Aluksi

Olen viime vuosien aikana yrittänyt puolustaa kirjoituksissani inarinsaamelaisten kieltä ja kulttuuria. Saamelaispolitiikassa valtaa pitävät pohjoissaamelaiset eivät tunnu arvostavan tai pitävän tätä saamelaisryhmää todellisena alkuperäisväestönä. Vastoin kaikkia tunnettuja tosiasioita johtavatkin pohjoissaamelaiset poliitikot ovat väittäneet julkisuudessa, että inarinsaamelaiset ovat muka laidasta lukien suomalaislähtöisten uudistilallisten jälkeläisiä. Yhtenä perustelu sille, että inarinsaamelaiset eivät muka ole alkuperäiskansaa tai saamelaisia ylipäätään, pohjoissaamelaiset etnonationalistit ovat esittäneet, että inarinsaamelaiset ovat luopuneet saamenkielestään, saamelaisesta elämäntavastaan ja saamelaisista arvoista jo kauan sitten. Tämä ajattelutapa saa konkreettisen sisällön kun katsoo saamelaislakityöryhmän inarinsaamelaisten vastaista mietintöä, jossa vaaditaan kumottavaksi KHO:n ratkaisut niistä tapauksista, joissa se on kumonnut käräjien vaalilautakunnan ja hallituksen hylkäävät päätökset.

Tosiasia on kuitenkin, että tämän päivän pohjoissaamelaiset, niin nuoret kuin vanhatkin, ovat yhä enemmässä määrin omaksumassa pääväestön kulttuurin jopa enemmässä määrin kuin inarinsaamelaiset. Mielikuva paksuissa nahkavaatteissa tuntureilla köntystävästä iloisesta pienestä porosaamelaisesta, jota kirjallisuus ja elokuva ovat meille runsain mitoin välittäneet, ei pohjoismaiden saamelaisalueilla enää vastaa todellisuutta. Tuntemieni ja muisteluissani kuvaamieni ihmisten elämäntapa oli ollut pitkään katoamassa - jo silloin kun itse olin lapsi. Nykyään pohjois- ja inarinsaamelaisten kansa elää kuten muutkin suomalaiset.

Lappi-kirjallisuus, matkailumainonta ja saamelaisnationalistinen propaganda ovat synnyttäneet ja ylläpitävät monilla etelän ihmisillä ‒ myös useilla korkeankin tason päättäjillä ‒ mielikuvia, joiden mukaan aidot saamelaiset elävät alkeellista kotaelämää. Mikäpä on turistin nauttiessa ammattikokin pohjoisen raaka-aineista valmistamaa herkkuateriaa turistikodassa, ehkäpä peräti saamelaiskäräjien vieraana jos sattuu kuulumaan valtakunnan vaikuttajiin ja päättäjiin. Mikäpä on turistin yöpyä yksi yö laavussa, turvekammissa tai hirsikämpässä, tai ihmetellä kuinka viehättäviä ovatkaan saamelaismuseon pikkuiset hirsituvat. Tällaista asumista haikailevat jopa eräät pohjoisen ihmiset, jotka valittavat vanhan elämänmuodon, vanhojen tapojen ja niiden mukana vanhojen arojen katoamista pohjoisimmassa Lapissa.

Minä olen kokenut ympärivuotisen kota- ja hirsitupaelämän lapsena, ja vaikka siihen liittyy monia lämpimiä ja rakkaita muistoja tiedän, että sen enempää pohjoissaamelaiset, inarinsaamelaiset kuin helsinkiläiset halua asua ahtaissa majoissa eivätkä kärsiä pakkasista, lumituiskuista ja nälästä. Miksi siis pitäisi antaa menneeseen kotaelämään liittyvien mielikuvien ja siihen nojaavan etnonationalistisen retoriikan ohjata sen enempää saamelaiskäräjien kuin Suomen valtion saamelaispolitiikka?

