakeskustelussa sekä valtion edustajat että saamelaiskäräjien johto on painottanut sitä, että Suomen tulisi ratifioida ILOn yleissopimus. Näin saamelaisten uskotaan säilyttävän päätösvallan suhteessa omiin asioihinsa ja samalla Suomi voisi olla esimerkki muille valtioille, joissa vielä elää alkuperäiskansoja. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista ilman lappalaisten aseman ja oikeuksien tunnustamista, sen alkavat viimeisetkin lainsäätäjät ja valtakunnalliset päättäjät vähitellen tajuta - ehkäpä oikeusministeriä ja hänen saamelaisasioita hoitava virkamiesryhmää lukuun ottamatta. Hallbergin toimikunnan, sen lakiesityksen ja tämän surkean kohtelun olisin suonut jäävän lajinsa viimeiseksi. Mutta ei, niin vain samalta kapealta pohjalta kokoonpantu uusi toimikunta valmisteli uuden, samansuuntaisrn esityksen, ikään kuin sillä olisi ollut YK-komitean surkeiden päätösten jälkeen paremmat läpimenoyritykset.

Asiaa ajava Saamelaiskäräjien poliittinen johdolle ei näytä merkitsevän mitään se, että saamelaisilla ja lappalaisilla on ollut runsaasti keskinäisiä suhteita aina muinaisuudesta asti. Nämä suhteet jatkuvat tänäkin päivänä katsomatta siihen, mihin saamelaisryhmään - tai pääväestöön - henkilöt kuuluvat. Eri saamelaisryhmien ja niihin kuuluvien henkilöiden välisiä suhteita voidaan määritellä veljes- ja sisaruussuhteiksi, joiden eteen on yhteisen historian aikana tehty paljon työtä. Porosaamelaisen sukuni ja laajemmin saamelaisten historiasta tiedän, että sopuun ja neuvotteluihin perustuva yhteiselo ei suinkaan ole syntynyt itsestään.

Tarrautuminen ahtaaseen saamelaismääritelmään ja aitosaamelaiseen "puhtauteen" merkitsee tämän yhteistyön vähättelyä mitätöimällä esivanhempien työ, poliittiset ponnistukset ja yhteisten koettelemusten muistot esim. toisessa maailmansodassa. Ylä-Lapin maantapa on ollut sukulaisten, naapurien, ystävien ja matkalaisten auttaminen, edustivatpa he mitä saamelaisten alaryhmää tai mitä kulttuuria tahansa, ja riippumatta siitä millä nimellä heitä ovat eri aikoina kutsuneet he itse ja muut. Nimenomaan tätä sopuisuuteen perustuvaa ja siihen ohjaavaa maantapaa on syytä varjella kuin silmäterää.

Jos ei olisi epäonnistunutta saamelaismääritelmää, ei olisi mitään estettä kehittää saamelaisten ja lappalaisten välistä toimintaa kuten ennen. Saamelaiset ja lappalaiset ovat päivittäin tekemisissä toistensa kanssa mitä erilaisimmissa yhteyksissä, asumisessa, elinkeinoissa, harrastuksista puhumattakaan. He asuvat samoissa kyläyhteisöissä, harjoittavat yhdessä samoja elinkeinoja jne. Tämän päivän saamelaisten ja lappalaisten talouskehitys rakentuu hyvin paljon yhdessä hankitun pitkäaikaisen kokemuksen, yhteistyön ja yhteisten yritysten varaan.

Kun keskustelu siirtyy saamelaismääritelmään, monet Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon hyväksytyt tavalliset saamelaiset kokevat asian ikäväksi, ja monet statuksettomat saamelaiset ilmaisevat huolestuneisuutensa heidän asemaansa uhkaavista ääri-ilmiöistä. Hiljalleen historiaan siirtyvinä esimerkkeinä näistä voidaan mainita "musta raito", naamioitujen saamelaisnuorten ratsastajapatsaalle Saamen lipun kanssa kiipeäminen ja presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla ihoon maalatun 169-tunnuksen kanssa esiintyminen - puhumattakaan valheelliseen historiaan ja nykytilanteen kuvaukseen vetoavasta vihankylvöstä oikeusministeriön, eduskunnan ja YK:n suuntaan.

Tällaiset demonstraatiot loppuisivat, mikäli valtiovalta ymmärtäisi, että saamelaista väestöä jakavissa puhtausvaatimuksissa on yhtä vähän historiallista pohjaa kuin järkeä saamelaisten nykyisten etujen suojelemisen ja edistämisen kannalta. Statuksettomat saamelaiset ovat kunnon väkeä, joten tuntuu järjettömältä asettaa heidät eriarvoiseen asemaan pelkästään siksi, että Suomi voisi ratifioida ILOn sopimuksen. Näin etenkin, kun statuksettomien syrjintä on suurin este sille, että Suomi voisi ratifioida ILO169:n. Valtiovallan järjestelmässä ILO169:n ratifiointi on hankkeena kuollut ja kuopattu, eikä sitä ole mainittu saamelaiskäräjienkään taholta vähään aikaan.

Vai olisiko niin, että saamelaiskäräjien taholta puhutaan yhä vähemmän ILO169:stä siksi, että sopimus itse asiassa muodostaa lujan pohjan inarinsaamelaisten vaatimuksille ja suojan heidän oikeuksilleen heidän omilla maillaan, Inarin vanhan lapinkylän alueeseen.

