Poliittinen hyväuskoisuus näyttää soveltuvan omiaan useimmille ihmisille. Jotkut eivät joudu koskaan miettimään, toisin kuin suuri osa saamelaisutopiaa kannattamaan erehtyneistä, kuinka kevein perustein he ovat valinneet poliittisen totuutensa. Jokainen on riippuvainen politiikasta, raportoijista, tendenssivoittoisista lähteistä ja informaatiosta, jota manipuloivat imagonrakentajat ja myös itse poliitikot.

On mahdotonta osoittaa poliitikkoa, joka ei väritä tieteellistä totuutta, sovella sitä tarkoituksenmukaisesti, suoranaisesti vääristele, kulje kuulopuheiden ajamana tai muutoin vain keplottele jonkun edun tai vahingoittamisen nimissä totuudella leikkien.

Saamelaisasioissa poliittinen totuus on tänään, kuten sen se oli vuonna 1990, sarja subjektiivisia tulkintoja ja sepitteellisä kertomuksia, joita kuuntelevat ja lukevat mielellään kaikki saamelaisten asoista kiinnostuneet ihmiset, myös kriittiset toimittajat ja ajattelijat. Tieteellinen tutkimus on survottu, maistettu tai muutoin vain naureskellen tai pilkaten ohitettu, kuka nyt sellaiseen uskoisi. Vaatimatonkin ihminen haluaa uskoa suurten saamelaisten valtiomiesten tai ainakin taitavien poliitikkojen olemassaoloon ja löytää poliittisen vallan haltijoilta karismaa ja palvonnan kohteita, sillä valta tekee kauniiksi. Aikana jolloin demokratia alkaa olla vähemmistöjen asiaa ajavien puolueiden lobbytoimintaa. Mitään enemmistön demokratiaa ja käsitysten oikeellisuutta ei enää tunnusteta. Miten siinä käy kansalaisten valtion? Ei varmaankaan kovin hyvin.

Suosittelen, että jokainen lukisi Dostojevskin romaanin "Riivajat". Sen päähenkilö Stavrogonin ja poliittisten toimijoiden, anarkistien, sosialistien kuvaus on mainio analyysi johtajien ja poliitisten toimijoiden onttoudesta. Jopa rikollisen itsekkäät poliitikot voivat nauttia suurta kansansuosiota, ja heitä pidetään karismaatisina, vaikka jälkipolvien on vaikea ymmärtää misssä heidän karismansa on piillyt. Dostojevskin profetia on profetia 1900-luvun totalitarismien ja niiden johtajien valheellisesta imagosta ja näennäisestä karismasta. Se kuvaa kaikkeen karismaattiseen kulttuuriin liittyvää vaaraa.

Onko despooteilla ja demokratian halveksijoilla lopulta suurtakaan eroa. Jälkimmäisiä tarvitaan, jotta edelliset pääselvät valtaan. Uhrien määrällä ei niin väliä.

Tarkasteltaessa saamelaisuuden lumovoimaa intellektuelleihin, sen vakaumuksellisuutta, jopa uskoa ja fanaattisuutta, voidaan todeta, että se on lähellä älyllistä itseriittoisuutta. Tämä pieni eliitti kykenee usein tutkimustaustastaan huolimatta lausumaan mitä tahansa asiaan perehtymättä tai allekirjoittamaan sumutettuja julkilausumia: ei taida olla mitään tutkijan etiikka loppujen lopuksi. Ainakaan kukaan ei sitä valvo eikä media toheloita tuomitse. Onneksi ajat ovat muuttuneet: ei näitä kukaan enää oikein usko. Jos uskoo, siitä on maksettava.

Julkisen keskustelun myötä olen pannut merkille miten innostus saamelaiskulttuuriin voi muuttua myös kahleeksi, josta on vaikea sanoutua irti. Kahleesta vapautumista estää väärä tunne entistä rakastettua kohtaan, sosiaalinen paine ja myös häpeän tunne.