Sinä aikana, jonka olen seurannut saamelaisten tilanteen kehitystä, muutokset ovat johtaneet saamelaisten nopeaan kaupunkilaistumiseen. Valtaosa Suomen 10 000 saamelaisesta asuu saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella. Saamelaisalueella on monia, jotka ajattelevat kuten minäkin, että saamelasille on nyt annettava tilaisuus työntekoon ja johtoasemiin omassa maassaan. Suomalaiset ja saamelaiset ovat kiinnittäneet suurta ja oikeutettua toivoa koulutukseen. Ennen toista maailmansotaa katekeettakoulu oli saamelaisten ainoa mahdollisuus saada jonkinlaista opetusta. Harva tietää, minkälainen katekeettakoulu oli. Minä olen oppinut lukemaan katekeettakoulussa. Muistelen opettajaani kunnioituksella ja lämmöllä, mutta en toivoisi että kenenkään tarvitsisi tyytyä niin vaatimattomaan alkeisopetukseen.

Sodan jälkeinen suomalaistamiskausi

Sodan jälkeen alkoi todellinen saamelaislasten sulauttamisen kausi suomalaisiksi. Inarin alue antaa pienoiskoossa hyvän kuvan siitä, mitä tapahtui. Kaikki kouluikäiset kuudesta kuuteentoista vuoteen ympäri laajaa pitäjää kuljettiin Inarissa sijaitsevaan kansakouluun. Vanhempi polvi, joka tuskin käsitti mitä oli tapahtumassa, mutta halusi lastensa saavan parhaan mahdollisen koulutuksen nieli kyynelensä ja kannusti lapsiaan lähtemään. Heidän mieltään askarrutti samat kysymykset kuin vanhempia kaikkialla maailmassa ‒ mitä lapsista tulisi? Tulisiko heistä hyviä, toimeen tulevia ihmisiä vai yhteiskunnan huollettavia?

Lapset olivat poissa kotoa yhdeksän kuukautta vuodesta, asuen tämän ajan mukavassa lämpimässä asuntolassa, tottuen saamaan kolme ateriaa päivässä ja nukkumaan pehmeässä vuoteessa puhtaiden lakanoiden välissä. Kolmen kuukauden kesäloman he viettivät vanhempiensa luona. Tullessaan lomalle monet lapsista puhuivat suomea, eivät enää inarinsaamea. Koulu oli täyttänyt sille annetun tehtävänsä saamelaislasten sivistäjänä ja suomalaistajana. Vanhempien elämässä ei ollut mitään sellaista mistä lapset olisivat pitäneet.

Vanhemmat olivat pettyneitä. Lapsista oli tullut vieraita. Oli syntynyt todellinen sukupolvien välinen kuilu, johon oli paljon vaikeampi löytää ratkaisua kuin normaaliin lasten ja vanhempien väliseen ikäeroon, koska siihen sisältyi koulun rakentama kielimuuri. Siihen sisältyi täysin vieras elämäntapa, joka oli kaikella tapaa ristiriitainen vanhempien ja esivanhempien entisen elämäntavan kanssa. Lapset eivät osanneet metsästää eivätkä pyytää ansalla eivätkä kalastaa, eivätkä nähneet mitään syytä opetellakaan.

Vasta 1980-luvulla Suomen hallitus vihdoinkin alkoi ottaa vastuuta saamelaislasten saamenkielisestä koulutuksesta siten, että saamenkielelle säädettiin virallinen asema. Todellista tasa-arvoa se ei kuitenkaan tuonut. Saamenkieli oli virallisesti oppiaine muiden aineiden opetuksen joukossa.

