Aluksi

Olen seurannut saamelaisten kulttuuri-itsehallinnon rakentamista koskevaa keskustelua vuodesta 1959 lähtien, jolloin pidettiin kolmas pohjoismainen saamelaiskonferenssi Inarissa. Siitä lähtien saamelaisjärjestöt ovat eri yhteyksissä esittäneet julkilausumia, tehneet erilaisia esityksiä, käyneet valtakunnan korkeimpien päättäjien luona perustelemassa vaatimuksiaan. Vähitellen saamelaiset huomasivat, että ainoa tie asioittensa eteenpäin viemisessä oli aloittaa vaikuttaminen entistä enemmän politiikassa. Politiikasta tuli vähitellen myös saamelaisten asia. Saamelaiset tuskin arvasivat, että he olivat kovine vaatimuksineen sukeltaneet monimutkaiseen yhteiskuntaan, jossa valtaa yksittäisten poliitikkojen lisäksi käyttävät esimerkiksi ammattiliitot kuten SAK ja MTK ja monet muut työmarkkinajärjestöt.

Kun olin ollut 24 vuotta mukana saamelaisten valitsemana edustajana saamelaisparlamentissa, kuvittelin tietäväni saamelaisten asiasta kaiken. Samaan aikaan kun aloitin saamenkielisen Sapmelas-lehden päätoimittajana, huomasin etten sittenkään oikeasti tiedä mitään. Täsmällisesti sanottuna en tiennyt mitään saamelaisten olosuhteista ja tilanteesta, ainoastaan sen mitä äänestäjät kertoivat omasta elämästään ja ongelmistaan. Tämä oli se kompassi, jonka neulan suunta saamelaispoliitikoilta silloin ja yhä edelleenkin puuttuu. Sen lisäksi määrittely kuka on saamelainen on osoittautunut teemaksi josta ei ole yhtä totuutta. Mielipiteeni aiheuttivat sen, että silloinen eliitti halusi laittaa minut muottiin, josta käsin saisin esittää omat käsitykseni.

Syynä miksi senkin jälkeen kun jäin pois politiikasta olen jatkanut vaikuttamista hankkimalla tietoa mahdollisimman erilaisista lähteistä. Tämä on kertomus siitä miksi suurin osa saamelaispoliitikkoja on jäänyt epäselväksi, mikä on saamelaishallinnon funktio, mihin ja minkälaisiin asioihin sillä voitaisiin vaikuttaa. Taustalla tuohon aikaan vaikuttivat eräät saamelaiset järjestöt, jotka lobbasivat demokraattisen saamelaisparlamentin takana.

Tämä kirjoitus on saamieni kokemusten pohjalta toimitettu itsenäinen kotimaiseen keskusteluun tarkoitettu kirjoitus ja tulkinta saamelaisesta poliittisesta pelistä. Samalla se on oma käsitykseni lähihistorian vaikeista vaikuttamisen näkökulmasta kirjoitettuna. Se on myös kirjoitus joka liittyy saamelaispolitiikan sisäpiirin ja poliittisten puolueiden toimintaan.

Uuden ajan aktivistiväärtit

He eivät ehkä tulleet ajatelleeksi vaatiessaan itselleen sellaista itsevaltaa, jolla muiden kuin saamelaisten oikeuksia rajoitetaan, että mitä se tarkoittaa käytännössä. Tällöin viitattiin saamelaisten halusta palata entisaikojen kotakäräjien kaltaiseen itsehallintoon. Suurin osa saamelaisista ei edes tiennyt mitä tämä heidän selkänsä takana tapahtunut puuhailu tarkoitti ja mitä konkreettista tällainen entisaikojen hallintomalli toisi heille. He olivat syystäkin passiivisia. Sitten oli muutaman henkilön aktivistijoukko, jotka koettiin vaikutusvaltaisina toimijoina. He olivat rakentaneet vähä vähältä verkoston ja ottaneet vallan. Muutamat heistä valittiin 1975 vuodesta lähtien toimeen pannuissa vaaleissa kantamaan vastuuta saamelaisten yhteisistä asioista. Itsekin tulin valituksi. Toiset taas pyrkivät vaikuttamaan heidän päätöksiinsä. Vähitellen pyrittiin saamelaisten asiaan kytkemään kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt "saamelaisten utopian" takaajiksi.

