Viime aikoina on paljon keskusteltu lapinkylien historiallisesta merkityksestä tämän päivän maanomistuksen ja hallinnan mittarina. Toisten tutkijoiden mielestä sillä on suurikin merkitys, kun taas Norjasta Suomeen muuttaneiden porosaamelaisten jälkeläisten mielestä sillä ei ole mitään merkitystä. Heidän mielestään taas saamenkieli on tärkein saamelaisuuden mittari, ja ainoa joka tulee ottaa Suomen lakiin.

Aiheeseen liittyvää tietoa on niin paljon, että monelle tutkijalle on vaikea valita mistä alkaa ja mihin lopettaa. Niin toivottavaa kuin onkin, että saamelaisilla ja heidän valitsemillaan politiikoilla olisi tietoa ja ymmärrystä puhua ja käsitellä saamelaisten historiaan liittyviä aiheita, heidän ei kuitenkaan pidä tehdä sitä ensisijaisesti lainsäädäntöön turvautumalla, koska sellainen voi pahimmillaan johtaa sekä vääristyneeseen historiankuvaan kuin vääriin poliittisiin ratkaisuihin. Sehän on jo pariin kertaan nähty ja koettu yrityksissä ILOn sopimuksen ratifioimiseksi. Viimeisin konkreettinen esimerkki tästä on myös - tosin vielä virallisesti julkaisematon - esitys ns. Hallbergin historialliseksi kompromissiksi, joka rajoittaisi inarinsaamelaisten mahdollisuuksia saavuttaa Suomessa virallinen alkuperäiskansa-asema. Tässäkin asialla ovat olleet pohjoissaamelaisten maailmanvalloitusta ajavat saamelaispoliitikot, aseveljinään heille teoreettista sivustatukea antava tutkijasiipi.

Viimeisimmät ajat ovat osoittaneet konkreettisesti, että erityisesti saamelaisten kannalta elämme tällä hetkellä kasvamassa määrin historiatonta aikaa. Valitettavasti tosipohjainen tieto - tai ainakin tosiseikkojen todeksi tunnustaminen - on heikoissa kantimissa myös osalla koltta- ja inarinsaamelaisia. Tämä tarkoittaa sitä, että tietoisuus ja ymmärrys siitä, mistä ja miten me saamelaiset olemme tulleet siihen, missä me saamelaiset tänään olemme, on paremminkin vähenemässä kuin kasvamassa. Sen yksi seuraus näkyy siinä, että tämän tietoisuuden puute vaikeuttaa myös tulevaisuuden näkemistä ja haltuunottoa. Konkreettinen esimerkki tästä on Hallbergin työryhmän esitys saamelaismääritelmän kaventamiseksi poistamalla siitä lappalaisperuste. Nerokkaana ja luovaa, ennakkoluulotonta ajattelua edustavana kompromissina ymmärretty ehdotus osoittaa, etteivät sitä kehittelemässä tai ainakin hyväksymässä olleet saamelaiset päätöksentekijät ole ymmärtäneet lappalaiskäsitteen muodostumista ja sen liittymistä saamelaisuuden laajempaan kokonaisuuteen.

Saamelaisten historian ja politiikan välillä on aina ollut monia yhteyksiä. Nämä yhteydet ja historian käyttö - ja väärinkäyttö - politiikassa ovat paljon vanhempaa perua kuin käsite saamelaishistoriapolitiikka, jota saamelaiset ovat opetelleet vajaat 50 vuotta. Siitä ei ole toistaiseksi yhtä yleiseksi hyväksyttyä määritelmää olemassa. Historia on ollut myös keskeisessä roolissa pohjoissaamelaisten keskuudessa, kun saamelaiskansallista tietoisuutta on pyritty rakentamaan. Puuhamiesten on ollut vaikea myöntää sitä, etteivät porosaamelaiset ole Suomen alkuperäisväestöä, vaikka suurelle yleisölle tätä historiaan puettua valekaapua yritetäänkin syöttää.