Moderni saamelaisaktivismi

Menneen ajan oloihin verrattuna saamelaislasten ja -nuorten opetus on aivan eri tasolla. Kummalliseksi paradoksiksi jää silti se tosiasia, että saamelaislasten koulutus on välittömästi syypää saamelaisalueella asuvan alkuperäisväestön nykyiseen työttömyyteen. Koulunsa päätettyään useimmat saamelaislapset eivät halua palata syrjäseuduilla sijaitseviin koteihinsa, mutta toisaalta he eivät myöskään saa pysyvää työpaikkaa yhtä helposti kuin heidän suomalaiset koulutoverinsa. Ellei valtio tarjoa saamelaisille samanlaisia mielekkäitä työmahdollisuuksia kuin alueella oleville suomalaisille, saamelaiset lähtevät kulkemaan samaa tietä kuin monet muutkin nuoret työttömät ‒ nujerrettuina, katkerina, masentuneina ja lopulta melko varmasti kapinallisina. Nuorten kapinallisuus on sinällään terve ilmiö. Nuorten saamelaisten aktiivisimman osan keskuudessa kapinallisuus on kuitenkin ohjautunut poliittiseen saamelaisliikkeeseen, jossa on tunnistettavissa useita 1960- ja 70-lukujen vaihteen radikaalivasemmistolaisen nuorisoliikkeen piirteitä.

Sini- ja punapaitojen tilalla on toki ajan saamelaismuodissa elävät etniset asut kaikissa sateenkaaren väreissä, ja punalippujen tilalla liehuvat Saamen liput. Banderollit eivät ole paljoakaan muuttuneet, saamelaisilla on oma artistivetoinen laululiikkeensä ja festivaalinsa. Poliittisteoreettisen kirjallisuuden pänttäämisen ja marxismin opintopiirit on korvannut aktiivisuus sosiaalisessa mediassa. Silti molemmille aikakausille ja liikkeille on ominaista sama yksisilmäisyys, kiihkeä oikeassa oleminen ja yhden totuuden hallussapito. Pieni annos vakavampaa perehtymistä yhteiskunnan asioihin ei ehkä olisi nyt haitaksi, sillä tietämättömyys ja suhteellisuudentajun puute luo pohjan saamelaiselle anarkistiselle vallankumousromantiikalle.

Saamelaisnuorison osien ajautuminen toisaalta synkkään apatiaan ja pahimmassa tapauksessa itsemurhiin, ja toisaalta aseilla uhoavaan poliittiseen radikalismiin on seuraus ennen kaikkea siitä, ettei sen paremmin saamelaisliike kuin Suomen valtio ole osannut löytää oikeita vastauksia niihin erityishaasteisiin jotka aika ja Lapin erityisasema useine alkuperäiskansaryhmineen asettavat.

Saamelaiskäräjien umpikuja

Saamelaiskäräjät on ajanut itsensä etnonationalistiseen umpikujaan jossa se puskee jääräpäisesti ja yhä kiihkeämmin eteenpäin, leimaten Suomen valtiota kansainvälisillä foorumeilla yhä räikeämmin oman pahoinvointinsa aiheuttajaksi. Useamman vuosikymmenen saamelaisvaltuuskunnan, saamelaisparlamentin ja saamelaiskäräjien toimintaa seuranneena uskallan sanoa, että saamelaiskäräjillä ei ole resursseja ‒ ja nyt en tarkoita taloudellisia resursseja ‒ itse irtautua tästä lukkotilanteesta. Niinpä ei ole odotettavissa, että inarinsaamelaisten syrjintä saamelaiskäräjien toiminnassa mitenkään loppuisi. Liioin ei ole odotettavissa, että inarinsaamelaisten alkuperäiskansa-aseman kiistäminen johtavien pohjoissaamelaisten poliitikkojen ja ideologiansa ohjaamien tutkijoiden taholta loppuisi.

Suomessa tulee näin ollen jatkumaan inarinsaamelaiseen kansanryhmään kohdistuva etninen sorto, joka räikeästi rikkoo usean Suomen hyväksymän kansainvälisen ihmisoikeussopimusten periaatteita vastaan. Nämä sopimukset hyväksyneellä Suomen valtiolla on kuitenkin vastuu tilanteen korjaamisesta, ja sillä on myös riittävät siihen tarvittavat resurssit. Tilanteen korjaaminen ja toisaalta inarinsaamelaisten ja muiden saamelaisryhmien, ja toisaalta saamelaiskäräjin ja Suomen valtion vastakkainasettelun purkaminen edellyttää valtiovallalta aktiivista ja aloitteellista panosta.