Suomessa merkittävä osa näistä saamelaisaktivisteista ja heidän tukijoistaan tai lobbareistaan muodostavat uuden ajan "väärtijärjestelmän", josta on tullut olennainen osa poliittista järjestelmää. "Väärtijärjestelmä" on seurausta paitsi järjestelmän kehityksestä myös rakenteista, sukupolvelta toiselle siirtyneestä organisoidusta toiminnasta. Tämä kirjoitus on kunnianosoitus kaikille saamelaisille vaikuttajille, jotka kilpailevat "väärtikunnassa" ja sen kanssa. Erityisesti tämä on kunnianosoitus niille saamelaispoliitikoille jotka ovat aikaansa säästämättä uhranneet itsensä saamelaisten suurelle unelmalle itsenäisestä saamenmaasta. Ilman heitä emme olisi nyt siinä risteyskohdassa, johon KHO on ratkaisuineen meidät pysäyttänyt. Meidän on nyt valittava kaksi tietä, toinen on eristäytymisen tie ja toinen nykyisen vuorovaikutusjärjestelmän hyväksyminen. Molemmissa on omat sudenkuoppansa ja molemmissa on omat perspektiiviharhansa.

Sodanjälkeinen aika

Saamelaisaktivistit vaikuttivat monella tapaa sodanjälkeiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen esimerkkinä saamelaisliikkeen poliittisena hajaannuksena. Sodan jälkeen oli merkityksellistä miten yhteyksiä Suomen poliittiseen johtoon yllä pidettiin. Saamelaiset olivat tätä tarkoitusta varten perustaneet Sami Litton nimisen yhdistyksen jonka tarkoituksena oli toimia saamelaisten keskusjärjestönä. Yhdistyksen toiminta kuitenkin hiipui toimittuaan muutaman vuoden.

Ennen toista maailmansotaa suomalaiset tutkijat akateemikot Erkki Itkonen ja Paavo Ravila olivat perustaneet Lapin Sivistysseuran edistämään saamenkielen ja kulttuurin vaalimista. Molemmilla järjestöillä oli valtakunnaan poliittiseen johtoon hauraita yhteyksiä. Lapin Sivistysseuran merkittävin saavutus oli koltille ennen toista maailmansotaa talvikylän rakentaminen Petsamoon, joka toteutettiin Suomen valtion toimesta. Valtioneuvoston jäsen sisäministeri Urho Kekkonen osoitti jo tuolloin kiinnostustaan saamelaisten asioihin. Kun Sami Littosta ja Lapin Sivistysseurasta ei ollut johtavan roolin ottajaksi saamenkielen ja kulttuurin edistämisessä, astui esiin maalaisliitto, jonka poliitikot tulivat näkyvästi mukaan myös saaamelaisalueen kuntien politiikkaan.

Maalaisliitto ryhtyi muutenkin ajamaan tieyhteyksien parantamista, puhelinliikenteen laajentamista, rintamamiestilojen aikaansaamista ja monia muita paikallisen väestön elinoloja edistäviä hankkeita. Samaan aikaan suoritettiin loppuun myös Petsamon siirtoväestön asuttaminen Sevettijärven ja Nellimin alueelle. Myös isojaon vieminen vesipiirirajojen osalta otettiin tavoitteeksi.

Sodan jälkeen talous oli vahvasti säännöstelty, koko yhteiskunta oli käytännössä sotatilassa, komentotalous vallitsi aina vuoteen 1955 saakka. Isonjaon kautta Inarin ja Utsjoen saamelaiset mobilisoitiin mukaan maanviljelijöiden edunvalvontajärjestöihin, joita olivat maamiesseurat, Pellervo seura, maataloustuottajien keskusjärjestö MTK, joka hankki vahvan otteen yhteiskunnallisesta päätöksenteosta. Vuodesta 1945 alkaen politiikka muuttui ja toisiinsa liittyneet järjestöt kasvoivat. Maalaisliitto ryhtyi toimimaan sen puolesta, että mahdollisimmat monet pienviljelijä maanomistajat liittyisivät MTK:n kuuluviin järjestöihin. Samalla MTK:sta kehittyi maalaisliittoa ja myöhemmin keskustapuoluetta ymmärtäväiseksi järjestöksi. Etujärjestöllä oli kiinteät yhteydet myös kokoomukseen.