Poliittinen sitoutuminen saattaa merkitä samaa kuin kristillinen usko totuuden puolesta. Totuus on niin kuin dogmi sen kertoo. Kun ajatteleva ja tunteva ihminen lähestyy myönteisesti jotain poliittista aatesuuntaa, hänen sitoutumiselleen on ominaista intensiivisyys ja syvyys mutta myös monikerroksisuus. Mukana voi olla ainakin ajan mittaan myös epäilyjä ja ristiriitaisia tunteita. Poliittista innostusta saattelevan innostuksen, joka ei koske vain saamelaispolitiikkaan sitoutunutta älymystöä, voisi rinnastaa ihastukseen tai rakastumiseen. Sitoutumisen taustalla voi olla hetkellistä haltioitumista tai pitkäaikaista intohimoa tai sympatiaa. Kuka nyt hyvää asiaa vastustaisi.

Ajatus yhä uusien vähemmistöjen oikeutuksesta murtaa yhtenäisen kulttuurin ja turvallisuuden, kansallisen perinteen ja lopulta todellisen enemmistön demokratian saattaen tilalle markkinat ja ostetut puolueet valtavirtana. Näin on jo Yhdysvalloissa käynyt.

Julkisen keskustelun myötä olen pannut merkille, miten innostus saamelaiskulttuuriin voi muuttua myös kahleeksi, josta on vaikea sanoutua irti. Kahleesta vapautumista estää väärä tunne entistä rakastettua kohtaan, sosiaalinen paine ja myös häpeän tunne. Kun pieni yhteisö kahlitsee henkilösitein ja ryhmäpainostuksella, kasvaa pahoinvointi. Ennen kaikkea kuitenkin jokaiselle kuuluva henkilökohtainen päätösvalta ja vaihtoehtoisuus surkastuvat ja pyyhitään taiten pois.

Monet kaunosieluiset idealistit eivät ole ymmärtäneet saamelaiskäräjien raadollista politiikaa. He eivät ole katsoneet käräjien vaatimuksia suurennuslasilla, mutta ovat nähneet käräjien toiminnan merkityksellisenä ennen kaikkea Suomen alkuperäisväestön kulttuurin, kohtalon ja pelastuksen kannalta. Tätä asennetta edustivat saamelaisuuteen myönteisesti suhtautuneet kulttuuriihenkilöt ja politiikot.

Henkisesti korkeatasoisen älymystön tuki kertoo itse saamelaisliikkeen olemuksesta, vaikka sen aiheuttama innostus ja ihastuminen ei olekaan aina ollut pitkäaikaista. Totuuden tullessa yhä näkyvämmin esiin saamelaisuuden lumovoima ei ole kestänyt. Jotkut harvat liikkeeseen hurmautuneista ovat sanoutuneet siitä irti. He ovat olleet itselleen rehellisiä, mikä on ihmiselle lopulta luonnollista.

Saamelaisliikkeen alkumenestys sokaisi monta kriittistä tarkkailijaa ja auttoi heitä sulkemaan silmänsä saamelaispolitiikan pian näkyviltä arveluttavilta piirteiltä. On selvää, että saamelaisliikettä ei voi pitää vain epä-älyllisenä liikkeenä. Sillä on puoluetoiminnan ulkopuolella vaikuttajien kannattajien keskuudessa älyllistä kapasiteetia ja ihanteellisia tavoitteita poliitikkojen kyynisen ustopistisen valtapelin täydentäjinä. Poikkeuksellisen laajan politiikka-käsitteen varassa saamelaisutopistit ovat luoneet henkisen ja kulttuuripitoisen ilmapiirin varsinaisen poliittisen ja ahtaassa mielessä ideologisen ajattelun ympärille.

Saamelaispoliittisen enemmistön ja sen henkisen huipun välillä on aina myös väärinkäsitys. Politiikka on aina enemmän ja vähemmän kuin mitä ulkopuolinen olettaa. Saamelaisutopia ei ole siitä mikään irrallinen saareke. Se heijastelee samalla tavalla saamelaisliikeiden laajempia kerrostumia ja aatteellisia pyrkimyksiä kuin marxilainen ja liberaali älymystö omiaan.