Koska saamelaiskäräjillä ei näytä olevan sen enempää halua kuin resursseja oman linjansa arviointiin, on välttämätöntä että edes Suomen valtio arvioi kriittisesti uudelleen oman saamelaispoliittisen linjansa ja strategiansa, jonka puitteissa saamelaisten alkuperäiskansaoikeudet saadaan toteutettua todellisuuspohjaisesti ilman ylilyöntejä, alueen muu väestö huomioiden ja ennen kaikkea ilman yhdenkään saamelaisryhmän syrjintää. Asioiden loputon vetkuttelu ja pään piilottaminen strutsin tavoin hiekkaan pohjoissaamelaisen etnonationalismin edessä ei voi muuta kuin pahentaa tilannetta, joka voi lopulta räjähtää käsiin.

Saamelaista diplomatiaa

Sellaista saatoimme nähdä 11.5.2021 Inarissa jossa julkaistiin ehdotus saamelaiskäräjälain muuttamiseksi. Tässä oikeusministeriön, saamelaiskäräjien ja inarinsaamelaisten kohtaamisessa näimme näytelmän, jossa suorastaan mielenosoituksellisesti loukattiin alueen vanhimpaa väestöä inarinsaamelaisia. Käräjien johdon käynnistämässä kiistassa ei ole voittajia niin kuin kuvitellaan. Jotkut ovat väläytelleet välien katkaisemista etnisten saamelaisten kanssa. Sillä olisi todelliset historialliset seuraukset, koska kaikki saamelaiset ja alueella asuvat suomalaiset ovat toisistaan riippuvaisia, etteivät muut kuin rauhanomaiset suhteet niiden välillä tulevat kysymykseen.

Ilman Suomen valtiota ja suomalaisia ei ole paikkaa minne saamelaiset voivat myydä tuotteitaan. Ilman kaupankäynnin mahdollisuutta saamelaiset eivät tule toimeen. Niinpä kauppa eri saamelaisryhmien ja suomalaisten kanssa on jatkunut lihasten pullistelusta huolimatta. Tällaisen prosessin seuraukset olisivat hyvin kauaskantoisia, eikä ole mitään syytä kuvitella, että itsehallinnon vaikutukset olisivat kenenkään kannalta myönteiset.

Tähän asti saamelaiskäräjien poliittinen johto on onnistunut välttymään inarinsaamelaisten sortamisesta kansainvälisiltä nuhteilta, vaikka sen ihmissokeuspolitiikka on ollut tuskin sen esimerkillisempää kuin joidenkin Lähi-idän maiden. Itse asiassa saamelaiskäräjien jäsen Anne Nuorgan on toiminut YK:n alaisen alkuperäiskansafoorumin puheenjohtajajana. Saamelaiskäräjien suhteellinen merkitys ihmioikeuskysymyksissä on nopeasti hupenemassa kulttuurisena koskevana mallina ja esimerkkinä kaikille kehitymättömissä maissa eläville alkuperäiskansoille. Tässä tilanteessa inarinsaamelaiset ovat nostanet esille eettiset ja moraaliset arvot joita pitää kaikkia velvoittavina arvoina.

Saamelaiskäräjien edustajat ovat poseeranneet YK:ssa ihmisoikeusasioissa tavalla, joka vaikuttaa ihmisoikeusajattelussa pilkanteolta, Joka tapauksessa saamelaisesta tuli YK:n alkuperäiskansafoorumin jäsen ja puheenjohtaja.

Malli Ylä-Lapin kiistan ratkaisemiseksi

Saamelaiskysymyksen ratkaisun ongelmat ovat varsin pitkälti samoja kuin saamelaiskäräjälain säätämisen aikaan vuonna 1995. Saamelaiseliitin suhde statuksettomiin saamelaisiin on edelleen yhtä ongelmallinen kuin se yli 20 vuotta sitten, jolloin voimassaoleva saamelaiskäräjälaki säädettiin. Vuosien kuluessa konflikti on saanut uusia piirteitä, mutta sen ytimessä oleva kiista siitä kuka on saamelainen ja kuka saa isännöidä entisten lapinkylien maita ja vesiä on edelleen ratkaisematta. Kiistaa on turhaan yritetty ratkaista erilaisilla työryhmillä ja selvitysmiesten raporteilla.