Kaikesta huolimatta saamelaisten ja statuksettomien saamelaisten materiaalinen ja henkinen pohja on sama ja se on luja. Suhteet ruohonjuuritasolla ovat hyvät ja toimivat. Muu väestö on saanut kuvan että nämä väestöryhmät ovat keskenään ja sisäisesti hyvin riitaisia. Arkitodellisuus on kuitenkin toinen - kannattaa etsiä kartalta sellaisia aluetta, jossa naapurilla ovat niin hyvät suhteet ja jotka tuntisivat toisensa niin hyvin kuin saamelaiset ja statuksettomat saamelaiset.

Asiantuntijat apuun

Totuuskomitean selvitettäviin asioihin olisi ehdottomasti sisällytettävä myös Ylä-Lapin maanomistuksiin liittyvät kysymykset: Valtion nykyisin ominaan hallinnoimien maiden siirtyminen valtiolle on kartoitettava ja prosessien oikeudellisuus analysoitava. Samoin porosaamelaisten maanomistuksen historia on selvitettävä yksityiskohtaisesti ja konkreettisella tasolla. Selvitystyön venyessä ei ole pois suljettua se, että osapuolet sopivat periaatteellisista vaatimuksistaan luopumatta nykyajassa tapahtuvaa hallinnointia koskevista kompromisseista, jotka voidaan liittää eri saamelaisyhteisöjen eli alkuperäiskansayhteisöjen omien itsehallinnollisten elinten muodostamiseen.

Vähintä mitä tässä tilanteessa on, että valtiovallan tuella tulee laatia tämän päivän tilanteesta tilanne- ja olosuhdeselvitys, jonka jälkeen tulee arvioida tarpeelliset toimenpiteet. Jotta poliittiset päättäjät saisivat asian tilasta oikeaa tietoa. Suosittelen siis lainvalmistelijoista riippumattoman tutkijatason asiantuntijaryhmän asettamista arvioimaan vallitsevat tutkimustiedot ja tosiseikat, joista ei voi edes poliittisesti sopia, ja selvittämään erilaisia kansallisia vaihtoehtoja ILO-sopimuksen ratifioimiseksi, ennen kuin asian valmistelua jatketaan pelkästään nykyisen ahtaan saamelaismääritelmän pohjalta.

Ylä-Lapin kiista, jota voisi nimittää myös saamelaiskriisiksi, on kuin noidankehä, joka on katkaistava, tai niin kuin umpeen ruostunut lukko, joka on avattava. Niin kauan kuin saamelaisia edustaa vain nykyisen kaltainen saamelaiskäräjät, kiista jatkuu. Niin kauan kuin vain nykyisen kaltainen saamelaiskäräjät saa yksinoikeudella vaikuttaa saamelaislainsäädäntöön, kiista jatkuu. Niin kauan kuin saamelaiskäräjät ei edes tunnusta statuksettomien saamelaisten saamelaisuutta tai puheoikeutta, kiista jatkuu. Siksi puolueettomien asiantuntijoiden tulee olla mukana selvittämässä osapuolten yhteiset ja erilaiset näkemykset. Saamelaisten ja lappalaisten muodostamilla paikallisyhteisöillä on tässä prosessissa ratkaiseva rooli sen varmistamisessa, että asiat sujuvat sovussa pitkäaikaista maantavan mukaan, niin kuin tähänkin asti.

Aidosti pätevä ja puolueeton asiantuntijatyöryhmä loisi ainutlaatuisella tavalla tarvittavaa luottamusta. Sellainen rauhoittaisi tulehtunutta tilannetta Ylä-Lapissa ja estäisi diskriminaatiota. Muualla maailmassa mm. Norjassa saamelaismääritelmän soveltaminen on paljon väljempi eikä ongelmia ole ollut lainkaan. Erilaisista ratkaisumalleista ei varmastikaan tule olemaan pulaa.

Katse eteenpäin

Olen itse pohdiskellut sellaista saamelaisten itsehallintomallia, jossa eri saamelaisyhteisöillä olisi oma itsehallintonsa, ja vain näiden yhteistoimintaelin puhuisi kaikkien saamelaisten valtuutuksella. Tällaisen mallin pitäisi ymmärtääkseni antaa pohjoissaamelaisille sellaisen itsehallinnon, johon heidän käsityksensä mukaan ulkopuolisilla ei ole pääsyä murtamaan heidän saamelasikulttuuriaan sisältäpäin. Itsehallintojärjestelmän tällaisen saneerauksen jälkeen pitäisi olla mahdollista ihan normaalisti neuvotteluteitse päästä yhteiseen näkemykseen yhteissaamelaisista asioista ja eduista. Ja mikäli ei päästäisi, maailma ei kaadu siihen, vaan eri yhteisöt voivat tuoda esille omat kantansa omissa nimissään.

Lyhyen perspektiivin kannalta katsoen en pidä saamelaisten tulevaisuutta huolestuttavana. Minulla on se käsitys, että saamelaiskäräjistä huolimatta saamelaispolitiikassa tullaan ymmärtämään ennen pitkää että ainoa kestävän ja tuloksekkaan saamelaispolitiikan perusta on todellisuus. Ellei saamelaismääritelmään löydy nykyistä parempaa ratkaisua voivat poliittiset vastakohtaisuudet valitettavasti kasvaa ja epäedullisen hetken tullen aiheuttaa pahoja vaikeuksia. Varmin tapa olisi sovinto, mutta sen jätän toistaiseksi auki todennäköisten vaihtoehtojen joukosta. Valtiolla - vaikka se onkin osapuoli ja syypää kriisiin ja sen pitkittymiseen - on asemansa ja resurssiensa puolesta ehdoton päävastuu kriisinratkaisun päämiehenä toimimisesta.

Takaisin