Sodan jälkeisessä kehityksessä merkinttävää on markkinatalouden leviäminen ja saamelaisten nopea sopeutuminen raakaan voitontavoitteluun. Sen seurauksena omia ja valtion metsiä hakattiin surutta, uusia matkailukeskuksia perustettiin eri puolille Lappia. Poronhoidosta saadut kokemukset opettivat, että saamelaiset poromiehet rikastuessaan voivat kadottaa horisonttinsa ja muuttua saalistajiksi, joilla on vain yksi arvo "mun ies" (minä itse), eli vain oma itse, muista ei niin väliä. Kaikki saamelaiset poromiehet eivät toki olleet saalistajia.

Aktivismin ja medianäkyvyyden nousu

Pääosa saamelaisten historiasta on kirjoitettu erilaisten ristiriitojen mukaan. Tasapainottelu jatkui pitkälti 1970-luvulle. Sen jälkeen alkoi toisenlainen politiikka kun kokoomus tuli hallitukseen: aloitettiin maatalouden rakennemuutos kohti suurempia yksiköitä. Elinkeinoelämä heräsi yhteiskuntaelämän voimasuhteiden muutokseen. Maaseutua alettiin nyt kehittää erilaisten maaseutuohjelmien avulla.

Tässä tilanteessa saamelaisaktivistit pyrkivät vaikuttamaan suoraan päätöksentekijöihin ja tiedostusvälineisiin, jotta ilmapiiri olisi saatu myönteisesti saamelaisten esittämille hankkeille. Vaikuttamisen kannalta tiedostusvälineet olivat yksi vaikuttamisen areena.

Tiedotusvälineet ovat myös vallankäytön väline ja niillä on tärkeä merkitys poliittisensa informaatioväylänä, keskusteluareenana ja osallistumismuotona. Tiedotusvälineet ovat myös itse vaikuttajia ja ne voivat itse myös vaikuttaa. Suuri jakolinja oli aikoinaan siinä, että saamelaiset pyrkivät edistämään radio ja televisiotoimintaa ja kepu ja kokoomus pyrkivät jarruttamaan tätä kehitystä. Pääjohtaja Revon aikana tilanne muuttui, saamelaiset saivat oman radion YLE:n sateenvarjon alla. Samaan aikaan radion ympärillä kuohui. Suuri rakennemuutos yhteiskunnassa vaikutti keskusteluun sekä radikaalin ohjelmiston vastaan ottoon. Saamelaisten asiat näkyivät parhaimmin puolueisiin sitoutumattomassa Lapin Kansassa.

Poliittisella areenalla kilpailtiin määräysvallasta hallinnossa, miten saataisiin kunnat ja metsähallitus noudattamaan saamelaiskäräjien tahtoa. Poliittinen areena ulottui puoluejärjestöihin, valtiollisiin ja kunnallisiin vaaleihin ja eduskuntan. Saamelaiset ovat osallistuneet poliittiseen vaikuttamiseen monin eri tavoin. Keskustapuolueen jäseninä monet saamelaiset ovat olleet ehdokkaina kunnallisvaaleissa. Ehdokkaita on tuettu suosituksin, taloudellisesti ja organisoimalla kampanjointia puolueen ja ammattiliittojen varoista. Lehtien tilaukset ja niiden levikin edistäminen ovat osa tätä työtä. Useissa kysymyksissä puoluepoliittiset näkökohdat olivat hyvin kapea-alaisia. Saamelaisuuden ajatus ei ole istunut minkään puolueen muottiin eikä yksikään puolue pitkään aikaan ottanut saamelaisten asiaa ohjelmiinsa.