Kiistaan voisi löytyä ratkaisu saamelaiskäräjien edustajien ja statuksettomien saamelaisten välisillä suorilla neuvotteluilla. Valtion tehtävä on luoda edellytykset neuvotteluprosessille siten että se vaatii että osapuolet yksiselitteisesti hyväksyvät toistensa neuvotteluoikeuden ja oikeuden omaan turvallisuuteen. Tämän toteuttamiseksi ei tarvita totuuskomissiota, vaan valtion arvovallan ja resurssien tulee riittää. Nykyisen kaltaisen saamelaiskäräjien syrjintä- ja edustavuusongelmat ovat sitä luokkaa, ettei kaikista Suomen kansalaisista vastuuta kantava valtiovalta voi pestä niistä käsiään vain levittämällä kätensä ja vetäytymällä sen ajatuksen taakse että perustuslaissa alkuperäiskansaksi määriteltyjen saamelaisten oikeus itsehallintoon edellyttäisi valtiolta puuttumattomuusperiaatetta tämän itsehallinnon suhteen, tapahtuipa sen puitteissa mitä tahansa.

Poiketen USA:n alkuperäiskansoista, jotka sikäläinen hallitus on rauhansopimuksin tunnustanut omiksi kansakunnikseen joiden sisäisiin se ei puutu, saamelaiset eivät ole oma kansakuntansa vaan alkuperäiskansa-asemastaan huolimatta Suomen kansalaisia, joiden suurille ongelmille valtiovallalla ei ole oikeutta kääntää selkäänsä. Päinvastoin, alkuperäiskansa-asema edellyttää valtiolta erityisvastuuta, minkä ei tietenkään tarkoita oikeutta holhoukseen, jos siihen ei ole aivan erityisesti perusteltua syytä, vaan oman itsehallinnon ja sen demokraattisuuden ja laillisuuden tukemista. Ensisijaisesti tämän tulee tapahtua luomalla ja ylläpitämällä lakeja jotka luovat kehykset demokraattiselle itsehallinnolle ja osoittamalla riittävät taloudelliset resurssit. Tästä on, tai ainakin pitää olla kyse saamelaiskäräjälain nyt ajankohtaisessa uudistuksessa.

Jos saamelaiskiistojen molempien osapuolten ensisijaisena tavoitteena on luoda etnisesti monimuotoiseen Ylä-Lappiin etnisesti mahdollisimman yhtenäinen saamelaisalue, tämä voidaan toteuttaa ainoastaan jakamalla Ylä-Lappi ennen kaikkia maa- ja vesialueiden ja muiden luonnonresurssien isännöintiä varten toisaalta useiden eri saamelaisyhteisöjen omista alueista muodostetuksi saamelaisalueeksi, ja toisaalta muun väestön isännöimäksi alueeksi. Mikäli konfliktiin ei saada lähiaikoina poliittista ratkaisua, tällaisen kahden alueen mallin käyttö voi ratkaisukeinona hyvinkin vaarantua. Siitä saa viitteitä kun tutustuu viimeisimpään esitykseen saamelaiskäräjälain muuttamiseksi.

Statuksettomille saamelaisille kysymys on ennen kaikkea siitä, pystyykö kahden alueen malli tarjoamaan heille elinkelpoista maantieteellisesti ehjää kokonaisuutta. Ensisijaiseksi uhkaksi kahden mallin luomiselle ja toimivuudelle on muodostunut saamelaiskäräjien voimakas sitoutuminen puolustamaan ja lisäämään omaa valtaansa koko saamelaisalueen yli, ja tämän osana jatkamaan tai entisestään kaventamaan saamelaismääritelmää, joka jakaa pohjimmiltaan samaa kansaa ja usein samaa sukua olevat saamelaiset virallisesti hyväksyttyihin ja virallista saamelaisasemaa vailla oleviin eli statuksettomiin saamelaisiin. Statuksettomat saamelaiset kokevat että heitä ja heidän oikeuksiaan hylkivä kapea saamelaismääritelmä ei todellisuudessa suojele vaan uhkaa elinkelpoisen ja oikeudenmukaisen saamelaisen kulttuuriautonomian luomista.