Vuosien 1751 ja 1852 rajasulut jättivät saamelaisyhteisöihin syvät jäljet, joita rajasulkuihin johtavien tapahtumien suullinen muisteleminen saamelaisyhteisössä vielä pitkään ylläpiti. Historioitsijat eivät myöskään puolin ja toisin ole näiden haavojen lääkitsemistä edistäneet vaan suorastaan päinvastoin.

Se mitä Ylä-Lapissa vuosina 1751-1917 tapahtui, ei ollut silloin eikä myöhemmässäkään vaiheessa ainutlaatuista. Meillä Suomessa ei ole aihetta syyllisten etsimiseen tai tuomitsemiseen, ei liioin keinotekoisiin anteeksipyyntöihin tai anteeksiantoihin. Tosiasioiden selvittäminen ja tunnustaminen on ilmankin anteeksipyyntörituaaleja aivan riittävän vankka perusta jonka varassa katseet voidaan suunnata yhdessä eteenpäin.

Otetaan myytti porosaamelaisten sortamisesta. Tosiasiassa Venäjän vallan aikana Norjasta Suomeen muuttaneita porosaamelaisia kohdeltiin viranomaisten taholta yhdenvertaisesti alueella asuvan inarinsaamelaisen kantaväestön kanssa. Tämä selittyy ennen kaikkea sillä, että viranomaiset halusivat suosia alueella uutta, lupaavaa elinkeinoa - suurimittakaavaista poronhoitoa. Esimerkiksi monet Norjasta Inariin ja Utsjoelle muuttaneet porosaamelaiset pääsivät tilusjärjestelmän piiriin kuuluviksi maanomistajiksi heti sen jälkeen kun Suomen kansalaisuus oli saatu. Sen sijaan Norjaan jääneet sukulaiset ovat edelleenkin valtion mailla vuokramiehinä, eikä ILOn sopimuksen ratifioiminen ole tilannetta muuttanut paremmaksi.

Monet saamelaiset aktivistit ovat kaivanneet sitä että tietoa saamelaisista levitettäisiin tehokkaammin pääväestön keskuuteen. Olisiko syytä ensin huolehtia siitä, että meillä saamelaisilla on oikea tieto tapahtumista, ja vasta sitten huolehdittava tämän tiedon tunnetuksi tekemisestä.

Olen kirjoituksissani varoittanut sellaisista saamelaispoliitikoista, jotka pyrkivät väärinkäyttämään historiaa erilaisiin tarkoituksiin vastakkaisuuksia ja vihapuhetta ylläpitävällä ja kasvattavalla tavalla. Tästä hyvänä esimerkkinä on kiista siitä kuka on saamelainen. Esimerkkejä siitä miten Saamelaiskäräjien lähellä olevat historioitsijat, muut tutkijat ja eri toimintasektoreiden aktivistit ovat osallisia tällaiseen väärinkäyttöön, joko saamelaiskäräjien toimeksiannosta tai oma-aloitteisesti saamelaiseliittiä myötäillessään, ei ole vaikea löytää.

Saamelaisen historian käyttö ja väärinkäyttö on ajankohtainen teema, josta tänään on avoimesti keskusteltava. Gradutasoisia tutkimuksia käytetään keskustelussa suruttomasti vaikka niiden etnopoliittiset tendenssit irvistävät tieteellisen pinnan läpi. Samanhenkiset väitöskirjat ovat samanhenkisten tutkijoiden tarkastamia ja hyväksymiä. Tästä saamelaisnationalistisesta kaanonkuorosta poikkeavien tutkijoiden työt vaaditaan julkisesti hylättäviksi. Materiaalista ei ole pulaa, sen sijaan faktoja kunnioittavia riittävän korkeatasoisia tutkijoita on valitettavan harvassa.