Helsingin Sanomat on 6.2.2022 ilmestyneessä numerossa käyttänyt runsaasti tilaa saamelaisten tilanteen kuvaamiseen. Sen lisäksi pääkirjoituksessa kerrottiin, miten tiedossa olevat ongelmat aiotaan ratkaista. Näiltä osin pääkirjoituksessa oli propagandan makua.

Pääkirjoituksessa viitattiin valmisteilla olevaan saamelaiskäräjälain valmisteluun ja ILOn sopimuksen ratifiointiin, jota Suomi ei ole tähän mennessä tehnyt. Kirjoitus ei kertonut karua tosiasiaa, millaiseen syrjintään se johtaisi alueen todellista - alkuperäisväestöä - inarinsaamelaisia ja metsäsaamelaisia kohtaan.

Selvennykseksi on todettava, että saamelaisväestöltä ei puutu demokraattisia oikeuksia, vaan heillä on mitä monipuolisemmat vaikuttamismahdollisuudet. Ne ovat paremmat kuin monella muulla kansalaisryhmällä Suomessa ja Pohjoismaissa. Kirjoituksessa mainittiin myös, että eräs ongelma lainsäädännön muuttamisessa on ratkaista, kuka on saamelainen ja miten se määritellään. Onhan se aika erikoista, jos saamelaisuutta ei määriteltäisi, vaan heille vain myönnettäisiin dynaaminen itsehallinto määrittelemättä sitä, kenellä valta oikein loppujen lopuksi olisi. Uudessa saamelaiskäräjälakiehdotuksessa kuitenkin ollaan tekemässä juuri näin.

Saamelaisten elinkeinojen harjoittaminen ei ole ratkaistavissa käsitemäärittelyillä tai sen kaltaisilla keinoilla. Sen sijaan saamelaismääritelmän laajentaminen vastaamaan alkuperäiskansan määrittelyn kansainvälisiä käytänteitä, olisi Suomen saamelaisten monien ongelmien ratkaisu. Helsingin Sanomien pitäisi olla tietoinen, ettei oikeushistoriaa ei voida eletystä muuksi muuttaa, eikä kirjoittaa uudelleen. Maaoikeuskysymys ja oikeus poronhoitoon ja muihin saamelaisten peruselinkeinoihin ei ole ratkaistavissa ratifioimalla ILOn yleissopimus 169.

Koko ratifioinnilla tulee olla peruste. Eräs ratkaisu voisi olla sellainen, että Suomeen hyväksytään kaksi alkuperäiskansaa. Sen jälkeen selvitetään maaoikeuskysymykset alueen asutushistoriaan perustuen oikeudellisesti. Suomen kaltaisessa oikeusvaltiossa ei voida luoda hallinnollisia järjestelmiä hallitsemaan toisten yksityistä omaisuutta. Maaoikeuskysymystä ei voida ratkaista sellaisella ILO:n yleissopimuksen ratifioinnilla, jonka perusteet ovat oikeudellisesti ja historiallisesti kestämättömiä. Suomen perustuslakia ja siinä säädettyjä ihmisten perusoikeuksia on kunnioitettava. Tuomio- ja lainsäädäntövallan, tutkimustiedon ja muiden perusarvojen vastaisia ratkaisuja ei voi oikeusvaltiossa tehdä.

Uusimmat tutkimukset vahvistavat saamelaisten ja lappalaisten oikeudenomistajien asemaa ja oikeuksia. Ne edellyttävät ja oikeuttavat vaatimaan oikeuksien todentamista. Prosessin on oltava läpinäkyvä, ja valtion tulee olla mukana osapuolena ja taloudellisena tukijana. Tämä edellyttää, että valtio avaa keskustelun, hakee yhteistä olosuhdeanalyysiin perustuvaa lähtökohtaa ja toimii sen mukaisesti. Tätä on oikeus vaatia demokratiassa. Näiden tosiasioiden julkistamista olisi mielestäni mieluummin tuotava esille kuin jättää ne kertomatta.

  Vaikka arvostelun sijaa on ollut, suomalaisyhteiskunta on kuitenkin Lapissa suuressa määrin onnistunut lähimenneisyydessä rakentamaan yhteisvastuun; saamelaisten ja muiden ihmisten keskinäisen yhteistyö on rakentunut vuosisatojen kuluessa käytännön toiminnan pohjalle. Myös ihmisten turvallisuus on toteutunut viime kädessä ihmisten välisen yhteistoiminnan pohjalta.

Valtio ei siis ole asettanut uhkia saamelaisille. Johtavat saamelaispoliitikot uskovat ILO-sopimuksen ratifioinnin turvaavan saamelaisten elämän pahaa valtiovaltaa vastaan, vaikka valtiovallan voimakkuus ei ole pitkään aikaan ollut Suomessa saamelaisten ongelma.

Saamelaista yksilöä rajoittavat mekanismit ovat tänä päivänä yhä enemmän saamelaisen yhteisön sisäpuolella, sillä tavoin näkymättömiä, ettei löydy tahoa, jota voisi panna vastuuseen "saamelaisia sortavista asioista". Kansainvälisille organisaatioille ja YK:lle ei voi valittaa siitä, että saamelaisten omat porot syövät luonnon laitumet loppuun.