Saamelaisstrategian kovinta ydinainesta oli puoluejohtajat, kansanedustajat, maan hallitus, valiokuntien puheenjohtajat. He olivat selvillä kokonaiskuvasta, jotka avattiin valikoiden ulkopiirille. Vaikka poliittinen elämä huipulla käsitti erilaisia intressejä, suurista linjoista pystyttiin silti sopimaan. Tästä konkreettisen esimerkkinä Hallbergin toimikunta, jonka keskustapuolueen kansanedustajat saivat omien väitteidensä mukaan aikaan historiallisen kompromissin, jonka kuitenkin saamelaiskäräjien yleiskokous kaatoi.

Ennen kuin Suomi valmistautui hakemaan EU jäsenyyttä saamelaisaktivistit olivat ajaneet itsensä sivuraiteelle päätettäessä suurista poliittisista linjauksista. EU toi Suomelle paljon velvoitteita. Vaikka Suomen säädöskenttä oli EU:n liittymisen aikoihin valtavassa murroksessa, taustalla vaikutti olemassa oleva lainsäädäntö ja oikeusvaltioajattelu. Se ymmärtämiseen saamelaisten resurssit eivät riittäneet. He olivat sitoneet tulevaisuutensa vain yhteen asiaan, maanomistusolojen muuttamiseen sivuuttamalla sen valmistelussa ja toimenpanossa oikeusvaltioperiaatteiden noudattamisen. Tämä näkökulman kapeus esti laajasti näkemästä EU:n hyödyt Euroopan ainoalle alkuperäiskansalle. Tietämyksen puute kertoi saamelaisten itsekkyydestä.

Kulttuuri-itseahallinnon synty ja kiistelyn alkaminen

Vuosien varrella saamelaisaktivistit tapasivat toisiaan ja keskeisiä virkamiehiä komiteoissa, työryhmissä, jolloin jatkuva yhteistyö mursi ennakkoluuloja. Vaikuttajat tutustuivat toisiinsa, tekivät sinunkauppoja ja solmivat pitkäaikaisia ystävyyssuhteita. Silloin saamelaiskäräjälakiluonnosta valmisteltiin niin ratkaisevissa rooleissa olivat Pekka Aikio, Heikki J. Hyvärinen, Kaisa Korpijaakko ja Eero Aarnio. Lakiesitykselle oli vihreää valoa näyttänyt silloinen oikeusministeri Hannele Pokka.

Olennaista on panna merkille miten lakiesityksen valmistelussa ohitettiin kaikki asianosaiset, kunnat, metsähallitus, yksittäiset maanomistajat ja monet muut. Valmistelu ei perustunut minkäänlaiseen tilanneselvitykseen vaan olettamuksiin. Lausuntokierros paljasti runsaasti vaikeasti ratkaistavia kysymyksiä. Sellaisia olivat osapuolten kuulematta jättämisestä johtuneet keskeiset kysymykset. Monet paikallisista saamelaisista eivät olleet erityisen innostuneet esityksistä, jotka olisivat johtaneet yksityisten maanomistajien maankäyttö ja omistusoikeuksien rajoittamiseen. Sitä perusteltiin saamelaiskulttuurin suojelun tarpeella. Saamelaiskäräjälaki jakoi saman väestön kahteen eri leiriin, ne joilla on saamelaisstatus ja sellaiset saamelaiset joilla status puuttuu. Syntyneessä kiistassa testattiin vallan rajoja, mikä osoittautui varsin kiusalliseksi kiistan aloittaneelle saamelasikäräjille.

Ulkopuolisille oli aluksi mahdotonta saada kuvaa kiistasta. Jo sellainen termi kuin "sama laillinen saanto" jäi hämäräksi ja ketä se sellaisenaan koski. Kun se sitten paljastui, että se suurelta osin koskeekin suomenkielisiä ja saamenkielisiä saamelaisia, jotka omistavat kiinteistöjärjestelmään merkittyjä tiloja. Kun tätä täydennetään lisäämällä siihen käräjien vaatimus kaikkien maiden palauttamisesta takaisin saamelaisille niin termin merkitys ja sen vaikutus alkoi selvitä kaikille, että kysymys olikin yhteisestä laillisesta saannosta, josta statuksettomien saamelaisten osuus siirtyisi korvauksetta saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkitylle saamelaiselle ns. positiivisen syrjinnän kautta. Kysymys oli siis statuksettomille saamelaisille kuuluvan osan osan nollaaminen. Tämä oli jätetty tietoisesti pois lakiesityksen valmistelusta. Siksi asiasta kannattaa kirjoittaa ja analysoida sen merkitystä yhteiskuntarauhan kannalta.