Inarinsaamelaisten kansallisen kamppailun perusideana on aina ollut käsitys siitä, että saamelaiskäräjiä johtavat pohjoissaamelaiset ovat ulkopuolinen valloittaja. Tämän tulkinnan mukaan saamelaiskäräjät haluaa omistajan oikeudella hallita Inarin- ja metsäsaamelaisille kuuluvaa aluetta.

Mikäli ajatus kahdesta alueesta ja saamelaiskäräjien syrjintäongelmien poistaminen ei osoita toteutumisen merkkejä, on parempi harkita koko nykyisestä saamelaiskäräjämallista luopumista tai ainakin saamelaiskäräjien toimenkuvan merkittävää rajoittamista eri saamelaisyhteisöjen yhteiseksi neuvotteluelimeksi. Perustuslain 17 §:ssä ilmaistu saamelaisten oikeus ylläpitää ja kehittää kieltään ja kulttuuriaan tulisi tällöin toteuttaa rakentamalla valtion aloitteesta ja vastuulla sellainen malli, jossa valtio huolehtii kulttuuriautonomian periaatteen pohjalta saamelaisen väestön eri yhteisöjen sivistyksellisistä ja yhteiskunnallisista tarpeista samanlaisten perusteiden mukaan, mutta saamelaiskäräjillä ei ole koko saamenmaata koskevassa maankäytössä minkäänlaista omaa hallintovaltaa, vaan valtiolla on korkeintaan velvollisuus kuulla saamelaiskäräjiä kaikissa saamelaisia koskevissa asioissa, minkä lisäksi valtion tulee sitoutua kuulemaan erikseen jokaista saamelaisyhteisöä, jota asia koskee.

Tätä tarkoitusta varten valtion on taattava kaikille sitä haluaville, saamelaisalueella oleville saamelaisyhteisöille mahdollisuus muodostaa omien valintojensa mukainen oma julkisoikeudellinen päätöksenteko- ja edustusjärjestelmä, jonka säännöt oikeusministeriö tarkistaa ja vahvistaa siltä osin, että niiden on taattava päätöksenteon demokraattisuus, jota oikeusministeriön tulee myös valvoa yhteisön tai sen jäsenen pyynnöstä.

Ellei valtio, joka kantaa asiassa täyden vastuun, kykene aikaansaamaan saamelaiskäräjien ja kaikkien saamelaisyhteisöjen neuvotteluja edistämällä, ohjaamalla ja isännöimällä perustuslain 1 § mukaista oikeudenmukaista ja ihmisarvoa loukkaamatonta, yksilön ja lisäksi kaikkien saamelaisryhmien oikeuksia tasavertaisesti turvaavaa, ja vieläpä alueen muun väestön hyväksymää ratkaisua siihen, miten perustuslain 17 § mukainen saamelaisten oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kulttuuriaan toteutetaan, on väestönosien vastakkainasettelun ja syrjinnän ennalta ehkäisemiseksi viisainta ottaa tällaisen ratkaisun syntymiseen asti tavoitteeksi tehdä yksiselitteisesti selväksi, että Ylä-Lapin kaikkien asukkaiden, olivatpa nämä minkä tahansa saamelaisyhteisön jäseniä tai ei-saamelaisia, oikeudet ovat perustuslain 6 §:n mukaisesti ja 17 § :n 2. kohdan ilmaisun ”ja muilla ryhmillä” huomioiden yhdenvertaisia.

Henkien taistelua, historian uudet kuviot

Kun lukee viimeisimpiä saamelaiskäräjien linjauksia ei voi tulla muuhun käsitykseen kuin, että esitykset on kirjoitettu saamelaisrodun suojelemiseksi inarinsaamelaisia vastaan. Kysymys on henkisen muurin pystyttämisestä inarinsaamelaisten muodostamaa uhkaa vastaan. Kyse on myös luottamuksesta, koska ilman luottamusta ei päästä eteenpäin. Niinpä luottamuksen rakentaminen ja siitä kiinnipitäminen on oikeaan tietoon perustuvan tiedon edellytys.

