Kuuntelin 22.1.2016 Helsingissä järjestetyssä tutkijaseminaarissa puheenvuoroja, joissa valotettiin saamelaisalueen ja saamelaisten ajankohtaisiin kysymyksiin liittyviä tutkimusprojekteja. Muutamien hankkeiden osalta todettiin niiden olevan innovatiivisia ja avaavan uusia kehityspolkuja esim. Lapin luonnonvarojen säästeliäälle käytölle

Innovaation perusedellytys on ajatus siitä, että jotakin asiaa olisi hyödyllistä tai luvallista muuttaa tai kokeilla. Eräskin tutkija antoi ymmärtää, että innovaatio edellyttää uudenlaista näkökulmaa, erilaista tapaa tarkastella olemassa olevia asioita ja niiden rakenteita. Sama tutkija vakuutti, että poliittisille päätöksentekijöille tällainen avaa uusia näkökulmia olemassa olevan todellisuuden päälle. Tällaisia tukijoiden tarinoita olen kuunnellut yli 40 vuotta. Jokainen tutkija haluaa olla tiennäyttäjä mistään faktoista ymmärtämättömille politiikoille.

Vaikka innovaatio on nykyään arkipäivää monilla teknis-taloudellisilla aloilla, on sellaisen korostaminen kuitenkin saamelaiskulttuurissa uusi ilmiö. Todellisuudessa innovaatioita on ollut yhtä kauan kuin ihmisiäkin, ne ovat vain esiintyneet huomattavasti harvemmin uutuuksina, koska niitä on syntynyt huomattavasti pidemmällä ajanjaksolla.

Lapissa monet asiat ovat perinteisesti muuttuneet niin hitaissa sykleissä, että ne ovat aikalaisista vaikuttaneet "ikuisilta". Esiteollisessa agraariyhteiskunnassa innovaatioita pidettiinkin usein syntinä, kajoamisena Jumalan asettamaan elämänjärjestykseen. Tällainen ajattelutapa hidasti esim. vielä 1800-luvun loppupuolella uusien menetelmien käyttöön ottamista esim. sadonkorjuussa. Asiahan oli selvä, viimeistään jokainen ripille päästetty sen tiesi: Aatamin ja Eevan syntiinlankeemuksen seurauksena Jumala oli määrännyt ihmisen syömään leipänsä otsansa hiessä. Yritykset vapautua tästä oli tietenkin Jumalan tahtoa vastaan potkimista.

Teknisiä ja taloudellisia innovaatioita alkoi kuitenkin luonnontieteiden kehittymisen seurauksena esiintyä teollistumisen aikakaudella kiihtyvällä vauhdilla, ja ne ovat sittemmin vakiintuneet näiden alojen eräänlaiseksi perustoimintamalliksi jatkuvine tuotekehitysprosesseineen ja organisaatiomuutoksineen. Myös Lapissa ja saamelaisalueella sellainen alkaa olla arkipäivää. Niistä kymmenistä tutkimushankkeista joita olen seurannut, on kuitenkin jäänyt hyvin vähän mitään pysyvää.

Saamelaiskulttuurisella ja sosiaalisella puolella muutos on perinteisesti ollut vielä suurempi tabu kuin kantaväestön herran pelossa - kirjoitettiinpa tänä sana isolla tai pienellä alkukirjaimella - elävällä ruohonjuuritasolla. Varsinaisia innovaatioita tai nopeita muutoksia ei saamelaisten keskuudessa ole aikaisemmin juuri esiintynyt. Näin ollen kerran syntyneet mielikuvat vaikkapa saamelaisista ja heidän kulttuuristaan istuvat ihmisissä sitkeästi vaikkeivät ne todellisuutta vastaisikaan. Pitkästä aikajänteestä johtuen mielikuvat ja käsitteet muodostuvat stereotyyppiseksi "totuudeksi", jonka muuttaminen on hidasta. Tämä luutunut käsitys saamelaisista vaivaa sekä saamelaisia itseään että valtaväestöä. Käydäkseen aidoista saamelaisista saamelaiset yrittävät ainakin määrätyissä yhteyksissä - esimerkiksi kun on kyse saamelaispolitiikan teosta - täyttää tämän saamelaiskuvan mitat, samalla kun he yrittävät karsia kuvasta kannaltaan ei-toivottuja piirteitä ja muokata sitä itselleen edullisempaan suuntaan.