Alusta asti oli nähtävissä, että valmistelussa ei haettu yhteistyösuuntausta, joka olisi perustunut eri maanomistajatahojen yhteisymmärrykseen. Tätä edusti käräjien markkinoima saamelaisvastaisuus, jota maanomistajat edustivat saamelaiskäräjille. Se jäi elämään asioiden jarruna pitkäksi aikaa.

Saamenkansan oman Berliinin muurin rakennus

Kun Berliinin muuri murtui 9. marraskuuta, minkä jälkeen Eurooppa alkoi yhdentyä poliittisesti. Tämä yhdentyminen alkoi näkyä Suomen saamelaisten kohdalla siten, että alettiin vuonna 1990 rakentamaan Berliinin muurin kaltaista samaa väestöä toisistaan erottavaa henkistä muuria poliittisella saamelaismääritelmällä. "Muurin" rakentamisen laillisuuden siunasi eduskunta vuonna 1995 säätäessään saamelaiskäräjälain. Laki jakoi saman väestön saamelaisstatuksen omaaviin saamelaisiin ja statuksettomiin saamelaisiin. Tuolloin kylvettiin se siemen josta nykyinen kiista on levinnyt ylä-Lapissa kaikkiin yhteiskuntakerroksiin.

Asiaa tuolloin ajaneet saamelaispoliitikot puolustaessaan joka suhteessa epäonnistunutta saamelaiskäräjälakia väittivät, että saamelaiset ja statuksettomat saamelaiset eivät ole samaa väestöä, vaan statuksettomat saamelaiset ovat suomalaisia. Torjuessaan väärät mielikuvat väitettiin julkisesti, että kysymyksessä on saamelaisvastainen väärinkäsitys. Pian havaittiin, että uusi saamelaiskäräjälaki oli epäonnistunut ja saamelaispolitiikka oli ajautunut kriisiin. Statuksettomat saamelaiset kyseenalaistivat koko uuden lain. Saamelaiskäräjät halusi pitää kiinni saamastaan vallasta. Laki johti siihen, saamelaiset olivat ajautuneet kahteen eri leiriin, mikä näkyi konkreettisesti tänä syksynä pidetyissä saamelaiskäräjävaaleissa.

Lopuksi

Mitkä syyt ovat estäneet, ettei päästy alkua pitemmälle? Miksi haaveet eivät ole toteutuneet, miksi taivas ei ole laskeutunutkaan maan päälle. Olisiko mitään viisautta löydettävissä käsittämällä että utopiat ovat heikko perusta jolle rakentaa ja tavoitteena kangastuksia. Tätä kannattaa pohtia mietittäessä kannattaako tällaista oman oksan sahaamista ja oman itsensä kieltämistä jatkaa. YK:n ihmisoikeuskomitea on nyt antanut vahvaa sivustatukea ja asettanut Suomen valtion seinää vasten. Tavoitteena Suomen lappalaisen alkuperäiskansan perintömaille muodostettava etnisesti puhdas saamelainen maanomistus ja lappalaiset ulkopuolelleen sulkeva ja näiden yli kävelevä saamelainen itsehallinto on kuitenkin kaukana toteutumisestaan ja ajallemme ja Suomen oikeusperinteen ja tasavaltaisten periaatteiden kannalta täysin vieras.

Johtajamme johtavat meitä harhaan ja uskottelevat, etteivät he koskaan puhu muunnettua totuutta. Meillä on edessämme ilmiö, johon emme ole tottuneet; niin kuin näyttelijä saattaa päätyä uskomaan siihen kuvaan, jonka media hänestä luo, samoin meidän poliittiset johtajamme ja heidän asiantuntijansa saattavat uskoa omaan propagandaansa. Propagandan suurin synti on siinä, että se vie arvon sanoilta "vapaus ja demokratia". Kun johtajamme käyttävät sitä väärin he vievät vuorostaan arvon itseltään. Silloin demokratia lakkaa olemasta periaate ja muuttuu verukkeeksi.