Kyse on samanlaisesta suuresta illuusiosta joka aikoinaan hallitsi leninistis-stalinistisen utopian palvojia. Kyse on romantiikasta, illusionistimista, mutta myös utopiasta, jolla ei ole todellisuudessa vastinetta. Utopialla on omat heikkoutensa, mutta myös oma symbolinen merkityksensä. Utopia panee ajattelemaan ja tutkimaan ihmisien omia mahdollisuuksia ja niiden rajoja. Se voi olla erheineen ponnahduslauta olemassaolevan todelisuuden kritikkiin, kuten osoittaa kommunismin utopian historia.

Monet saamelaisutopian kannattaneista ovat uskoneet tai toivoneet löytävänsä oman maailmankatsomuksensa saamelaisuudesta, ovat samaistuneet maailmankatsomukseensa siihen tai ainakin toivoneet voivansa tehdä niin. He ovat identifioineet katsomuksensa enemmän tai vähemmän tietoisesti saamelaisutopiaan ja eliminoiseet kaiken pois, mikä ei ole ollut heille mieluista.

Alkuperäiskansojen asiat, jotka saamelaisidealistit ovat halunneet monopolisoida itselleen, ovat vahvasti mukana nykyisen maailman aatevarannossa: ekologia, yksi-ilmeisen kulutusyhteiskunnan arvostelu, saamelaisten asuinalueella asuvan etnisen saamelaisväestön puolustus. Mutta millä hinnalla ja kenen kustannuksella aatesuunta toimii? Onko sen edustajista mallia totuuden ja demokratian yhteiskunnalle?

Saamelaisuutta ei kuitenkaan voi tulkita yhdestä muuttujasta käsin. Se ei sovellu selitettäväksi vain yhden teorian valossa. Mikään teoria ei ole yhteismitallinen ristiriitaisten ja monimuotoisten saamelaisilmiöiden kanssa. Saamelaisuus on jotain aivan muuta kuin markkinavoimien viimeinen yritys palata paimentolaisyhteiskuntaan. Se on hieman toisella tapaa totalitaarinen kuin kommunismi, jonka kanssa se on kuitenkin selvästi sukua. Se on erilaisista elementeistä koottu heterogeeninen tilapäisrakennelma. Sen ehdottomuus tekee siitä leimaavan, manipuloivan ja vaikutuksista piittaamattoman koko yhteiskuntaa ja kaikkia osallisia ajatellen.

Saamelaisuus ei ole vain kommunismin vastainen, vaikka eräät sen ajatukset ja perustelut tuohon ideologiaan samaistuvatkin. Saamelaisuus on samalla omaksunut kommunismin aggressiivisuuden ja kyynisen demagogian ja vallankäytön. Se on reaktiivisuudessaan ideologian ja poliittisena konstruktiona henkilöiden varassa toimiva torso eikä ole valmis poliittinen tai ideologinen taideteos. Saamelaisuuden esittämä versio yhteisöstä rakentaa vallan keskityksen, alentaa sen osallisten perusoikeudet toissijaiseen asemaan ja nostaa keskitetyn vallankäytön ilman vastuujärjestelmää ylitse muun.

Saamelaisideologit ovat ymmärtäneet oman toimintansa ihanteellisiksi ja rakentaviksi. He uskovat jatkavansa saamelaiskulttuurin parhaita perinteitä. Saamelaisidealistit ovat jatkaneet kuitenkin myös huonoa eurooppalaista perinnettä: kolonialismia, rasismia, kiihkeää ja ahdaskatseista nationalismia. Johtavat saamelaisidealisti eivät ole tajunneet mitkä suunnattomat mittasuhteet ja minkä tragedian nämä asenteet tulevat saamaa aikaan modernin maailman kontekstissa. Ei voi uskoa tähän aikaan kuuluvan erottaa ja hajottaa sekä jakaa kansalaisia eri luokkiin ja arvoihin taustan vaikuttamatta.

Saamelaisdealismi on mielestäni jatkoa eurooppalaisuuden arveluttavimmille perinteille, joille moderni tiedonvälitys, poliittinen manipulaatio ja valistumattomia ihmisiä ja valistuneita intellektuellejakin manipuloiva puolikultuuri antaa rikolliset, tuomittavat mittasuhteet. Tämän uhriksi ovat joutuneet statuksettomat saamelaiset ja monet saamelaisuutta kannattaneet intelluellit, jotka olivat pitäneet häikäisevältä tuntuvaa kangastusta todellisuutena.