Eräskin puheenvuoronpitäjä vakuutti, että tutkimushanke on innovatiivinen tavassa, jolla tuottaa uutta tietoa vanhasta asiasta. Saamelaisperinteen puoleen on käännytty matkailuelinkeinon eri osa-alueilla ennenkin, mutta silloin on hyödynnetty lähinnä stereotyyppisiä ja yksinkertaistettuja tulkintoja saamelaiskulttuurista.

Monet tutkimushankkeet tarkastelevatkin saamelaiskulttuuria 2000-luvun näkökulmasta, jossa nousevat esiin mm. elämyksellisyys, itsensä voittaminen ja retriitit. Mm. näitä nykyihmisen arvostamia piirteitä löytyy saamelaiskulttuurin siitä osasta, jota aikaisemmin on pidetty todisteena saamelaisen kulttuurin alemmuudesta: luonnossa liikkumisesta ja siellä elämisestä, sekä maisemien ja luonnon yksityiskohtien kiireettömästä tarkkailusta ja tästä tavasta nousevasta rauhallisuudesta.

Muistan miten eräskin tutkija yritti vakuuttaa minua siitä, että aiemmin halveksitut piirteet saattaisivat hyvinkin muodostua sellaiseksi voimavaraksi, josta saamelaiset voisivat tulevaisuudessa muodostaa oman kilpailuvalttinsa. Hän jatkoi: "Lappiin ja nimenomaan saamelaisuuteen liittyy paljon sellaisia ominaisuuksia, joita uusia kokemuksia keräävä nykysuomalainen ja -eurooppalainen haluaa ja joista saamelaisilta itseltään löytyy runsaasti osaamista. Vaikka eräretkeilyllä onkin pitkät perinteet alueella, on laajemman matkailijajoukon houkutteleminen paikalle markkinointikysymys."

Toinen tutkija puolestaan selvitti minulle miten saamelaisille olisi monin tavoin tärkeää että vanha käsitys saamelaisista poropaimentolaisina saataisiin korvattua modernilla imagolla, jossa korostuvat mm. jatkuvuus ja eläminen sopusoinnussa luonnon kanssa. Imagonmuutokseen ei kuitenkaan markkinointikoneisto yksin pysty, vaan sen taustaksi tarvitaan myös tutkimusta.

Kulttuuritutkimuksen keinoin on mahdollista puolueettomasti kyseenalaistaa vallitsevat totuudet sekä analysoida ja tuoda esiin piirteitä, joilla voisi olla liiketaloudellista arvoa. Koska kyse on vuosisatoja vanhan kokonaisen kulttuurin tutkimisesta, ei tavanomaisen markkinointitutkimuksen keinoin voida saavuttaa yhtä hyviä tuloksia. Tähän mennessä en ole huomannut, että saamelaiskulttuurin tutkimus tai saamelaistutkimus tieteenä olisi sitoutunut tiedeyhteisön yhteisiin eettisiin normeihin.

Päinvastoin monet saamelaistutkijat julistavat alkuperäiskansaideologian mukaisesti, että vain yhteisöön kuuluva pystyy pätevästi tutkimaan yhteisöä. Tutkimuksen tulee tuottaa yhteisölle hyötyä, ja menetelmien tullee mieluiten perustua alkuperäiskansayhteisön perinteisiin tiedonhankintamenetelmiin. Saamelaisten kohdalla tällaiset vaatimukset tarkoittavat loppuun asti vietyinä että tukijasta tulee yhteisönsä shamaani, ja tutkimusmetodit ovat sen mukaisia.

Olisikohan niin, että tällaisia sinänsä ymmärrettäviä tieto-opillisia egotrippejä harjoittavien nuorempien tutkijoiden olisi turvallisinta toimia niin kuin jotkut lovinoidat aikoinaan. Nämä ymmärsivät varata viereensä avustajan, jonka tehtävä on varmistaa että tietäjän lentoon lähtenyt henki palaa takaisin tämän ruumiiseen. Nykyversio olisi ehkä luonteeltaan akateeminen, mutta tällainen tuottaa vaikeuksia silloin kun tutkijan oma yksikkö ja samanhenkiset tutkijat ovat kaikki saman alkuperäiskansaideologian pauloissa ja pyrkivät olemaan nimenomaan aktivistitutkijoita. Tutkimuksen epäpoliittisuus takaisi sen, että esim. objektiivisuus, eettisyys, tasa-arvonäkökohdat ja kestävä kehitys tulisi huomioitua tutkimuksen kaikissa vaiheissa tieteen tekemisen käytäntöjen mukaisesti. Tällaisella tutkimuksella on nyt jos koska paikkansa myös saamelaisyhteisöissä.