Se miksi luottamusta ei ole ollut eri osapuolten välillä johtuu, että saamelaispolitiikka ja tutkimus eivät ole pystyneet elämään riittävän etäällä toisistaan. Tästä on hyvänä esimerkkinä Juha Joonan eriävässä mielipiteessä esiin tuodut näkökohdat, jotka osoittavat Martin Scheininin samaistuminen asiaa ajavan saamelaiseliitin vaatimukseen saamelaismääritelmän kaventamisesta. Kun verolappalaisuutta yhtenä saamelaismääritelmän osatekijänä komiteassa käsiteltiin, estettiin saamelaiskäräjien vaaleissa eniten saaneiden Kari Kyrön ja Anu Avaskarin kuuleminen. Sen sijaan saamelaismääritelmän kaventamista ajavaa käräjien entistä puheenjohtajaa Klemetti Näkkäläjärveä kuultiin.

Luottamusta käräjien toimintaa kohtaan ovat nakertaneet monien esitysten valmistelu kabineteissa äänestäjien selän takana. Sen vuoksi suosittelen toisen strategian valitsemista luottamuksen rakentamisessa. Avoimuus vaatii aikaa. Nykyisessä kriisissä sitä on ollut vähän, eikä laajoja julkisia keskusteluja ole käyty. Suomenkielisistä inarinsaamelaisista on valtoimenaan levitetty väärää informaatiota, mikä haastaa tutkimusta. Jatkuva, avoin ja osallistuva tieteen ja päätöksenteon välinen vuorovaikutus loisi nykyistä paremmat edellytykset luottamuksen rakentamisessa.

Tärkeimmäksi kysymykseksi on nousut käräjien tavoittelema "oikeaan tietoon" perustuva ratkaisu, joka saa tieteen ystävältä hiukset nousemaan päässä. Tällä hetkellä saamelaisista on tutkittua tietoa tarjolla enemmän kuin koskaan aikaisemmin, mutta saamelaiskäräjien johto näyttää sitä pelkäävän entistä enemmän. Tutkittu tieto auttaisi kuitenkin pääsemään uuteen normaaliin sitten kun se päivä koittaa. Minkäänlaista tilannearvioita ei ole tehty. Eri toimenpiteiden kartoitus ja seurausten ennakkoarviot puuttuvat. Tavoitteena tulisi olla saamelaispolitiikkaan liittyvän ymmärryksen lisääminen tiedon avulla. Toimikunnan päätös jättää kuulematta käräjien ääniharavien Kari Kyröä ja Anu Avaskaria on varoittava esimerkki, koska kuulematta jättämisellä pyritään vain yhteen tavoitteeseen, sulkea tulevaisuudessa Kyröä ja Avaskaria äänestäneiltä heidän oikeutensa äänestää haluamiaan ehdokkaita ihmisiä.

Saamelaiskäräjälakityöryhmän jäsen Martin Scheinin kirjoitti vajaa vuosi sitten inarilaisessa Kari Kyrön saamelaisuutta arvostelevan kirjoituksen ja totesi ettei itse voisi Kyrölle vaaleissa antaa ääntään. Kun tätä julkista kannanottoa arvioidaan saamelaislakityöryhmä jäsenenä, on hänen kannanottona etnopoliittinen ja perustuu pelkästään inarinsaamelaisten Kari Kyrön ja Anu Avaskarin vastustamiseen palvellen siten kiistan toista osapuolta. Ihmisoikeusasiantuntijana esiintyvä Scheinin sivuutti siten sellaisen tarkastelun jossa puolesta/vastaan olisi Kyrön ja Avaskarin saamelaisuutta arvioitu ja katsottu miten se sopii alkuperäiskansan sopimuksen periaatteiseen koskien yhtäjaksoista sukupolvelta toiselle jatkuvaa katkeamatonta polveutumista. Tällainen tarkastelu olisi ollut välttämätöntä toimikunnan asiaa tietämättömien jäsenten kannalta.